Babylonin portto

Sitä pitää yllä punapukuinen homoseksuaali korkella valtaistuimella, se määrää naisen äänellä tähtien radoista ja laskee timanteille arvoja, joissa verta tankataan litrakapalla valonsäteen takia – se lihoo ja paisuu, sen esikuva on Sammakko, se haluaa olla yhtä viriili ja verevän pullea, kuin Sammakko, mutta sen imitointi on kauhistus – taudit leviävät sen teeskentelevästä hymystä; sikiöt käpertyvät kauhuissaan kohtuihinsa ja putoavat kuivuneina palleroina postikortiin, joka on samalla kutsu juhliin, ensi – iltaan, jota kukaan ei voi välttää.

”Kirous ja kuolema” ajattelin ja suoristauduin taas ihmisyyden mittaan, kujalla, peilissä, käristyneen sian hajun kruunaamana. Miten pääsisin tähän käsiksi? Otin revolverin esiin – järeää konkreettisuutt; painoa, mitta, pituutta, terveisiä. Painoin liipasinta. Laukaus tekee ilmaan reiän, se on pyörre, joka imaisee sisäänsä ulottuvuuksia, svuup – hetken näky kujalla on katoamassa aivan kuin kaaos levittäisi siipiään ja olisi lähdösä lentoon, mutta sitten hyönteisten taukoamaton huuto ja vamppyyrien kirkuna läjähtävät vasten kasvojani, kuin kiduttava märkä läimäys ja putoan polvilleni.

Kauhea Kopio valtaistuimella kähisee jotain ja luulen, että sen viesti oli jotain sellaista kuin että esirippuja ei saa aukaista – että he hoitavat taas näytöksen, että rattaat pyörivät ja pojat ovat poikia ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Voi taivas!, miten puristavat sukat, on pakko riisua kengät ajattelen tajunnan hiipumisen rajamailla. Mutta sitten kaikki asettuu taas kohdalleen tai siihen, mihin ollaan totuttu. Talot ovat pystyssä, autot kulkevat ja viivat ovat suoria.

”Karmeaa” – oma murhanihan on pikku juttu tämän rinnalla. On pakko lähteä etsimään lisää johtolankoja. Askeleet vievät pois kujalta ja tekijyydestä ja hetkessä kaikki sulautuu Manhattanin iltapäiväruuhkaksi tuttuine autopuuroineen, lempeine pakokaasuineen ja nopeaan tahtiin sulautuvine, liikennevalomaisine hahmoineen. On soitettava jonnekin. Puhelinkioski. Käsi. Kolikko. Rikkinäinen ruutu. Joku tarkkailee soittaessani toiselta puolelta savuketta poltellen, mutta Sam Spaden näköinen mies ei voi sitä huomata. Luuri kädessä – sähköiset värähtelyt simpukan uumissa kiertyvät auki matkojen päässä – kuka meitä hämääkään näillä ulottuvuuksilla?

”Terve, hau, hau”

”No mitä, joko olet elossa?”

”En tiedä siitä mitään”

”Onko vahinkoa?”

”Ei tietääkseni, postikortti on suunitelma, jota kukaan ei hallitse”

”Ai, niin ajattelinkin, tiedätkö mitään Vaaleanpunaisesta Ladystä“?

”Uskoisin, että se liitty lauluun – sukupuolielämä on jossain osassa, muta nyt siitä on tullut tauti. Muistaaakseni sammakko sanoi, että Paratiisin portille oli levitetty pornografisia julkaisuja – tämä taitaa olla samaa sorttia”

”Kiitos, on hyvä, että joku tajuaa”

”En tajua, aavistan – piippuni puhui eilen kummia – on alkamassa kolmas näytös”

”Mikä se on”

”Joku Grand Finale, en tunne valkoisten kummallisuuksia, enkä ole opetellut klovniksi, niinkuin sinä – menen nyt metsään”

”Selvä, suurkiitokset, tuon kahvia kun tulen sinne seuraavan kerran”

”Kiitos, tee se, kuolemmehan joka tapuksessa, niin jotenkin olisi hyvä myös alkaa elää..”

”Näin on, terve”

Keskustelu käytiin: ala-Manhattanilla puhelinkopissa, Same Spaden näköinen mies ja Intiaani, jolla vanha pyhä piippu. Algoritmeja. Suoria viivoja arkistoidaan kello kaksi.

Kaasukammiot olivat tämän esityksen selkeimmät merkit – vain siinä huomattiin yleisesti mitä peilissä tapahtui, mutta koska kaikki olivat lopultakin vain helpottuneita tuosta piparkakku – ukkojen rituaalisesta poltosta ei mikään muuttunut – sitähän halutaan koko ajan yhä, näin sen näin – tässä se oli kaikki. Parfyymit, juonet, timantit, dollarit ja kankeat lavasteet – siinä se oli kaikki; pyöri siinä mekaanisessa myllyssä, leirin uunit oli piilotettu, mutta miksi turhaan? Kaikkihan halusivat kuolla...ehdottomasti – liian väsyneinä elämään.. liian väsyneinä penkomaan ja tutkimaan... siksi siis Sam Spaden näköinen mies oli prismana ilmaantunut Taidekuolemassa – hän oli pudonnut äkkiä peilistä – hänen vaimonsa välinpitämättömys oli murhannut hänet; ehkäpä se oli armomurha, niinkin sen voin nähdä.

Joka tapauksessa hänestä tuli prisma, jossa peilinpalasten tulkinnan kautta elektroninen valoaika – kudos voitiin paljastaa hetkittäin – niin, tästä syystä ehkä olin olemassa. Epäkonkreettisuuteni toimi kuin moukari; se kävi käsiksi matematiikkaan ja käden heilautukseni aiheuttivat haukotusten aaltoja, jotka pudottivat pahvifigureita, kuin leikkiaaseiden luodit huvipuistossa maalitaulu-ukkoja. Päng päng, katosin ja hävisit.

Mutta nyt – askel, kenkä, liike taksi, heijastus taksin ikunasta, valo ja sitten olin ”Vaaleanpunaisessa Ladyssä” – paheen kehdossa, synnytyslaitoksella, marenkitehtaalla, leipomossa, jossa silkkipuku- ja kravattimiehistä tehtiin noita pullapitkoja, joiksi myös kiinalainen mies kujalla aiemmin oli muuttunut. Vahanukkeja, joita heiluttaa mekaanisten ajatusten virta, klisee elämästä, jonka nimi on business; timanttien rohmuaminen, dollarin kaikkinäkevän silmän ylistys.

Heti astuessani ” Vaaleanpunaiseen Ladyyn” tunsin että olin tullut keskelle näytelmän kohokohtaa. Täältä se alkaisi, tänne se loppuisi. Tämä oli Alfa ja Omega. Salaisen avioliiton peilikuva. Lampaan puoliso, josta oli tullut eläimiin sekaantumisen vertauskuva. Liituraitoja, taskulaskimia, hempeitä hymyjä, kauniita sääriä – kaikki tirisi todellista pornografiaa, tämä oli se mylly, tänne johtivat kaikki jäljet.

Heti näin nurkassa Meksikolaisen ikonin, sen viiksekkään todistajan; se oli tullut tänne mukanaan lauma räyhääviä törppöjä, jotka kuvittelivat ehkä, että kun he laittavat saappaansa meksikossa tallin nurkkaan ja vetävät päälleen komeat puvut heidät hyväksyttäsiin ja sanottaisiin: ”Kadonnut veli” ”Hyvää päivää” tai ”Miten salkkunne on kasvanut viime aikana” Turha toivo - he olivat riistaa siinä missä metsästäjätkin.

SUURI SAVU LÄNNESSÄ

Lännen taivaalle kerääntyvät mustat pilvet, niiden sisällä Ukkoslentojen lähestyvät, mustasiipiset parvet virittäytyvät yhteen hyönteisten kimeän surinan kanssa.

Babylonin Portto kiemurtelee kapakassa – se tietää, mitä odottaa, sillä salaiset kirjat ovat kuiskineet sille jo tuhat vuotta tulevasta kadosta. Joku ilkeä oli kirjoittanut suureen kirjaan: Viittasi Palaa!

Se oli saanut sen varuilleen ja piilottamaan aikaan unohtuneet ulostekokkareet tulevaisuutta varten ullakolle. Hitaaasti sen lonkerot levittäytyvät tunnustelleen ihmisyyden aistipinnalle, noin ja näin ja olet kuin kudotussa sukassa, jossa ajattomuus unohtuu ja alkulima toimii kasvoillasi kuin hienoin Revlonin voide, se hymyilee, hohtaa ja antaa vauhtia kiimalle, jossa syöksykierre liukumäkeen ja viimeiseen näytökseen koetaan hurmiona.

Oli oletettava, että jokin päättyisi joskus, se nyt oli vain oletus, vaikka timanttien loputon laulu tietysti oli ajallisesti jotain ihan muuta, kuin taikinapötköksi tuleminen. Katsoin nopeaa aseen vetoa – taas ja taas ja pauke lisääntyi samassa suhteessa kuin nuo hyönteismäiset orgasmitkin. Saisiko tästä Algoritmin? Elektroninen magneettikenttä, jota ihminen luuli hallitsevansa, mutta joka oli vain Babylonisen mustekalan hermostoa joka levittäytyi lonkeroiden ojentautuessa kaikkialle. Hiiliatomit kiihtyvät kun ne tuntevat puristusvoiman kasvavan – nyt se alkaa jo muistuttaa kuristusoetta, kuten nuo timantit kaulalla ilmaisevat: ne riippuvat rauhassa hyräillen kunnes tulee katse ja käsi, joka tartuu niihin ja kuristaa kaulaa ottessaan huokaillen timanttien omistusta itselleen ja niin veriuhrien hurmaava perintö jatkuu.

Vaaleanpunaisessa Lady:ssä hiki tiivistyy putouksiksi, kuolettavat orgasmit ja liman eritys, joka suihkuaa mustekalan kaikista uumenista ilmenee troopppisena usvana, tuona Bangkokin sumuna ja sillä on tarkoituksensa: se on sammakon tervehdys sen kelluessa maan syleilevässä lämmössä, äidin kohdussa, josta nesteet ovat peräisin...sieltä ajan kehdosta nousee sumu ja kuten tiedetään sähkö ja vesi kuuluva yhteen kuin salama, se raju leikki, jota taivaalla käydään.

Ukkosolentojen ilmaantuessa pahaenteiseen taivaanrantaan tiedetään toimituksessa, että loppu on lähellä: sieltä soitetaan minulle. Nyt on aika painomusteen kohdata digitaalinen todellisuus ja sykkiä hermojen parkuessa suurta ja vaarallista yhdyntää – saan uuden tehtävän: minun pitää todistaa alfa ja omega; ihmiskunnan suuri risteyskohta, jonka esinäytöstä valmistellaan Vaalenpuanaisen Ladyn illan kiihkossa.

Valtaisa hyönteisparvi peittää Manhattanin talot, ne ovat kuolleita sieluja, mutta meille ne näyttävät olevan heinäsirkkoja, torakoita, pistiäsiä, lentomuurahaisia, hyttysiä ja muita kiusallisia yksityiskohtia.

Jos olisin kokki voisin tehdä tästä taivaallisia lihapullia – miljardit hyönteiset, vesipisaroiden kiimainen valuminen ja sähkö, sähkö, salamat, energia, grilliverkko, hermosto ja vhdoin aivotominta joka valuua nyt ulos kallon suojasta ektoplasmana, toisin kuin taksikuskin kohdalla, joka luovutti portaikossa aivonsa nestemäisen sisällön vain seinille, eikä päässyt hurmiolliseen yhtymiseen.

Nyt surina kiihtyy… koko Manhattan loistaa sähköistä valoa ja vesi ja sähkö ja kiima ja kuolema… Babylonin Portto hymyilee luullessaan voittavansa lotossa päävoiton, joka ei kuitenkaan löydä itselleen postiosoitetta. Viiksekäs meksikolainen ikoni jähmettyy vaikka se on varsin typerä ja tietämätön ja elää postikortissa, mutta kuten miljoonat kaltaisensa se aistii, sillä on jäljellä vielä selkärangan alapääsä sykkivä sisäinen aavistus, joka varoittaa sitä. Mitä tehdä, nopea päätös ja veitsimäinen käännös ja taas kuuluu laulu epämääräisenä korvissa: halu, voima, valta, nekrofilia, alushousut, kuolleiden juhla, isoäidin vanhat sukkahousut, aasi ja tomu…..ja ratkaisu matelijatasolla on valmis. Minun pitää murhata niinkuin kaikkien muidenkin täällä….eikö se ole todellisuus?

Katselen etäältä hänen vaivatonta päätöksentekooan ja päätän etsiä kiimaisuuden alkulähdettä. Saattaisiko se olle se tehtävä, jota tulin suorittamaan? Josta minulle maksettiin oletuksia? Jotta saisin aavistaa ja kuvitella eläväni hämmentävässä prismassa, jonka rinnalla Rubrikin kuutio on vain aakkosten enesimmäinen kirjain? Evoluution ketjussa olin kuitenkin jo vähän pidemmällä kuin timantit, vaikka ne sisällyttivät itseensä laulun. Tähän oletukseen ihmisyydestä tai ehkä sen postikortista oli sisällytetty tarkoitus. Näin oletin kääntäessäni päätäni ja katsoessani kuinka Viiksekäs Ikoni lähti nousemaan toiseen kerrokseen, jossa parittelu tapahtui.

Meksikon vuorilla salamat välkkyvät, ihmiset ja eläimet painavat päänsä, sillä täällä ei ole sähköverkkoja, joten heillä on tuntoaisti vielä jäljellä. Lontoossa taksi tööttää ja lapsi liukastuu, Egyptissä lokki kääntyy väärinpäin lentääkseen vähän aikaa, mutta siitä ei tule Jokeria, sillä sillä on hstoriansa ja pyramidit ja selityksiä monelta tuhannellta vuodelta

Manhattanin yllä sähköverkko kiertyy ihmisgrilliksi, kesäisen yön lempeydessä. Viiksekäs ikoni..porras jalka, kenkä, hikipisara, ote kahvasta, nykäisy.

Jalat levällään oleva tyydytys kirkaisee ja pian ovat timantit taas käden pesän suojassa veren virratessa sammakon loputtomaan kaivoon ja meksikolaiset tahdit kiihtyvät, kun sammakko ja intiaani polkevat tahdissa jalkaa.

Ihmiset jotka ovat luopuneet ihmisyydestään ovat osana verkkoa, joka sykkii ja säteilee ja muuttuu hyönteisiksi edes takas, sähkö, hyönteiset, verkosto, vesi, ukkonen, vesi, salamat, hyönteiset, surina, kiihko, sähkö, hermosto, hyönteinen ja niin voimme ymmärtää vihdoin Gregory Samsan suuren muodonmuutoksen, joka oli esipuhe sille, mitä tuleman piti – suurelle luopumiselle, jossa evoluutio peruuttaa kohti kaivoa, jonne kerätään multaa, timantteja ja alkulimaa ja jossa järjestetään komeat hautajaiset luomistyölle.

Näemme nyt kuinka Babylonin Portto, tuo abstrakti mustekala ja valtaistuimella kirkuva kovaääinen homoseksuaali piiskaa itseään epätoivon sinnittämään liikkeeseen; se kuten jo todettua matkii sammakkoa; sen pulleaa itsetyytyväisyyttä ja tyytymistä siihen mitä on, muttei siihen pysty, vaan luo sähköisen postikortin ja tekoälyn, jota luulee itsekseen ja siihen kiedotaan koko Amerikka ja vähitellen koko maailma, mutta se kaikki alkaa Manhattanilta – Vaalenpunaise Ladyn kätketyistä onkaloista, ihohuokosten hien virroista, hiusten sojottaessa päästä kun elektronien virrat tunkeutuvat suristen kaikkialle...bzzzz, suurr, hrrrr, zi zzit zit… niin ne lentävät, pyörtävät ja parveilevat ja vähitellen ihminen kadottaa muistinsa, alkaa sulautua elektronien tanssiin, tulee syödyksi ja muodonmuutoksen tähtihetki koittaa: Elävä liha on muuttunut kuolleeksi, suureksi surisevasi sähkökentäksi kaikkinäkevän dollarin suuressa silmässä ja siitä tulee Suuri Saatana – se, josta pelolla kirjoitettiin aikojen alussa.

Nyt sammakko nielaisee ja Intiaani pudottaa piipun. ”Mites tässä nyt näin kävi” ? Kaverukset kyseleveät toisiltaan ja minä ehkä olettaen vielä olevani olemassa erillisenä olemasssaolona taivun kohti lattiaa, jossa postikortti hymyilee minulle viivamaista hymyään ja ilmoittaa: Tämän jälkeen kaikki alkaa.

Meksikolainen ikoni on ojentanut tappavan lahjansa, jonka nimi on ”Ota elämäni” - niin vaihtokauppa tomii, ojentamalla kätensä, suuren Babylonin aatteen se antaa vaihdossa osan ilkeää minuuttaan ja vaihtaa sen elämään, joka ei ollut kovin arvokas…

Millä sen mittaisi – siinä ne kohtalon - tai sittenkin ehkä oman päätöksensä hetkessä syleilevät ja mittailevat toisiaan: minä ehkä kuolen sähkötuolissa tai vanhuksena Cobacabanan rannoilla margueritaa siemaillen tai kotona omatunnon piinaamana tai ehkä ehkä… ja minä annan sinulle kaikkeni; hien kylvettämän ja tuhansien miesten särkemän ruukun, jonka nste valui maahan ja josta elämä irroitetiin pihdeillä niin monta kertaa – hyvin olen ruokkinut maata ja nyt saat lahjan; ota ota ja kuoleman käsi lempeä pyyhkäisee viimeiset kosteudet iholta: ei enää nyyhkytyksiä, särkynyttä sydäntä – ei haljennutta ruukkua eikä kuolettavia haaveita.

Tässä kädenojennuksessa tyytyväisyys on taattu ja kummankin hermosto saa kutsun hyönteisten juhliin – siihen, jossa Gregor Samsakin alunperin tunsi itsensä perin tärkeäksi.

Tätä kaikkes oli Sam Spaden näköisen (ja ehkä oloisenkin) miehen todistettava ollakseen olemassa tai ainakin niin, että hänestä kirjoitettaisiin kirjaan, jonka joku jossain lukisi. Ehkä joku, joka ei olisi Suuren Saatanan hyönteisruumiin osa, sillä maailman kohtalohan oli pudota siihen reikään, huuhtoutua siihen kaivoon – tai ehkä sitä voisi tähtitieteellisteti kutsua mustaksi aukoksi...pyörteeksi. Siihen siis pudotaan niinkuin putosin alussa hengitykseni sisään, unohdukseen... vaimoni ylenkatseen tainnuttamana ja poistuessani siitä, mitä ihmiseksi kutsutaan. Taidemurhaan. Pyörteeseen

Manhattanin talot taipuvat, kadut ovat kuin spagettia, mustekalan lonkerot näyttäytyvät joustavina tasoina, jotka kiertyvät pyörteisiin liman roiskuessa, ne vetävät koko vision huohotukseensa, tuon ihmiskunnan himon timantteihin ja dollarin kaikkitietävään hymyyn taikinapötköjen suuressa paraatissa: ihot kalpenevat kun neste imetään huohottavalta pinnalta, virtsa karkaa kuin kiimainen ori ja veri luovutetaan maan rakennusaineeksi, jolla palkitaan sammakon ja intiaanin pitkä odotus; maa täyttyy jälleen, mutta ilmassa se surina, joka imaisi nyt viiksekkään Ikonin ja hänen murhaavan kätensä, kuten kaikki muutkin nuo pahvifiguurt, jotka elävät vain murhaamisesta, jota he erehdyksessä kutsuvat elämäksi imaisee kaikki leikkisään pyörteeseensä.

Ensi–Ilta: On AIKA KUOLLA on vihdoin täällä! Oikeana Broaway- näytöksenä, johon kaikki on kutsuttu ja ihminen muuttaa muotonsa takaisin hyönteiseksi, jonka opit se oppi Freudilta, Newtonilta ja Darwinilta ja monelta päättäväiseltä juutalaiselta, jotka niin kauan keskustelivat Talmudin sivuilla.

Korkea Veisu – sammakon laulu, sitä se nyt totisesti oli! Vain pieni erehdys näkemyksessä ja kaikesta tuli kirjallinen merkitys, kuolon vaate ja ihmispaperinukkien loputon jatkumo – se postikortti, joka lähetettiin ilman osoitetta ja jonka niin monet lukivat ja jossa sitten aavikkojen ja tasankojen hyönteisparvet oppivat tuntemaan murhaavan ja ahneen ja peloissaan piereskelevän veljensä. Osoite oli oikea - tuo kuolettava digitaalinen postikortti, jolla nyt oli selvä osoite; Manhattan – ihmisgrilli, säteiden pyörre, hyönteisten pilvi, elektroninen ymmärrys murhan tärkeydestä, vääjäämättömyys ja dollarin julistus ja ihmiskunnan kaipuu kuolemaan.

Tässä se nyt sitten oli.

Timantit,

Sammkko

Intiaani,

Prisma

Sam Spaden nköinen

(ja ehkä oloinenkin mies)

ja arvoituksen loppu.

Minä olin taas tässä – olin selvinnyt tungoksesta kusematta housuihini. Käteni puristi asetta, mutta murhat oli tällä kertaa murhattu. Ihmiskunta oli jo mennyt, joten jäin odottelemaan raitiovanua ja seuraavaa tehtävää.

Loppu