Sam Spaden näköinen mies

Kulkien ikuisen nuuskimisen ja tiedonjanon polkuja ja luonnollisesti, kuten odottaa saattaa tietyn voyeristisen pelkuruuden kannustamana Sam Spaden näköinen,kuviteltu mies laskee drinkkinsä Meksikossa pölyiselle pöydälle, tarinat ovat aina alkaneet jostain ja loppuneet johonkin, niinkuin alfa ja omega – hiilen ketjuuntumisen mielipuolinen muotokarkelokin. ”Tykinruokaa” sanoisi kyynikko ja ehkä samalla kannalle kallistuisin minäkin jos olisin. Vetäytyminen peilistä aiheuttaa Sam Spaden oloisen miehen katoamisen ja sitten ollaan taas määrittelemättömyydessä; siinä mikä oli ennen muotoa ja luomistyötä; on kuin kaukaisena kaikuna erottaisin Sammakon laulun; universaalin hymnin, timanttien kuoron, mutta ohikiitävä hetki viiltää vain partaveitsen teränä, mutta ei jätä muistin verta tippumaan laminaattilattialle, vaikka se olisi ehkä ollut dramaattisempaa.

Bangkokin usva; mitä sen sumuisten pyörteiden laskoksista paljastuu: ehkä se, joka tilasi postikortit tai se, joka minut pestasi kuolemaan taiteen puolesta. Aika rikkoutuu lasinpaloiksi. Astelen kujalla jauhaen kuhisevia torakoita koroillani, taudit iskeytyvät keuhkoihini, miljoonien kirkuvien hyönteisten mielipuolinen huuto kaikuu kaikkialla; on liian meluisaa kuulla ajatuksia, saati sitten tiivistyä ymmärrykseksi, joten tyydyn postikortiin – tarkastelen sen vaihtelevaa kuvapintaa, joka kujalla on jähmettynyt gluteiinipitoiseen huokauksen, joka nyt roikkuu mustuneista tikkaista ja pyykkinaruista; käristetyn sian haju – tämähän on sama kuin Bangkokissa, siellä, siellä.

Tartun aseeseeni, kuin se auttaisi olemaan asettamatta Hamletin kysymykstä: ollako vai eikö olla ja pohkeitani venyttävät jalkani tekemät lähes automaattiset liikeet, jotka todennäköisesti ovat peräsin ajalta, jolloin olin vielä joku kameleontti tai jotain, evoluution pikku ratas.

Suonikas käsi työntyy nuhruisesta hihansuusta, kuin utelias pikku opossumi; sniff, sniff, tuoksuja ja tunnelmia, muttei kovinkaan auvoisia; enemminkin muistuttaa tuon ”ON AIKA KUOLLA”- näytelmän takaovelta tuulahtavaa hien lemahdusta esityksen jälkeen, kun esityksen päänäyttelijä on käynyt kujalla kusella ja unohtanut sepaluksen nappinsa auki. ”Pane nyt se vetoketju kiinni, herran tähden” huuta Phyllis Syphilis, sisäkköä esittävä puoliverinen lutka, jonka tarkoituksena on tartuttaa koko kaupunki ja estää inhimillinen lisääntyminen. ”Okei, okei, näky olsi kyllä komea, vai mitä?” naurahtaa pääosan esittäjä ja vetää vetoketjunsa kiinni.

Niin, kaikkea voi nähdä tai myös olla näkemättä, maailma on ikuinen taulu, joka on peili ja siinä me nyt seikkailemme. Kumarrun maahan tai oikeastaan maa vetää kasvojani puoleensa ja taivuttaa minut suurin piirtein samaan kulmaan kuin nuo kirjeitä lähettävät meksikolaiset; onko tämä enteellistä? Mutta helvetti! Minähän en välitä kuolemasta, olen jo enemmän kuin kuollut – todella olematon, nuuskija vailla minää, peilinpalasissa heijastuva ei kukaan, jolla ei ole varaa identiteettiin, kuin perhonen.

”Helvetti, on tämäkin elämää” ajattelee ilmeisesti Sam Spaden oloinen mies, kujalla, väsyneenä, taipuneena, kasvot kohti asvalttia, joilla näemme peilinpalasen ja käyntikortin.

”Taas” – merkittävää tämä painetun sanan määrä. Uskoisin, että käyntikortit muodostavat salasanojen jatkumon, joilla kirjakieli pitää yllä salaista valtaansa – käyntikortit peräkkäin pistettyinä, järjetettyinä, luokiteltuina ja leviteltyinä olisivat Herran Sana, Kauhea Ikuinen Tuomio, jota vamppyyrit opettavat korkeissa kivisissä rakennuksissa, jotka eivät ole vankiloita – siis näin lullaan, mutta Sana on Sana; se ei ole jähmettynyt lihaksi vaan on jäänyt käyntikortteihin, synkkiin ja kuolettaviin. Nostan kortin.

PAM.

Peilinpalanen ampuu minua ja vasen silmäni sokaistuu; en välitä – jos tulee tarve käyn lainaamassa sammakolta yhden piilotetun lasisilmän tai laitan Intiaanin Piipun silmäkuoppaani; silläkin voi tarpeen tullen nähdä. Näkemistä on niin monenlaista eikä tässä statistiviidakossa ole niin oleellista mitä näkee tai näkeekö lainkaan. Käyntikortti on nyt mustavalkoinen reikä, optinen harha, mutta erotan sen pinnalla kutsun:

” Vaaleanpunainen Lady” – valheiden verkko.

Tunnistan paikan. Se on tunnettu hienohko kapakka, jossa korkean luokan seuraneidit harjoittavat jotain muuta kuin pitsin nypläämistä ja Herran Sanan moitteettomat miehet juoksevat siellä alvariinsa. Se, jos jokin on varmasti liitoskohta – saatan jo aistia Alfan ja Omegan tuoksun käristyneen sian hajun takaa. Ehkä kaikki selviäisi siellä: Miksi minua kidutetaan? Miksi kalalla on kidukset, miksi kitara on palanut... Siivelleen levittäytynyt syöksykierre, mahdoton oikaista, kun kaikki on vinossa. Talot kaatuvat ryskyen ylitseni, junat viheltävät, langat kaartuvat, sähkö repii vaijereita, se purkautuu orgastisina ryöppyinä ja yhtyy hyönteisten välkähtelevään tanssiin; ilma on kuulaita pyörteitä, ahnaita kuiluja talojen välissä ja lasinsirpaleita, betoninpaloja, kirkunaa, kuolaa ja ylösalaisin käännettyjä kirskuvia raitiovaunuja. Se on kaaos – huomaahan sen tyhmempikin, mutta kuka sitä pitää ojennuksessa, kuin se olisi sääntö?

Sitä ei nähdä; se on aisteihin kiedottu kulissi, pirullinen valhe, joka alkoi, kun Sammakko menetti silmänsä ja universaali laulu kietoutui kuolettaviin timantteihin. En olisi uskonut, että valhe ulottuu näin syvälle! Siihen on kiedottu potta ja vaipat ja lelut ja alusta asti lapsivedet ja roska silmässä ja käynti silmälääkärillä: siksi kaikilla on silmälasit! Niilläkin joilla niitä ei ole!

Sokea piste leviää käyntikortista vasempaan silmääni, mutta tuo hetki onkin täynnä kiehtovaa magiaa. Negatiivi ja negatiivi yhdessä muodostavat salaisen positiivin; äkillisen näkemisen ilmestymisen ja silloin hetkessä - tai ei edes hetkessä tajuan mitä he ajavat takaa.

Kaikki oli esitettävä peilissä: tuo näytelmä: ON AIKA KUOLLA sai ensi – iltansa jo muinaisuudessa ja se levisi kulovalkea tavoin kaikkialla ja muodosti ulottuvuuden – peilien elämän, jossa huokaukset ikuisesti jähmettyvät ja jossa tähdet kulkevat samaa rataa ja jossa on mielipiteitä, oletettuja hahmoja ja kädenpuristuksia – ei ole muuten mahdollista lähettää kuolettavia postikortteja tai ottaa rasiasta suklaata. Ne kaikki on ympätty käyntikorttiin; siihen jonka nimi on KAAOS.