Meksiko

Meksikossa päätän kumartua pölyisen maan puoleen ja koskettaa noita hämmentäviä esineitä kädelläni. Lasisilmä on selvästi peräisin Sammakolta, jolla on lasisilmä. Entä siis hitaat Kultakalan liikkeet, tai Piippu?

Se on Intiaanien käsityötä, rujo kaiverrettu terrakotta tai vähän harmahtava, pinnaltaan pölystä...hiukan kuin arkeologian oppikirjoista.

Puhallan pölyä pois sen pinnalta ja yritän tulkita sen kirjoitusta. En ymmärrä mitään mutta ymmärrän, että sen pinnassa täytyy lukea – Aamunsarastus.

Se on sijoitettu tänne antamaan toivoa ja luotsamaan matkaani esi - isieni luokse. Kuin haikea muisto pyyhkäisee ylitseni, mutta se on vain haikeuden muisto, ei haikeus itse, eikä se sinänsä kosketa minua lainkaan. Karikatyyrimäinen meksikolainen viiksiniekka nököttää omassa kulississaan liikkumatta, kuin ajatuksiinsa vaipuneen.

Mitä ihmettä tuollainen mies voi ajatella ? Lampaita, hevosia – korkeintaan vettä.

Päätän jatkaa matkaani, mutta jalkani ovat hyvin raskaat, en saa niitä venytettyä eteenpäin, joten päätän odottaa ja nyt näenkin, kuinka kaukaa etäisyydestä lähestyy pölypilvi, kuin postivaunut tai lauma ratsastajia. Kun ne tulevat lähemmäksi näen, että ne ovat lauma ratsastajia – todellisia maantierosvoja tai ainakin hyvin likaisia ja karkeanoloisia miehiä.

He vilkaisevat viiksikarikatyyriä ja painuvat sisään kapakkaan.

Ilta hämärtyy ja voimakas tähden loiste tuo mieleeni peilinpalaset.

Näin täällä siis liikutaan ja suljen silmäni.

Valoavain

Kohtaamisia tai jotain sellaista Amerikassa

Kaikupohjaa, muinainen kello lyö kolkosti, siis seinäkello ja erittäin vanha parrakas ja kumara mies kumartuu sinivihreä, virttynyt kaapu yllään kohti vuodetta. Onko hän todellinen vai William Blaken maalaus – hän kuitenkin liikkuu hitaasti ja kääntää päätään hitaasti ja tuijottaa minua. On, kuin hänen katseensa olisi keltahehkuinen, mutta se on vain heijastusta lampusta, jota hän pitää kädesssään. Se on vanha öljylamppu.

Hän asettuu vuoteelle hyvin hitaasti hengittäen – yrittääkö hän viestittää jotain. Onko tarkoituksena taas katsella Kuolemaa, joka pikkuhiljaa tekee ruumiista nauravaa paperia.

Kello lyö – olen ymmälläni. Hän sulkee silmänsä. Mitä tästä nyt pitäisi sanoa. Kuljen haparoiden, hiljaa huoneessa ja kaikki on, kuin seittien unta, melko vienoa ja haikeaa, mutta mitä sitten. On selvitettävä tämä jälkikäteen, kuten myös putoamiseni joen törmälle myöhemmin.

On parempi palata taksiin ihmisvilinään Mahattanille - keskelle Avenue Of Americasia – on parempi ottaa taksi, joten viittoilen, kuin tuulimylly ja asetun takapenkille. Musta nuori mies hymyilee paljastaen hampaiden tarkoituksen ja sanoo tietävänsä, mitä haen. En ole lainkaan yllättynyt, vaan olen mukavasti, kuin Sielu kohdussa.

Kadut vilisevät ohi, kunnes taksi vihdoin nousee lentoon ja aloittaa kapuamisensa kohti Kuun maisemia. Musta nuorukainen hymyilee taas taaksepäin ja ymmärrän hampaiden tarkoituksen – ne ovat peilinpalasia, joissa Kuu hohtaa hämyisästi ja tarkoittaa, ettei ole hätää. Näiden hampaiden yhdistetty hymy on kuin lasinen viidakko – säihkyvä ja vaarallinen – täytyy päätellä, että varsin usein hampaita käytetään väärin, niillä johdetaan harhaan matkamiehiä, jotka eivät pysy tolkuissaan tai eivät välitä tarpeeksi tai haluavat kostaa itselleen, sitä tietämättä.

Amerikka on suuri Hampaiden Maa, jossa tyhjät lupaukset ovat arkipäivää ja valhe on veljeyden nimi – syödään ontoilta lautasilta ja jaellaan käyntikortteja, joissa lukee kultakirjaimilla: HuuHaa, nyt syön sinut.

Suurin kortinvalmistaja on Yhtyneet Hyönteiset Ltd lauseenaan: ”Nopeat syövät hitaat.”

Nääntyneen Naurulokin katseessa näen saman – se siivoaa jätteet ja nauraa, se on Jokeri, mutta sitä on edelleen vaikea käsittää. Uskon kuitenkin mustan nuorukaisen rauhoittaviin hampaisiin ja kääriydyn unohduksen villamattoon.

Herään hotellihuoneessani hätääntyneenä ja alasti, kaluni sojottaa kivikovana pystyssä – miten mukava tunne, laukeaisin mielelläni kaikkiin reikiisi, jos voisit ottaa minut vastaan vaatimatta, ottamatta mitään, mutta sitten päätän vain tyydyttää itseni, sillä yksikään nainen ei ymmärrä Runoilijan Rakkautta (tosin yksityisetsivän valepuvussa), vaan luulee, että siihen pitää jotenkin osallistua. Laukean roiskuen joka puolelle, kuin hilpeä vappuserpentiini.

Vedän vaatteet päälleni ja lähden ulos East Villagessa, nyt olen täynnä elämää oleva nuorimies, päässäni on punainen valkokuvioinen huivi ja ilmeisesti opiskelen jossain Villagen koulussa taideaineita.

Tulen koulun käytävään ja vilkaisen seinustalle ja huomaan, kuinka joku katselee minua – se on vaihtuva mies – nainen, joka virnistää pilkallisesti ja sen telepaattinen, möyheä ääni täyttää tajuntani: ”Luuletko, etten tiedä kuka olet, mikään ilmiasusi ei minua hämää“.

Se kaivelee hammastikullaan jotain paskaa hampaankolostaan ja sylkee sen sitten julkeasti lattialle. En epäile hänen sanojaan, sillä tuollaiset olennot asuvat toisessa syvyydessä ja ne näkevät helposti ihmispeitteen alle. Olisin itse asiassa melkein halunnut sanoa sille, että kerropa sitten, kun kerran niin hyvin tiedät, että mitä helvettiä teen täällä…

Tyydyin sen sijaan toteamaan hänelle ohimennessäni: ”ime munaasi homofriikki”

Kuumat allot löivät takaraivooni ja tunsin, kuinka se levitti vihansa kenttää takanani, mutta olin liian hyvällä tuulella välittääkseni moisesta. Ikkunasta aurinko ampui säteitään heijastuen ikkunalaudalla olevasta kirkkaasta peilinpalasesta. Sulauduin tyhjyyteen, juuri kun olin koputtamssa luokan ovelle.