VIIKSEKÄS MEKSIKOLAINEN IKONI TODISTAJANA

Viiksekäs meksikolainen ikoni on jähmettynyt Ikuiseksi Todistajaksi, hän on minä nyt toisinpäin – sinänsä – apuhenkilönä, vertailevana peilikuvana, vailla sen suurempaa merkitystä, mutta onpahan kuitenkin antamassa paikallisväriä.

Hän näkee kuinka kylän kapakassa, sen nurkkapöydässä kuiskitaan, hän kuulee etäisen rummun - maan rytmisen hengityksen, joka nyt ottaa luihun pikkumiehen muodon ja sen ( kuin puhuisi eläimestä, mutta mitäpä muuta tuo onkaan ) karvainen, likaista elämää ylläpitävä suu kuiskaa rosvopäällikön korvaan juovuttavia sanoja, se unelmoi hänen korvaansa poliisipäällikön unelmia; silkkisukkaisia sääriä, ihailua väkijoukossa, hopeisia kaiverrettuja nappeja, paikkaa veden rannalla viileässä varjossa ja niin edelleen ja niin edelleen.

Maan juovuttava rytmi ottaa heidät valtaansa – Hiilen salaperäinen valssi keinuttaa heitä.

Rosvopäällikön otsalla alkavat timantit loistaa – ne levittävät samaa salaperäistä Bangkokokin usvaa, jonka pyörteissä kuvat vaihtuvat, joissa kuiskaukset ovat tosia, eivät lupauksia tai aavistuksia ja meksikolainen rosvo lyö kättä kohtalotoverinsa kanssa – ovathan he saman kansan miehiä, toinen vuorilta, toinen laaksosta, parrakkaita ja viiksekkäitä ja kumpikin omalla tavallaan pitää tuhdista järjestyksenpidosta; moraali molemmilla on omasta takaa, sovellutus yleisistä lainalaisuuksista

heidän omintakeisen katsantokantansa mukaisesti, mutta kummallakin aivan yhtä oikea ja vankkumaton.

He kättelevät ja sopivat kuolevansa sinä päivänä – uskolliset Maan pojat tottelevat selkeinä emonsa kutsua – haudan lempeää kohtua.

Aseelliset miehet nousevat, kuin narun vetäminä – kohtalo nauraa sätkynukkejensa näytelmää – voi verihurmaa! voi viiltoja ajassa ! kalvojen vaimeita tussahduksia, kun mätänevä liha poksauttelee ruumiinonteloita auki!

Koppakuoriaiset, kärpäset ja madot laulavat ylistyslaulua suut ammollaan, kiittäen luojaansa, joka sitoi Ikuisen Sopimuksen Maan syvyyden pimennossa, sinetöi sen verellä ja täytti valolla.

Niin kauhean laulun mollipuoli tulee tutuksi ihmisen lapsille, viiksekkäille meksikolaismiehille. Kummatkin päälliköitä, niinkuin kiinalainenkin – eivät siis ihan mitättömiä miehiä, mutta Suuren Nauravan Demokraatin edessä alastomia pienipilisiä naperoita, jotka paskat housussaan juoksevat pakoon naapurin setää

Voi onnettomuutta: nyt on joukko poliisipäällikön talolla, rumpujen jyminä on huumaava, veren tanssi pyörteilee korvissa – talossa, tuossa paikassa, jota niin moni luulee kodiksi ja jota erehdytään pitämään turvallisena paikkana tapahtuu pian suurin asia, minkä ihminen normaalitilassaan voi kokea: kehosta vapautumisen ankara riemu, veren iloinen suihke, kun sen ei tarvitse enää tiiviisti pakattuna kiertää sisäpiirin juoruja kertoillen kenenkään minimaalisessa kehossa, vaan se voi kastella sateen lailla maata ja palata sen salaperäisten tarhojen ekstaattiseen kiertoon - aina valmiina uusiin tarinoihin.

Musta – valkoinen, musta – valkoinen, valo, pimeys, valo, pimeys - villi on ihmisen tanssi ja timantit prismoina kääntävät kylkiään: valo, varjoa, valoa, varjoa.

Nyt taittuu Ajan selkä – on tullut kohtamisen aika.

Hetken katsovat silmät toisiaan – hetken unohtavat kuka on kuka, sinä ja minä vaihtaa paikkaa paljastaen hetkeksi pelin luonteen, mutta sitä he eivät huomaa, sillä kiihko on vallannut heidän jäsenensä; veren kiihko, maan musta säteily.

Hiilen alkukoti kutsuu poikiaan takaisin molekyylien juhlaan.

Etusormi koukistuu liipasimella:

Mitä hänen mielessään? Lehmät, lampaat, korkeintaan vesi - ei tuollaisella miehellä muuta; yhteensulautumisen hetki, miehinen rakkaustarina – luoti kirmaa ilmassa, meksikolainen silmä tuijottaa lasittuneena, Sammakko onkalossa vetää henkeä ja odottaa näkökykynsä paluuta. Timantit loistavat puhtaina, hetken suurimmassa kirkaudessaan, kuin diiva valokiilassa; ne ymmärtävät suurta draamaa.

Kuin kopio vastaa poliisipäällikkö samalla mitalla.

Kas ystäväni – tässä sinulle tappava kirjekuori – se lähetettiin vuorten takaa kauan sitten, en muista kuka sen lähetti, kukaan ei muista, se katosi välillä matkalla, mutta tässä se nyt on; avattuna kuin sipuli ja hitaasti kuoresta putoaa postikorttti, jähmettyneenä ilmaan: näen sen tekstin – siinä lukee jotain hyvin kliseemäistä, jotain, kuin Hola Amigos tai jotain, mutta niinhän sen pitikin olla, sillä muuten emme olisi tavoittaneet hetkeä, joten kiitollisuus esiintyy kliseen muodossa ja jähmettää ilman; ajan, jossa kaksi toisaan syleilevää miestä kumartuu alaspäin vievässä liikkeessä kohti toisiaan, kuin pyramidin kaksi seinää ja luodit lähettävät hilpeän tervehdyksensä kummankin sydämiin.

Toisessa lukee: Minä tulin taas.

Toisessa lukee: Huokausten silta.

Kun miehet kaatuvat he jäävät kiinni toinen toisensa otsaan, nojailevat siinä hetken veljellisesti ja timantit vaihtavat kuulumisiaan ja kertovat tarinoita historiasta – ihmiskunnan likaisesta laulusta, jossa torakat ja luteet ovat pääosassa ja jossa mustat, kutistuvat timantit vievät puupökkelöitä ainaisiin hautajaisiin.

Hetken ne nojaavat kulmassa tosiinsa: kolmio, pyramidi, kolme sivua: sinä, minä, Maa; kolme yhtäkuin luomisvoima, C on kolmas kirjain, Hiili on C, Hiili on luomisvoima, Pyhä kolminaisuus, Timantti on poika, Äiti on Maa, Ikuisuus Isä. Takaisinpaluun Pyhää Matematiikkaa.

Arvoitus ratkeaa hetkeksi siinä kauniilla näyttämöllä, jossa veri pirskottuu Jackson Pollokin iloksi seinille ja otetaan Modernin Taiteen ajattomaan museoon. Vaimo herää ja hänen kallonsa vapautetaan turhista elämän painoista ja ajattelun välikappaleina toiminut harmaa poimuileva massa leviää heidän häävuoteeseensa, missä he kerran nuorina, toisiinsa kietoituneina makasivat huohottaen, niin rakastuneina ja jossa alkuun pantiin monta pientä tarinaa, tosin kohtalaisen yksinkertaista ja nopeasti päättyvää, mutta kuitenkin.

Ulosteen haju piehtaroi öljynä ilmasssa.

Timantit vinkkaavat silmää:

Taas se alkaa ja eräs rosvoista, ei nimellä todellakaan väliä; ymmärrätte nyt sen varmasti, ottaa timantit poliisipäällikön veren tahrimien housujen taskusta. Valkoiset hampaat hohtavat valoa, joka syleilee Kuun hohdetta ja seuraava juoni on jo valmis.

Kuin taksissa olleen mustan miehen hampaat nämäkin vakuuttavat minulle sanomaansa: Maassa Rauha ja Ihmisillä Hyvä Tahto; sen on hampaiden tarkoitus, vaikka sitä hammastahnamainoksissa käytetäänkin varsin väärin. Amerikkalaiset sen keksivät ja loivat hampaiden syvän valheen ja myivät sen eniten tarjoavalle ja unohtivat tarkoituksen, niinkuin niin monesta muustakin asiasta ja siksi Tarinat täytyyy tuoda heille uudelleen katkeralla tavalla. Olisivat kuunnelleet Vanhan Intiaanin varoituksia ja sammakon tarinoita...

Miksi kaikki eläimet paljastavat hampaansa halutessaan vahingoittaa?

Joku sanoo: ”Sinä olet nyt sitten vissiin päällikkö” - ja loput sitten varmasti arvaattekin....