Kiinalainen mies
Kiinalainen
mies on nyt suoristunut, hänen katseensa viipyy minussa vielä
hetken – näkeekö hän ketään, vai onko se kaikki vain
sisäänpäin. Hänen haurastuneet sormensa irtaantuvat kravatista ja
tiedän, että kuvittelu on ohi.
Muutos
on tapahtunut – tästä eteenpäin hän opettelee hengittämään,
kunnes hänen vartensa putoaa sortuvana tuhkapilarina hautajaisten
farssissa, kuin taivutettu klovni.
Hän
tietää sen, muttei vaivaudu sitä miettimään.
Hitaasti
hän nostaa pistoolin kadulta, kuin ilmoittaakseen katumustaan; vai
kätkeekö hän sen muista syistä - ilmeisempi on pelko siitä, että
häneen käydään käsiksi ja hän menettää ruumiinsa hallinnan,
kuin ne köyden jatkona hulluttelevat meksikolaisäpärätkin. Sitten
askeleet... muutama harppaava askel ja hän poistuu kuvasta.
Meksikolaiset tyytyvät kohtaloonsa narun päässä. Vain ruumiin
nesteet kirmaavat riemuiten takaisin pölyiseen kotiinsa.
Valkoinen
paita, kravatti – Kiinalainen mies nojaa pöytään jossain,
Ikkunan läpi, ei kyynärpää – katse.
Miksi
hän on niin hidas, tietääkö hän astuneensa Tuomiopäivään vai
paistaako hän iltapäivällä kanamunia jostain muusta syystä.
Välähdys, pään katse – Timantit kaapissa. Olin siis oikeassa,
kyseessä saattoivat olla timantit, sillä ne kelpasivat hyvin
symboliksi.
Meksikossa
hirttolavalla: köysi pujotetaan kaulaan – lapset imevät
kiinnostuneina tikkukaramelleja. Ensimmäinen uloste valuu housuun,
vanhukset hymyilevät.
Timantit
Käsi
avaa samettisen pussin ja juuri sieltä ne vierivät hänen
kädelleen, aivan kuin elokuvissa - klisee. Säihke. Rep. Timantit
vierivät kädelle, jossa ne helpottuneina säteilevät päästessään
taas huomion jakamattomaan valokiilaan.
Muistatko
sen, jota kutsuttiin todellisuudeksi, juuri tuollainen se on: klisee,
sillä muuten me katoaisimme ja sitä pidetään vaivalloisin naruin
kasassa, kuin veltostuneita alushousuja lerppuvakyrpäisen miehen
yllä, joka vanhuuttaan palellen pitää niistä kovaa kiinni.
Mikä
suunnaton vaivannäkö vain siksi, että ne eivät putoaisi ja
paljastaisi lerppuvaa, muumiotunutta nahkaa, niinkuin Timantit sitä,
mistä ei pidetä kiinni.
Pateettetista
se on - myönnettäköön, mutta toista maata ovat Timantit – ne
säihkyvät, laulavat, poreilevat ja elävät aivan toista elämää,
kuin me.
Etäällä
ajasta, tuskin koskien paikkaan, ne kelluvat ja lepäävät jonkun
hanhimaisella, pullealla kaulalla, jonka yläpuolella pää kutsuu
niitä omaksi substanssikseen – ikäänkuin sellainen hienous voisi
kunnioittaa tuota pulleaa, hiukan näppyläistä, mutta puuterin ja
peitevoiteen päällystämää kaulaa; mutta murhan väärti
todellakin, jolloin äkkiä niiden paino imaisee ylläpitäjänsä
tavattomaan painovoiman pyörteeseen, jossa musta kuilu imaisee tuon
valon sykkeen hetkeksi, kuin epätoivoon, jossa kantaja katoaa, mutta
pian tuttu säihke kelluu ilmassa, poissa ajasta – noin sata vuotta
myöhemmin uuden hanhi-uhrinsa kaulalla, kuin Hirttolavan lempeästi
rupatteleva silmukka.
Jotain
samaa niissä on – suurta sitoutumista: toisella lähtee henki,
toisella ehkä lähtee henki, ne ovat hengeltään sukulaisia ja
kummatkin symboleja, siksi tarinat.
Meksikon nauru
Meksikossa
hirttäminen oli suurta huvia – Euroopassa se oli jo kadonnut
kansahuvi, mutta Meksikossa sitä harrastettiin ahkerasti edelleen.
Hullukuriset pierevät ja sätkivät ruumiit esittivät mekaanisen
balettinsa keskipäivän kuumuudessa ja lapset ja vanhukset esittivät
jäykähköjä, liitumaisia kommenttejaan: ”Sillä tuli paskat
housuun, viekää se vessaan” jne. ja ihmismieltä tervehdyttävät
naurunhörahdykset läikähdyttivät ilmaa ja puhdistivat hajun pois
mielestä.
Timantit
vaihtoivat omistajaa – nyt ne olivat kylän poliisipäällikön
kammenellä ja hän tutki niitä sanomatta sanaakaan. Ehkä hän
aavisti mitä tuleman piti. Kertoivatko Timantit hänelle omaa
äänetöntä lauluaan, joka syntyi Ajan Hampaassa, sen kolossa, maan
lujaytimisessä povesssa, kun se käärmeen lailla kietoutui
rakastelemaan hiilen molekyylien kanssa ja piti miljoonavuotista
lätinäänsä ja sumeaa kiihkoaan: oppien, kokien, muistellen
luomistyön ihmettä ja puristuen kerääntyi hitaasti ajan
tiivistelmäksi, suureksi salaisuudeksi, jossa maan pimeydessä valo
puristuu aineeseen, jossa Jumala ja materia tulivat yhdeksi, niinkuin
ne tulivat Herrassamme Jeesus Kristuksessa Aamen.
Tämä
oli Ensimmäinen Sammakon Näkevä Silmä, se joka oli ennen
lasisilmää.
Näin
ei kuvitellut kuitenkaan kylän poliisimestari, vaan tavanomaisemmat
halut synnyttivät pyörteitä hänen luutuneessa aivokopassaan. Ehkä
hän näki vaimonsa kuhmuraiset sääret silkkisukisssa, ehkä
itseänsä hurrattavan korokkeella tai jotain, mistä kuolevat,
joutavat paperiolennot kuvittelevat ennen palamistaan.
Kuin
käärmeen koloonsa houkuttelemana livahtaa hänen luihu, muhkurainen
kätensä housuntaskuun, jonne koko hänen tulevan elämänsä onni
tekee nyt pesää. Tämän näkevät Timantit, sillä ne tiesivät
sen jo etukäteen – ei mitään ollut tehtävissä.
Näin
ihminen käy verkkaan kohti kohtaloaan – parkuen kauhusta lapsena
ja parkuen kauhusta vanhana, kun Tauti hänen korjaa. Jos olisin
Timantti nauraisin sojottaen.
Kiinalainen
mies solmii jälleen nuhruisessa vihertävässä huoneessa
solmiotaan, vilkaisee sitten kelloaan ja menee taaempana sijaitsevan
kaapin luokse – avaa sen ja vetää esiin kapeat hyllystöt, joilla
ilmeisesti säilytetään koruja tai muuta vastaava niinsanotun
arvokasta. Hän kaapii jotain pois alustalta ja kourastaan sitten
pudottaa välkehtiviä kiviä samettiseen pussiin, joka nyt myös
rypistyy Meksikolaisen kylän poliisimestarin kädessä. Kiinlainen
kapinen palvelija kysyy unohdusta jo itsestään selvänä pitäen:
”Mitä
siinä oli ”
Meksikossa
vastaus raahautuu aamun hiekassa kohti kohtalon täyttymystä.
Sammakko maan kohdussa hihittää riemusta odotellessaan virkistäviä
verisuhkuja ja Intiaani lyö kumeaa tahtia tamburiinilla. Ne kuulevat
valon laulun maan povessa ja osavat odottaa tuhatvuotisia lahjoja.
Tuuli
Meksikossa kuiskaa kiinalaiselle miehelle:
” Ei
mitään – lähtekäähän nyt ”
Niin
vaimenee ilta Meksikossa ja taskussa oleva houkutuksille altis käsi
johdattaa isäntäänsä syvemmälle yöhön; taloon, jota kutsutaan
kodiksi. Sitä pidetään jostain syystä turvallisena paikkana,
mutta kuten tulemme huomaamaan on tämä samankaltainen erehdys kuin,
niin moni muukin asia.
Vaivun
symbolisessa kierteessä alaspäin ja laskeudun selälleni makaamaan
mustan joen rantaan. Sinne tämä johdatti, kuin pienokaisen uneensa,
jossa on vain harsomaisia varjoja, mutta minä olen keskellä
ikuisuuuden murhaavia leikkejä…
Mitä
nyt“ – takoo päässäni ja hengitys saattaisi kuulua
hätääntyneeltä, jos sitä olisi – tämä paikka on ilmaton,
vain kaislat hiljaa heiluvat synkän virran niitä heilutellessa.
Luulen, että tämä on vain välikuvaelma ja jätän sen sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti