VIIKSEKÄS MEKSIKOLAINEN IKONI TODISTAJANA
Viiksekäs
meksikolainen ikoni on jähmettynyt Ikuiseksi Todistajaksi, hän on
minä nyt toisinpäin – sinänsä – apuhenkilönä, vertailevana
peilikuvana, vailla sen suurempaa merkitystä, mutta onpahan
kuitenkin antamassa paikallisväriä.
Hän
näkee kuinka kylän kapakassa, sen nurkkapöydässä kuiskitaan, hän
kuulee etäisen rummun - maan rytmisen hengityksen, joka nyt ottaa
luihun pikkumiehen muodon ja sen ( kuin puhuisi eläimestä, mutta
mitäpä muuta tuo onkaan ) karvainen, likaista elämää ylläpitävä
suu kuiskaa rosvopäällikön korvaan juovuttavia sanoja, se unelmoi
hänen korvaansa poliisipäällikön unelmia; silkkisukkaisia sääriä,
ihailua väkijoukossa, hopeisia kaiverrettuja nappeja, paikkaa veden
rannalla viileässä varjossa ja niin edelleen ja niin edelleen.
Maan
juovuttava rytmi ottaa heidät valtaansa – Hiilen salaperäinen
valssi keinuttaa heitä.
Rosvopäällikön
otsalla alkavat timantit loistaa – ne levittävät samaa
salaperäistä Bangkokokin usvaa, jonka pyörteissä kuvat vaihtuvat,
joissa kuiskaukset ovat tosia, eivät lupauksia tai aavistuksia ja
meksikolainen rosvo lyö kättä kohtalotoverinsa kanssa – ovathan
he saman kansan miehiä, toinen vuorilta, toinen laaksosta,
parrakkaita ja viiksekkäitä ja kumpikin omalla tavallaan pitää
tuhdista järjestyksenpidosta; moraali molemmilla on omasta takaa,
sovellutus yleisistä lainalaisuuksista
heidän
omintakeisen katsantokantansa mukaisesti, mutta kummallakin aivan
yhtä oikea ja vankkumaton.
He
kättelevät ja sopivat kuolevansa sinä päivänä – uskolliset
Maan pojat tottelevat selkeinä emonsa kutsua – haudan lempeää
kohtua.
Aseelliset
miehet nousevat, kuin narun vetäminä – kohtalo nauraa
sätkynukkejensa näytelmää – voi verihurmaa! voi viiltoja ajassa
! kalvojen vaimeita tussahduksia, kun mätänevä liha poksauttelee
ruumiinonteloita auki!
Koppakuoriaiset,
kärpäset ja madot laulavat ylistyslaulua suut ammollaan, kiittäen
luojaansa, joka sitoi Ikuisen Sopimuksen Maan syvyyden pimennossa,
sinetöi sen verellä ja täytti valolla.
Niin
kauhean laulun mollipuoli tulee tutuksi ihmisen lapsille,
viiksekkäille meksikolaismiehille. Kummatkin päälliköitä,
niinkuin kiinalainenkin – eivät siis ihan mitättömiä miehiä,
mutta Suuren Nauravan Demokraatin edessä alastomia pienipilisiä
naperoita, jotka paskat housussaan juoksevat pakoon naapurin setää
Voi
onnettomuutta: nyt on joukko poliisipäällikön talolla, rumpujen
jyminä on huumaava, veren tanssi pyörteilee korvissa – talossa,
tuossa paikassa, jota niin moni luulee kodiksi ja jota erehdytään
pitämään turvallisena paikkana tapahtuu pian suurin asia, minkä
ihminen normaalitilassaan voi kokea: kehosta vapautumisen ankara
riemu, veren iloinen suihke, kun sen ei tarvitse enää tiiviisti
pakattuna kiertää sisäpiirin juoruja kertoillen kenenkään
minimaalisessa kehossa, vaan se voi kastella sateen lailla maata ja
palata sen salaperäisten tarhojen ekstaattiseen kiertoon - aina
valmiina uusiin tarinoihin.
Musta
– valkoinen, musta – valkoinen, valo, pimeys, valo, pimeys -
villi on ihmisen tanssi ja timantit prismoina kääntävät kylkiään:
valo, varjoa, valoa, varjoa.
Nyt
taittuu Ajan selkä – on tullut kohtamisen aika.
Hetken
katsovat silmät toisiaan – hetken unohtavat kuka on kuka, sinä ja
minä vaihtaa paikkaa paljastaen hetkeksi pelin luonteen, mutta sitä
he eivät huomaa, sillä kiihko on vallannut heidän jäsenensä;
veren kiihko, maan musta säteily.
Hiilen
alkukoti kutsuu poikiaan takaisin molekyylien juhlaan.
Etusormi
koukistuu liipasimella:
Mitä
hänen mielessään? Lehmät, lampaat, korkeintaan vesi - ei
tuollaisella miehellä muuta; yhteensulautumisen hetki, miehinen
rakkaustarina – luoti kirmaa ilmassa, meksikolainen silmä
tuijottaa lasittuneena, Sammakko onkalossa vetää henkeä ja odottaa
näkökykynsä paluuta. Timantit loistavat puhtaina, hetken
suurimmassa kirkaudessaan, kuin diiva valokiilassa; ne ymmärtävät
suurta draamaa.
Kuin
kopio vastaa poliisipäällikkö samalla mitalla.
Kas
ystäväni – tässä sinulle tappava kirjekuori – se lähetettiin
vuorten takaa kauan sitten, en muista kuka sen lähetti, kukaan ei
muista, se katosi välillä matkalla, mutta tässä se nyt on;
avattuna kuin sipuli ja hitaasti kuoresta putoaa postikorttti,
jähmettyneenä ilmaan: näen sen tekstin – siinä lukee jotain
hyvin kliseemäistä, jotain, kuin Hola Amigos tai jotain, mutta
niinhän sen pitikin olla, sillä muuten emme olisi tavoittaneet
hetkeä, joten kiitollisuus esiintyy kliseen muodossa ja jähmettää
ilman; ajan, jossa kaksi toisaan syleilevää miestä kumartuu
alaspäin vievässä liikkeessä kohti toisiaan, kuin pyramidin kaksi
seinää ja luodit lähettävät hilpeän tervehdyksensä kummankin
sydämiin.
Toisessa
lukee: Minä tulin taas.
Toisessa
lukee: Huokausten silta.
Kun
miehet kaatuvat he jäävät kiinni toinen toisensa otsaan,
nojailevat siinä hetken veljellisesti ja timantit vaihtavat
kuulumisiaan ja kertovat tarinoita historiasta – ihmiskunnan
likaisesta laulusta, jossa torakat ja luteet ovat pääosassa ja
jossa mustat, kutistuvat timantit vievät puupökkelöitä ainaisiin
hautajaisiin.
Hetken
ne nojaavat kulmassa tosiinsa: kolmio, pyramidi, kolme sivua: sinä,
minä, Maa; kolme yhtäkuin luomisvoima, C on kolmas kirjain, Hiili
on C, Hiili on luomisvoima, Pyhä kolminaisuus, Timantti on poika,
Äiti on Maa, Ikuisuus Isä. Takaisinpaluun Pyhää Matematiikkaa.
Arvoitus
ratkeaa hetkeksi siinä kauniilla näyttämöllä, jossa veri
pirskottuu Jackson Pollokin iloksi seinille ja otetaan Modernin
Taiteen ajattomaan museoon. Vaimo herää ja hänen kallonsa
vapautetaan turhista elämän painoista ja ajattelun välikappaleina
toiminut harmaa poimuileva massa leviää heidän häävuoteeseensa,
missä he kerran nuorina, toisiinsa kietoituneina makasivat
huohottaen, niin rakastuneina ja jossa alkuun pantiin monta pientä
tarinaa, tosin kohtalaisen yksinkertaista ja nopeasti päättyvää,
mutta kuitenkin.
Ulosteen
haju piehtaroi öljynä ilmasssa.
Timantit
vinkkaavat silmää:
Taas
se alkaa ja eräs rosvoista, ei nimellä todellakaan väliä;
ymmärrätte nyt sen varmasti, ottaa timantit poliisipäällikön
veren tahrimien housujen taskusta. Valkoiset hampaat hohtavat valoa,
joka syleilee Kuun hohdetta ja seuraava juoni on jo valmis.
Kuin
taksissa olleen mustan miehen hampaat nämäkin vakuuttavat minulle
sanomaansa: Maassa Rauha ja Ihmisillä Hyvä Tahto; sen on hampaiden
tarkoitus, vaikka sitä hammastahnamainoksissa käytetäänkin varsin
väärin. Amerikkalaiset sen keksivät ja loivat hampaiden syvän
valheen ja myivät sen eniten tarjoavalle ja unohtivat tarkoituksen,
niinkuin niin monesta muustakin asiasta ja siksi Tarinat täytyyy
tuoda heille uudelleen katkeralla tavalla. Olisivat kuunnelleet
Vanhan Intiaanin varoituksia ja sammakon tarinoita...
Miksi
kaikki eläimet paljastavat hampaansa halutessaan vahingoittaa?
Joku
sanoo: ”Sinä olet nyt sitten vissiin päällikkö” - ja loput
sitten varmasti arvaattekin....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti