Äiti-maa

Vanha Intiaanitietäjä sanoo:

”Sammakko on Pyhän Äiti Maan Alttarinvartija, juuri se ensimmäisenä sai otsalleen Maa Äidin lahjoittaman Timantin ja myöhemmin otti sen silmäkseen nähdäkseeen paremmin – pitkään se itki Maan kohtaloa – se kuuli syvyyteen koneiden möyrinän, telaketjujen huudot, tuhansien murskaantuvien matojen kiduttavan ujelluksen – siksi myös minä avasin suoneni ja annoin vereni huutaa pikällä matkallani maan alla.

Siellä se sitten istui tuhat vuotta, tai joka tapauksessa aika pitkään – hämmentyneenä, hiukan peloissaankin, mutta tyytyväisenä Timanttiinsa, kunnes rautainen koura eräänä päivänä kahmaisi sen kitaansa ja piittaamatottoman kaivosmiehen karkea käsi riisti siltä näkökyvyn toisesta silmästä.

Sitä ennen Intiaanitietäjä ja sammakko olivat kuitenkin tehneet ystävyydenvalansa ja sammakko oli opettanut Intiaanille, miten Timanttisilmällä nähdään.

Ero on siis siinä, että he eivät tarvitse timantteja kaulalleen, vaan heidän silmiensä pilkkeessä on tuo Timantin valon viesti avaruuksien yli ulottuvasta sillasta. Se on ahneuden vastakohta.

Kaivosmies ei muuten koskaan enää palannut pinnalle, sillä Maa päätti sulkea hänet omistavaan,tukahduttavaan syleilyynsä ja balsamoi hänen ruumiinsa Sammakon seuraksi.

Niin ne – Sammakko ja mies sitten rupattelivat pitkään matemaaattisista kaavoista, chilikastikkeesta

tornadojen ymmärryksestä ja siitä, kuinka Timantti oli heille niin paljon opettanut – sen avulla saattoi nähdä pimeässä, saattoi nähdä Maan värähtelyn ja aistia salaisten virtojen voiman, kun Maa

puhui heille ikivanhaa kieltään. Ennen balsamoitumistaan oli miehestä ja sammkosta tullut hyvät ystävät, mutta vain toinen heistä loikki eteenpäin historian hyppykivillä.

Intiaanitietäjä sen kaiken sitten kertoi, sillä sammakko oli myös hänen ystävänsä – hänen sielunkumppaninsa ja se johdatti hänet maan uumeniin, sinne missä Hiili rakkauden rajuissa pyörteissä yhtyy valoon ja kannattelee Jeesuksen ruumista tähtiportissaan.

Meksikossa maa vavahtelee, sillä se haluaa varoittaa poliisipäällikköä, joka kädet taskussa nukkuen ei saa unta, vaan nukkuu silmät auki tähtitaivasta katsellen, kuin siitä jotain ymmärtäisi ja hän on muuttunut nyrkiksi, jonka tahto on lyödä ja murskata, jonka voima on puristaa ja se on samanlainen raiskaaja, kuin mies kaivoksessa, tai kuin rautainen koura, joka sammakolta riisti sen rakkaudellisen näkökyvyn ja runonlaulamisen taidon.

Sen käden tehtävänä on nyt puolustaa omaisuutta ja näin hän, ymmärtämätön mies onkin äkkiä liittynyt omistavan luokan tiedostavaan, omahyväiseen kastiin. Pian hänen talonsa ympärillä olisi aita ja kävelisi puujaloilla, niin, ettei hänen tarvitsisi tuntea enää maan tomun hajua, eikä tarvistisi katsella kuolevia olentoja niin läheltä, että matojen laulun erottaisi.

Timantit kiipeävät hänen kädestään rintaa pitkin otsalle, jonne ne majoittuvat hänen ajatustensa ketjujen välkkyviksi osasiksi – vähitellen niiden valo himmenee ja ne puristuvat hänen aivoihinsa mustiksi hiilimöykyiksi, jotka tuskassa huutavat:

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tuleva!”

Niiden kammottava musta paino rusentaa miehen otsalohkon ja kykenevyyden nähdä enää selkeästi – hän nousee hiessä kylpien – se on hänen puhdistumisriittinsä, jolla hän maksaa velkaansa.

Absurdi muunnos vedestä nousevasta Venuksesta.

Poliisipäällikkö riuhtaisee kehonsa pystysuoraan ja yön tuuli kiidättää hänet ulos, missä villinä kieppuvat tähdet tervehtivät murhaajaa. Ne ampuvat vihlovia nuoliaan hänen päähänsä, jossa Timantit tervehtivät taivaallisia serkkujaan riemuiten, juopuneina vapaudessa ja ne imevät nuo vihlovat säteet murhaavaan, mustaan massaansa, joka nyt muuttaa valoa takaisin pimeydeksi,

joka pikkuhiljaa syö Poliisimestarin elämän kliseisiä kuvia täynnään olevat aivot ja taivuttaa hänen nöyränä kohti maata, kuin nuokkuvan kasvin.

Yhä syvempään painuu hänen päänsä, yhä syvempään kumartaa hän kuolinvuoteellaan ja vihdoin otsansa suutelee maata ja Äiti Yö kietoo hänen hikensä osaksi taivaan pilviä, osaksi joen mutkia, lohduttaa ja ottaa katuvan sielun kiertokulkuun, josta ei enää ole paluuta.

Kojootit, erämaan pojat valittaen ulvovat haikeita laulujaan, varoittaen, kertoen muinaisia tarinoita tähtiä katsellen. Poliisimestari jättää tomunsa autiomaahan, jossa se muuttuu kiveksi, yhdeksi niin monen kohtalotoverin joukossa. Vaimon kuhmuraiset sääret eivät saaneet silkkisukkien viilentävää verhoa paljautensa päälle. Meksikossa maa järisee vielä hetken.

SAMMAKON TARINA

”Niin minä synnyin ennen aikaa; siihen aikaan ei ollut mitään sellaista, josta olisi saanut kiinni, se joka minut kuvitteli naurahti ja hänen tunnelmansa oli veikeän odottava ja niin minä sitten vasemmasta takajalastani hänen ajatuksissaan roikkuen tulin olemaan kaikkine näine vihertävine pilkkuineni ja varustettuna tällaisella leppoisalla, tuumailevalla kurnutuksella.

Aluksi en nähnyt mitään, mutta kun vihdoin pääsin irti tipahdin johonkin, jonka jotenkin tunnistin kosteaksi. En kyllä tiennyt mitä se oli, mutta mielestäni se oli juuri kosteaa – sellaista, että mitään muuta se missään nimessä ei olisi mitenkään voinut olla.

Olin Äiti Maan Ilon kyyneleessä, sillä olinhan toki haluttu lapsi, vaikka vielä ei tiedettykään mihin minä kelpaisin. Mutta minua oli hauska katsella ja kuunnella ja niin minä illat pitkät lauloin lauluani mustan ja punaisen maan povessaa, keskellä sitä lievästi suolaista kyyyneltä. Kurnuttelin ja runoilin aikani kuluksi.

Kuulin, kuinka ympärilläni Maa valitti ja kohisi ja se rakasteli itsensä Ajan kanssa ja uutti yötä päivää valoa mustasta kivestä – kovaa työtä se oli, mutta rakkauden täyttämää, sillä siinä kivessä, ikuisen yön mustuudessa laulettiin maailmankaikkeuden laulua siihen kiveen, tuon hiilen ytimeen ja sen laulun laulajana oli valo – tosin ei vielä havaittavana ja pimeyttäkin hienojakoisempana se lävisti kaiken olemuksellaan.

Oi noita aikoja - kuin lapset kohdussa olimme, turvassa, vereen kytkettynä ja kuulimme Maan Sydämen sykkeen, kun se meille lauloi rakkaita laulujaan.

Sitten eräänä päivänä tunsimme vetoa ja tajusimme, että se kaikki olisi ohi, sillä hiilen ydin, joka oli saanut uuden muotonsa halusi laulaa lauluaan ilmalle, tuulelle – se halusi, että sitä kuunneltiin, että nähtiin, kuinka sen loputtomissa prismoissa taiteilijan käsi kertoi tarinaansa – se halusi kertoa teille, että, ette olleet yksin.

Me sen jo tiesimme, emmekä sellaisesta piitanneet, mutta Timantin luonteeseen kuului, että se halusi kertoa tarinoita ja sillä oli salainen kaipuu rakkauteen valon kanssa, jonka ydintä se tiivisti puristi sydämessään.

Niin sitten eräänä päivänä se ilmestyi Intiaanivanhukselle, joka sitä tervehti kohteliaasti, katsoi sen ydintä – keskusteli sen kanssa, niinkuin pitikin ja totesi sitten, että tästä ei vielä hyvää seuraa.

Minua hän katsoi viisaalla katseellaan ja totesi, että yksityisetsivän elämä oli raskasta ja mitä minä muuta voin tehdä, kuin huoata syvään. ”Nääs” - hän jatkoi ”Ensiksi pitäisi tietää, mitä etsii...”

Manhattan

Katsoin ulos Avenue Of Americas: illa sijaistevasta seitsemännen kerroksen asunnostani – oli Manhattanin iltaruuhkan aika ja totesin itsekseni, että oikeassa oli tuo vanha tietäjä.

Alhaalla autot pitävät meluaan, ilma on täynnä sikinsokin kuviota, tähdet ovat lennähtänet pois paikalta ja paenneet avaruuteen. Valot murhaavat valkoisella hohteellaan hämärtyvän taivaan varjoa, sähkön vaarallinen värinä täyttää jokaisen molekyylin; talot, piikkikorot, CD-soittimet, jalkalamput, koiranpannat, teräksiset kupit ja ovisilmät.

Sen värinä ja surina on yhtämittainen, sen on jännittänyt isäsi ennen syntymääsi, ennen valon polkuja, kuin jousen, väsyneenä sen särkevästä surinasta hän ampuu nyt löysiä nuolia, jotka uupuvat kesken lennon maaliin. Abstrakti osumatarkkuus ei hyvää tiedä, siksi myös Kiinalainen on niin uupunut kuvaelmassaan toisen talon vihreässä huoneessa ja tuosta kaikkialle tunkeutuvasta värinästä hän yrittää paeta uneen, muttei voi, sillä suurkaupunki valvottaa häntä. Vesiputket, suurjännitejohdot, valokaapelit, johtimet, antennit, virtuaalitodellisuus ja laserkaukoputket ajavat hänen untaan takaa, niin, ettei hän saa sitä kiinni.

Kaikki nuo koirat ja kissat ja hyönteiset ja tuo sublimaalinen, infernaalinen värähtely, joka on varastettu hyönteisiltä ja joka nyt ajaa Ihmistä yhä syvemmälle hyönteisen maailmaan; lennä, syö, parittele, kuole, lennä, syö, parittele, ryömi, kuhise, lisäänny, syö, parittele, surise, sihise, värise syö, tapa, tapa, tapa, syö, syö laulaa sähkön sublimaalinen värähtely pyövelin lauluaan ja suurkaupungin lapset heittäytyvät kauhuissaan jokiin, syövät toisensa, koukistavat kaikkitietävän sormensa liipasimen ympärille, kuin banaanin ja päästävät veljensä pois arvottomasta elämästä.

Syö, parittele, sihise, surise, värise, syö, pure, pistä, surise, värise, parittele, lennä, ryömi, bzzzzz,bzzzzz– ja kirkkaat helmiäispiikit tunkeutuvat suoniin puhumaan hyönteisten kuisketta ja palavat silmämunat huutavat yöhön sokealla jähmettyneellä katseella, joka näkee vain kuoleman, kuoleman ja kuoleman, tuon maan mustuuden – ne timantit, jotka mustuivat otsalle, jotka rypistyivät, kuin kivet ja ahmaisivat heidän mielensä ja joista valo katosi, sillä sen ääntä ei kuunneltu, ei katsottu sen kertomusta, ei juovuttu valon hienoviivaisesta riemusta ja niin se haluaa palata ystävänsä Sammakon luokse, joka yhä itkee kadotettua lasisilmäänsä.

Tarkennan kiikareitani ja näen, kun vastapäisen rakennuksen kelmeän vihreässä huoneessa kiinalainen mies pyyhkii hikeä otsaltaan ja nojaa hetkeksi seinään. Samettinen pussi roikkuu velttona ja uhkaavana hänen kädessään. Paennut uni härnää häntä nurkan takana – hänen kaareutunut, vaaraton kätensä ei edes yritä tavoitella sitä. Miettiikö hän nyt, mistä pussinsa sai – mitä sisällöstä maksoi ja kuinka paljon siitä joutuu maksamaan.

Unen paetessa, luomien hapuillessa aamunsarastusta, tulehtuneet silmät, kuin Helokin houkukset, tyhjät ja ammottavat katselevat ahnaasti pakenevaa maailmaa – mustuneiden Timanttien korruptoima mieli haparoi, miettii, kuinka hän lumoutui hyönteisten kauheasta laulusta ja ehkä tarttui revolveriin, ehkä pakotti avaamaan kassakaapin, ehkä vei kouluaikaisen ystävänsä kujalle, ehkä ei kuunnellut anovaa ääntä, ehkä ei välittänyt aran kauriin juoksusta silmissä, joissa kohta sen oli loikattava vapauteen murtunein jaloin, ehkä hämmentyi, ehkä hikipisarat tunkeutuivat pistävinä hänen kaulukseensa, ehkä hän tunsi orjantappurakruunun painuvan otsalleen, ehkä erehtyi Vapahtajan luonteesta, ehkä voimistuva kaikkiallinen surina täytti hänen mielensä, jossa Timantit olivat yksi toisensa jälkeen mustumassa ja huusivat häntä valeäänillä luokseen ja kuinka hän sitten ehkä, kuin vahingossa, kuin olisi vaipunut iltapäivän uneen koukisti sormeaan ja vapautti ilmaan kulkevan lunastuksen välikappaleen, joka ajan pienen pienen murto – osan vangitsee valonsäteen kiiltävään vaippaansa ja vie tervehdyksen hänen veljensä kehoon, joka syleilee sitä verellään ja upottaa sen lihaansa, kuin yhteisen salaisuuden ja hautaa sen sydämeensä – vie tuon valonsäteen armeliaan laulun punaisen hurmeen pyörteeseen ja surina kujalla on sinfoninen, se peittää alleen kaatuvat äänet, pingottuneet, löysät pyykkinarut, kumahtelevat peltiset lakanat, asvaltin hiljaisen narinan ja ruostuvien tikkaiden murinan.

Bzzzz..... hyönteiset lentävät, parittelevat ja ryömivät villinä; ihmisen ja hyönteisen veljeys on vahva, Maa saa ruokaansa, veri virkeänä palaa Maan Kohtuun ja madot ottavat osansa Kiinalaisen tarjoamasta juhla – ateriasta; koppakuoriaiset parittelevat hurmiossa ruumiin onteloissa, niiden miljoonapäinen jälkikasvu pitää kuollutta miestä isänään ja kaikki hukkuu kaoottisiin pyörteisiin....

Kiinalainen mies pyyhkii otsaansa – hän on kuin postikortti edessäni, niin lähellä. Kas ihmeelliset lasipalaset tuovat hänet tuohon vierelleni, ulottuvilleni, kuin voisin puhua hänelle tai ojentaa hänelle suolaa, jota hän voisi ripotella kananmuniensa päälle aamiaisella. Valo on vangittu käden työllä lasiin, jonka läpi häntä katson.

Uurteet hänen kasvoillaan valuvat kohti maata ja hän tuntee jo sen odottavan painon.

Nuoruuteni kilpailee hänen valumisensa kanssa ja olen iloinen siitä, että jalassani ovat kevyet tennistossut, päälläni Freak -Out teepaita ja olen nuori taideopiskelija, joka opiskelee taideaineita New Yorkin Greenwich Villagessa, silloin, kun ei ole jokin toinen henkilö.

On niin helppo hengittää, kun katsoo toisen kuolemaa ja hidasta syömistä. Mies päättää lähteä huoneestaan ja minä päätän lähteä hänen peräänsä.