Kiinalainen mies

Kiinalainen mies on nyt suoristunut, hänen katseensa viipyy minussa vielä hetken – näkeekö hän ketään, vai onko se kaikki vain sisäänpäin. Hänen haurastuneet sormensa irtaantuvat kravatista ja tiedän, että kuvittelu on ohi.

Muutos on tapahtunut – tästä eteenpäin hän opettelee hengittämään, kunnes hänen vartensa putoaa sortuvana tuhkapilarina hautajaisten farssissa, kuin taivutettu klovni.

Hän tietää sen, muttei vaivaudu sitä miettimään.

Hitaasti hän nostaa pistoolin kadulta, kuin ilmoittaakseen katumustaan; vai kätkeekö hän sen muista syistä - ilmeisempi on pelko siitä, että häneen käydään käsiksi ja hän menettää ruumiinsa hallinnan, kuin ne köyden jatkona hulluttelevat meksikolaisäpärätkin. Sitten askeleet... muutama harppaava askel ja hän poistuu kuvasta. Meksikolaiset tyytyvät kohtaloonsa narun päässä. Vain ruumiin nesteet kirmaavat riemuiten takaisin pölyiseen kotiinsa.

Valkoinen paita, kravatti – Kiinalainen mies nojaa pöytään jossain, Ikkunan läpi, ei kyynärpää – katse.

Miksi hän on niin hidas, tietääkö hän astuneensa Tuomiopäivään vai paistaako hän iltapäivällä kanamunia jostain muusta syystä. Välähdys, pään katse – Timantit kaapissa. Olin siis oikeassa, kyseessä saattoivat olla timantit, sillä ne kelpasivat hyvin symboliksi.

Meksikossa hirttolavalla: köysi pujotetaan kaulaan – lapset imevät kiinnostuneina tikkukaramelleja. Ensimmäinen uloste valuu housuun, vanhukset hymyilevät.

Timantit

Käsi avaa samettisen pussin ja juuri sieltä ne vierivät hänen kädelleen, aivan kuin elokuvissa - klisee. Säihke. Rep. Timantit vierivät kädelle, jossa ne helpottuneina säteilevät päästessään taas huomion jakamattomaan valokiilaan.

Muistatko sen, jota kutsuttiin todellisuudeksi, juuri tuollainen se on: klisee, sillä muuten me katoaisimme ja sitä pidetään vaivalloisin naruin kasassa, kuin veltostuneita alushousuja lerppuvakyrpäisen miehen yllä, joka vanhuuttaan palellen pitää niistä kovaa kiinni.

Mikä suunnaton vaivannäkö vain siksi, että ne eivät putoaisi ja paljastaisi lerppuvaa, muumiotunutta nahkaa, niinkuin Timantit sitä, mistä ei pidetä kiinni.

Pateettetista se on - myönnettäköön, mutta toista maata ovat Timantit – ne säihkyvät, laulavat, poreilevat ja elävät aivan toista elämää, kuin me.

Etäällä ajasta, tuskin koskien paikkaan, ne kelluvat ja lepäävät jonkun hanhimaisella, pullealla kaulalla, jonka yläpuolella pää kutsuu niitä omaksi substanssikseen – ikäänkuin sellainen hienous voisi kunnioittaa tuota pulleaa, hiukan näppyläistä, mutta puuterin ja peitevoiteen päällystämää kaulaa; mutta murhan väärti todellakin, jolloin äkkiä niiden paino imaisee ylläpitäjänsä tavattomaan painovoiman pyörteeseen, jossa musta kuilu imaisee tuon valon sykkeen hetkeksi, kuin epätoivoon, jossa kantaja katoaa, mutta pian tuttu säihke kelluu ilmassa, poissa ajasta – noin sata vuotta myöhemmin uuden hanhi-uhrinsa kaulalla, kuin Hirttolavan lempeästi rupatteleva silmukka.

Jotain samaa niissä on – suurta sitoutumista: toisella lähtee henki, toisella ehkä lähtee henki, ne ovat hengeltään sukulaisia ja kummatkin symboleja, siksi tarinat.

Meksikon nauru

Meksikossa hirttäminen oli suurta huvia – Euroopassa se oli jo kadonnut kansahuvi, mutta Meksikossa sitä harrastettiin ahkerasti edelleen. Hullukuriset pierevät ja sätkivät ruumiit esittivät mekaanisen balettinsa keskipäivän kuumuudessa ja lapset ja vanhukset esittivät jäykähköjä, liitumaisia kommenttejaan: ”Sillä tuli paskat housuun, viekää se vessaan” jne. ja ihmismieltä tervehdyttävät naurunhörahdykset läikähdyttivät ilmaa ja puhdistivat hajun pois mielestä.

Timantit vaihtoivat omistajaa – nyt ne olivat kylän poliisipäällikön kammenellä ja hän tutki niitä sanomatta sanaakaan. Ehkä hän aavisti mitä tuleman piti. Kertoivatko Timantit hänelle omaa äänetöntä lauluaan, joka syntyi Ajan Hampaassa, sen kolossa, maan lujaytimisessä povesssa, kun se käärmeen lailla kietoutui rakastelemaan hiilen molekyylien kanssa ja piti miljoonavuotista lätinäänsä ja sumeaa kiihkoaan: oppien, kokien, muistellen luomistyön ihmettä ja puristuen kerääntyi hitaasti ajan tiivistelmäksi, suureksi salaisuudeksi, jossa maan pimeydessä valo puristuu aineeseen, jossa Jumala ja materia tulivat yhdeksi, niinkuin ne tulivat Herrassamme Jeesus Kristuksessa Aamen.

Tämä oli Ensimmäinen Sammakon Näkevä Silmä, se joka oli ennen lasisilmää.

Näin ei kuvitellut kuitenkaan kylän poliisimestari, vaan tavanomaisemmat halut synnyttivät pyörteitä hänen luutuneessa aivokopassaan. Ehkä hän näki vaimonsa kuhmuraiset sääret silkkisukisssa, ehkä itseänsä hurrattavan korokkeella tai jotain, mistä kuolevat, joutavat paperiolennot kuvittelevat ennen palamistaan.

Kuin käärmeen koloonsa houkuttelemana livahtaa hänen luihu, muhkurainen kätensä housuntaskuun, jonne koko hänen tulevan elämänsä onni tekee nyt pesää. Tämän näkevät Timantit, sillä ne tiesivät sen jo etukäteen – ei mitään ollut tehtävissä.

Näin ihminen käy verkkaan kohti kohtaloaan – parkuen kauhusta lapsena ja parkuen kauhusta vanhana, kun Tauti hänen korjaa. Jos olisin Timantti nauraisin sojottaen.

Kiinalainen mies solmii jälleen nuhruisessa vihertävässä huoneessa solmiotaan, vilkaisee sitten kelloaan ja menee taaempana sijaitsevan kaapin luokse – avaa sen ja vetää esiin kapeat hyllystöt, joilla ilmeisesti säilytetään koruja tai muuta vastaava niinsanotun arvokasta. Hän kaapii jotain pois alustalta ja kourastaan sitten pudottaa välkehtiviä kiviä samettiseen pussiin, joka nyt myös rypistyy Meksikolaisen kylän poliisimestarin kädessä. Kiinlainen kapinen palvelija kysyy unohdusta jo itsestään selvänä pitäen:

”Mitä siinä oli ”

Meksikossa vastaus raahautuu aamun hiekassa kohti kohtalon täyttymystä. Sammakko maan kohdussa hihittää riemusta odotellessaan virkistäviä verisuhkuja ja Intiaani lyö kumeaa tahtia tamburiinilla. Ne kuulevat valon laulun maan povessa ja osavat odottaa tuhatvuotisia lahjoja.

Tuuli Meksikossa kuiskaa kiinalaiselle miehelle:

” Ei mitään – lähtekäähän nyt ”

Niin vaimenee ilta Meksikossa ja taskussa oleva houkutuksille altis käsi johdattaa isäntäänsä syvemmälle yöhön; taloon, jota kutsutaan kodiksi. Sitä pidetään jostain syystä turvallisena paikkana, mutta kuten tulemme huomaamaan on tämä samankaltainen erehdys kuin, niin moni muukin asia.

Vaivun symbolisessa kierteessä alaspäin ja laskeudun selälleni makaamaan mustan joen rantaan. Sinne tämä johdatti, kuin pienokaisen uneensa, jossa on vain harsomaisia varjoja, mutta minä olen keskellä ikuisuuuden murhaavia leikkejä…

Mitä nyt“ – takoo päässäni ja hengitys saattaisi kuulua hätääntyneeltä, jos sitä olisi – tämä paikka on ilmaton, vain kaislat hiljaa heiluvat synkän virran niitä heilutellessa. Luulen, että tämä on vain välikuvaelma ja jätän sen sinne.