AMERIKKA
Jähmetyn
ylös ja jään riippumaan silmistäni taivalle. Taivaalla
laiskotteleva, naurava Jokeri on tempaissut silmäni ylös – kai se
haluaa muistuttaa minua jostain, en nyt kuitenkaan muista mistä,
sillä minähän en ole kello, vain kalpea Sam Spaden kopio, otettuna
haalistuneesta sivusta, epämääräinen, enkä oikein luettava ja
tarinan alku alkaa jostain seuraavien sivujen tiimoilta, mutta
yritettävä on, sillä Kiinalainen on jo jähmettynt katuvilinään
ja laskeutuessani alas tajuan melkein kadottaneeni hänet, mutta
sitten, koska Aika hetken oli poissa (koska se mukamas olisi läsnä)
ymmärrän, ettei hän ole voinut ottaa vielä askeltakaan, vaan
riippuu askelten välillä ilmassa ja minä siirryn hänen
kannoilleen ja kaikki palaa ennalleen: tarkoittaa; on liike, melu,
haju, maku ja niin edelleen.
Todellisuuden
irvikuvassa, katkelmassa New Yorkin kadulla hän kiiruhtaa kohti
alakaupunkia ja kiinalaiskortteleita.
Olla
hengitämättä, varuillaan – tarkkaillen, kuin Tiikeri – olla
hengittämättä varuillaan, inspiroidun huulistasi, joita en saa
koskettaa – kuinka ruumiini piinaakaan minua...hengittämättä,
olla varuillaan, hiipiä, kuin Tiikeri.
Monta
sanaa myyttisestä meneisyydestä, mutta samalla viestejä syvästä
henkisyydestä – onko vihjeiden tarkoitus johdattaa meidät
kuitenkin takaisin alkutilaan, ennen tätä tai tämän jälkeen –
puhummeko me yhtymisestä vai jääkö tämä tarinan etsiminen Sam
Spade – kopion hartioille kuvitteelliseen reaalimaailmaan.
Ja
katsotaan taas kuvaa:
Kantapää
ilmassa, juuri askel noussut lentoon, takin liepeet tuulessa, mieli
ampaissut tulevaan tapaamiseen ja sitten minä: hengitys pysähtynyt;
olla varuillaan, tarkkaillen, melkein tuntien hännän levottomana
pieksevän heinikkoa.
Hengitys
jossain kaulan korkeudella, sinne jähmetttyneenä – samaan
paikkaan, jossa se viipyi, kun meksikolaiset maantierosvot tunsivat
köyden kravatin kiristyvän kaulassaan – tunsivatko he samaa
ylösnousemuksen riemua, vai täyttikö heidän ajatuksensa häpeän
tunne siitä, että paska valui heidän lahkeestaan pikkupoikien ja
hyvän näköisten kylän tyttöjen katsellessa?
Liikemiehet
ovat vapaaehtoisesti hirttaytyneet, mutta hepä juoksevatkin, kuin
pikkupojat erittäin innokkaina odottavn Kuoleman perässä ja
hamuilevat taskuihinsa tuhkaa, jotta sitä riittäisi edes jonkin
verran, kun heidän mitättömyytensä palaa, eikä jätä muistoa
jälkeensä. Voi Manhattanin paloa, tuota musta – valkoisten
viivojen kulmikasta sik-sak liikettä.
Minä
liidän ilmassa – huomatkaa! Olen yllättäen kesken hiipivän
tarkkailemisen tullut jotenkin olevaksi – ikäänkuin luulisin
olevani nyt tuo yksityisetsivä – tulenkohan kadottamaan,
unohtamaan itseni tähän uuteen, jokseenkin jäykän kliseemäiseen
rooliin.
Haa!
Jäykkä, kliseemäinen – nyt on illuusio kietoutumassa kaulani
ympäri mustana, maallisena boana. Hengitys jähmettyy johonkin
kaulan tienoille, kuin laulamattoman laulun sanat. Miljoonien
kravattien hurmoksellinen kuristusote ja nimilappu: aina valmiina
kuolemaan – äiti maan kapinalliset riistäjät, Materin kirkon
oppipojat ja dollarin kaikkinäkevän silmän palvelijat –
Manhattanin kollektiivinen hypnoosi pitää vääjäämättömässä
otteessaan. Jäykän kliseemäisessä roolissa se pistää minut
karauttelemaan kurkkuani, jonne kaataisin Bourbonia jos olisn
todellinen
Loputtomassa
avaruudessa putoaa kivi. Putoaako vai nouseeko se?
Onko
se Ajatus vai Kivi. Onko loputon Avaruus Ajatus vai Kivi.
Putoako
Ajatus vai onko Avaruus Kivi, joka saa olemuksensa heijasteena
kovasta pinnasta, muutenhan sitä ei huomattaisi. Kivi ja Avaruus
ovat samaa, Ne auttavat ystävällisesti toistaan olemaan, niinkuin
me sen luulemme olevan.
Hengityksen
jähmettäminen sinkoaa minut avaruuteen: mikä se on.
Hetken
abstarakti vapaus vapaassa putoamistilasssa – reflektio Ikuisesta
Vapaudestako?
Näin
saattaa olla ja epäilen sen liittyvän hengitykseen, joka
kulkiessaan saa maailman virtaamaan silmiemme edessä ja luo
kuvaelman, jossa Sinä ja Minä, pienet tahdottomat sätkynuket
olemme viivottimilla piirretyssä maailmassa haukkomassa ilmaa, kuin
kalat kuivalla maalla.
Juuri
tuo Manhattanin palo on osa tuota viivamaista edestakaisin liikettä
– sitä kutsutaan elämiseksi, tuota hapen epätoivoista
haukkailua, joka kuten hyvin tiedämme, johtaa vain palamisreaktioon,
karstoittumiseen ja loputtoman hitaaseen ihmiskrematorioon, mutta
jostain syystä tätä nyt sitten pidetään erityisen hyvänä ja
toivottavana ja sitä kutsutaan nimellä Elämä ja sille sepitetään
kaiken maailman hymnejä.
”Ja
paskat” ajatteli hetken Sam Spaden oloinen minä, kesken tuon
vapaudessa riippumisen ja avaruuden valloittamisen hetken.
Kun
lakkaa hengittämästä saattaa unohtaa ruumiinsa painon ja kohota
kuin kukkanen ylöspäin ahtaassa putkessa ja avautua kohti, kohti…
Putoan
hengitykseeni ja kuva liikahtaa kadulla:
Kiinalaisen
miehen kantapää syöksyy jyminällä asvalttiin, sadat tuhannet
pölypartikkelit syöksähtävät paineen alta kieppumaan ilmaan,
hetken tuo lumoava elementti pitää niitä tanssissaan, kuten sinua
ja minuakin, yhtä toivottomasti pöly laskeutuu painovoiman
vetämänä, sillä vetovoima; rakkaus maahan sitoo sitä, kuten
Hiiltäkin.
Hiili
on Rakkauden Instrumentti, Taikurin Soitin ja sen kauneuden laulun
huumaamana kulkee kiinalainen mies nyt kauriin askelin kohti
välttämätöntä kuolemaansa, kädet hikoillen, toinen käsi
puristaen noita ikuisuuden peilejä, jotka uinuvat ennen Aariaansa
samettisessa pussissa, odottaen taas tuota huippuhetkeä, jolloin ne
liimaavat valollaan katsojan silmän itseensä ja noukkivat hänen
tietoisuutensa hajaantuneet pisarat yhdeksi katseen kaltaiseksi
säteeksi kuiskaten:
” valosta
sinä olet tullut ja valoon sinä olet palaava, muistatko minut –
olen Alfa ja Omega ja kuka sen käsittää kulkee pitkin valon siltaa
ja huomaa, että timantit katselevat häntä, ei hän timantteja,
vaan juuri toisinpäin”. Ne ovat lähettiläitä ja sanantuojia,
Ikuisen Portin vartijoita – tuon asian tiesivät hyvin muinaiset
Juutalaiset, tuo Valittu kansa, jonka synty ja historia toistaa
Timanttien kaipuuta todellisesta ymmärryksestä.
Juutalaisten
Historia on Timanttien Historiaa ja he maan pölystä sokaistuneena
ovat hamuilleet noita säteileviä sanansaattajia tuhannet vuodet
kotiinpaluuta odottaen, mutta surullista kyllä tuon laulun
unohtaneena viettävät verisen historian riemupäiviä ja sepittävät
mahtipontisia sinfonioita Hiilelle ja palaavat näin polttouunien
kautta erehdyksestä oppineena taas uuteen kiertoon.
Heidän
keskellään sammui yksi Timantti – he olivat vielä Hiilen hurmion
vankina, eivätkä huomanneet auennutta tilaisuutta.
Mutta
taas eräs heistä sai tilaisuutensa - Abel Goldman, tuo harras
Jahven palvelija kuuli ovikellojen kilinän ja käänsi päänsä
nähdäkseen sisäätulevan Kiinalaismiehen paremmin.
Jos
Herra Goldman olisi katsonut tarkemmin hän olisi tuhruisen ikkunansa
läpi erottanut myös etsivän ääriviivat ja huomannut, kuinka tämä
tuijotti tiiviisti sisään hänen pienen pieneen timantteihin
erikoistuneeseen liikkeeseensä. Jos heidän katseensa olisivat
hetkeksi kohdanneet olisi Herra Goldman saattanut tajuta tuon suuren
yhteyden ja katseen salaperäisen sillan luomana he olisivat voineet
syleillä toisiaan jälleennäkemisen riemussa ja todeta kadonneen
veljen löytyneen.
Siinä
hetkessä Sinä ja Minä ja Sam Spaden oloisen hiilipaperikopiomiehen
olemus olisivat voineet kadota ja Timanttien Valon tuoma sanoma olisi
levittänyt Rauhan heidän välilleen, mutta Herra Goldman ei
katsonut, ei huomannut avautuvaa hetkeä, toisti taas saman
erehdyksen, kuin kaksi tuhatta vuotta sittenkin – oli liian
varovainen, liian täynnä omaa Jahveaan, liian keskellä timanttien
monia lauluja, kädet Hiilen pölyssä, varovaisena, hengitys
jännittyneenä kurkussa.
Huohottaen
Kiinalainen nojaa itsensä venyvästi sisään ovesta – hän on
miltei epätodellinen ja vaivoin pysyy kasassa, niin kiire hänellä
on kuolla. Hänen luidensa turha paino kuluttaa häntä ja suku on
siitetty ja kukat kasteltu ja pussi polttaa kädessä eli mitäpä
tässä enää elämään – heitetään pois tuo arvoton rätti,
joka kietoutuu läpinäkyvänä poltteena keuhkorakkuloihin, joissa
ilma palaa soluissa ja saa hänet muistamaan suurta uhrausta, jonka
hänen veljenä Herra Goldmanin kansa teki kauan sitten Timanttien
vuoksi.
Katso
kuonon hentoa värinää, niin jännittää pientä Kaurista, kun
nuoli metsästäjän kädestä on jo matkalla.
Kansansa
muinaisen viisauden aavistukset täyttävät herra Goldmanin mielen;
vaikka hän ei ole oppinut tulkitsemaan Timanttien pelastavaa laulua
on hänellä jonkinlainen sisäinen aavistus, joka on syntynyt
pitkästä perinteestä kalliiden kivien kanssa – jotenkin hän
sisimmässään tietää, että noilla kalliilla kivillä on
päällystetty Tie Krematorioon; että niillä vaatettaa Perkele
Ikuisen Juhla –asunsa, jossa kirkuvat Sielut toimivat
loimilankoina.
Vanhan
miehen käsi katsoo Timanttien säihkettä pöydällä – harkitseva
käsi kulkee niiden yllä, kuin tunnustellen.
”OI
Salomo – isiemme isä, Oi Aabraham, anna Viisautta, mikä levoton
polte siirtyy Sieluuni, mikä muistamaton muisto...” ” Ei en voi
näitä ottaa, ne polttavat, en tiedä mitä ne kertovat, mutta en
voi niitä ottaa...”
Hätääntyy
Kiinalainen mies: ” mutta Kuolemani Hetki on käsillä, on kiire,
miten malttaisin odottaa, mistä löydän tuon Matadorin... jolle
saan olla Uhrihärkänä, tunnethan toki, kuinka Ahneuden Vetovoima
kutsuu minua maahan – hiili minussa kaipaa kotiinsa. Päästä
minut pahaisesta hengityksestäni, päästä…”
Vapisevin
käsin tunkee Kiinalainen väsyneitä timantteja kohti vanhaa
Juutalaista, jonka ymmärryksessä alkaa uusi vaihe ja jossain hänen
muistojensa pyörteissä syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja
Toora hänen mielessään aukeaa.
”En
ota - kuole jossain muualla, minä en ole osa tarinaasi – löysin
juuri pätkän sammkon laulusta, sen jonka olin unohtanut: nyt
tiedän, että sen nimi on Korkea Veisu ja on aika palata opintojen
pariin.”
Niin
sammuttaa vanhus kynttilän ja poistuu verhojen taakse ja Kiinalaisen
miehen käsi hapuilee pussia ja vie sen taskuun, piiloon ja vaikka
odottaakin kohtaloaan ei halua antaa sitä ihan kenelle vain –
tietääkö hän muka kenelle sen voisi lahjoittaa – ehkä ei,
mutta ylpeänä hän ei halua mennä Metron eteen makaamaan, vaan
haluaa itselleen näyttävämmän lopun.
Vapisevin
käsin lukee vanha väsynyt Juutalainen Pyhän miehen tekstiä:
„Luoja
työntää yksilön valitsemaan tietyn ratkaisun. Hän tekee sen
saattamalla henkilön sellaisen kurjuuden keskelle, että kuolema
tuntuu elämää paremmalta vaihtoehdolta. Mutta Luoja ei anna
henkilölle tarpeellista voimaa, jotta tämä voisi päättää
kurjan elämänsä niin, että hän pääsisi pakenemaan kärsimystä.
Pikemminkin Luoja äkkiä antaa henkilölle väläyksen ainoasta
ratkaisusta, joka ilmaantuu, kuin valonsäde paksujen pilvien
lomasta.
Ratkaisu
ei ole kuolemisessa, eikä omasta elämästään pakenemisessa, vaan
siinä, että vapauttaa itsensä kaikesta henkilökohtaisesta
mielenkiinnosta maallisen elämänsä järjestäytymistä
kohtaan. Tämä on ainoa ratkaisu; vain
tämä voi tuoda rauhan ja levon kestämättömästä kärsimyksestä.“
” Jumalani,
kuinka lähellä olinkaan kuulla kauhean kutsuhuutosi, kuinka käteni
minua johdattivatkaan, minun on aika väistyä, on aika kuunnella
sammakon laulua ja kulkea esi–isieni hartaita polkuja.”
Vanha
mies kumartuu nöyrään pölyiseeen maahan ja Timatit hänen
mielessään loistavat valon polkua. Hän kävelee sitä mielessään
– ylös, ylös vievät kevenevät askeleet. Valon laulu saattaa
häntä, syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja Toora hänen
mielessään aukeaa.
Hän
muistaa ajan maan alla – hän muistaa kärsimysten tien – hän
muistaa aakkoset ja opin – hän muistaa nyt kivien laulun ja hänen
kätensä luopuvat tavoittelusta – hän huokaa ja pääsee vihdoin
kotiin.
Nyt Se Tapahtuu
Vain
kolme nopeaa askelta, katujen kubismi kohtaa jalkaterän leikkaavassa
kulmassa, sireeni ja potkulauta, solmut kengissä, mies; vaakataso –
asvaltti. Vääristyneet perspektiivit ja taksit, jotka ajavat
taivaalla. Lima suussa, lasimurska, kitinä, paukahdus, pillin
leikkava saha – juna kulkee kolin kolin, kieputaan. Vanhat naiset
kirkuvat - niiden huuto sekoittuu korppikotkien riemuun, kun
löyhkäävät siivet laskevat päivänvarjonsa kihisevien ruumiiden
ylle Meksikossa.
Me
kaikki olemme yhtä, ne julistavat.
Viimeinen
voitelu virtsalla – happokylpy, häpeä, joka juoksee pitkin
poskia. Niin kuollutta ja äänet etääntyvät – juuri niin kuin
klisee elokuvissa. Miten ne tiesivät: eiväthän he olleet kuolleet?
Eihän se ole niinkuin ensirakastelu tai syrjähyppy tai koulun
vessassa runkkaaminen. Kuka heille kertoi, että se meni juuri näin
– ilman lopputekstejä ja sammuminen ja sitten jotain,... jotain...
” Se
vaan ryntäsi eteen, helvetti, enhän mä voinu väistää ku häiskä
hyökkää eteen, ku joku vitun sprintteri ”
Nyt
jo poliisikin järjestyksen ja hyveen jäykkä viitonen tunkeutuu
kuvaan ja aloittaa mittatikkumaisen esipuheensa leikissä, jonka joku
keksi kellarissa. Kaikki pannaan paperille niinkuin on jo pantu pari
tuhatta vuotta menoksemme.
”Niin
tuossa oli tässä ja sitten menikö, ah mutta joo ja sillä tavalla,
syyllinen, passi, kupla, pilsneri, mies hiki, narukenkä,
kattoluukku” ja vielä jotain muuta, niin kulmikasta, etten siitä
saa mitenkään selvää.
Näyttää
siltä, että juttu selviää ja hiivin lähemmäksi kuin saukko,
sulavasti ja luullen ilmeisesti olevani jotenkin vaarallinen tai
osallinen tähän murhenäytelmään.
” ah
sillä oli kiviä kengässä”
” tai
sitten vain viikate”
” possunkulmaa
uunissa ”
” kammottavat
langat ”
Puhelinkopissa
juoruilu kulkee, kuin pyykinpesu, eikä kukaan kompastu merkityksiin,
sillä tapahtuma itse on SE.
Jotain
jää nyt uupumaan: tarkennan katsettani ja toden totta sieltä se
ilmestyy: Taksikuskin pälyilevä silmä, joka on irronnut
ympäristöstään ja hapuilee nykivin liikkein kohti samettista, nyt
veren kostuttamaa laulavaa pussia, joka on ujona katseilta ryöminyt
piiloon auton renkaan varjoisaan katveeseen. Rakastajan käsi
hyväilee sen kaulaa, sen rintoja ja sen kosteaa jalkojenväliä ja
kivet alkavat kiihkonsa vaimean huokailun: mitä jos, ehkä kun,
sittenkin, mutta kuitenkin..
Ja
näin kouristuu hillitön käärme pussin ympäri ja nytkivä matka
alkaa kohti taskua. Kukaan ei huomaa, sillä se ei kuulu leikkiin.
Vain minä seison roolissani mykkänä todistajana ja ymmärrän
hyvin Hamletin tuskan.
Pitäisikö
näitä rangaista?
Kun
kaikki ovat syyllisiä, mitä tekee kuningas?
Tunnen
hirtettyjen meksikolaisen hirteishuumorin, joka läikähtelee
aaltoina ja he huutelevat narusta roikkuessaan rivouksia, joita
kukaan muu, kuin synnynnäinen meksikolainen ei voi ymmärtää.
Heille
Ave Mariakin on vain vessapaperia.
Aika
jäykistyy väreilyyn – koko Manhattan on nyt yhtä kiihkeän
kaareutunutta värähtelyä. Liikemies downtownissa kiinnittää
katseensa rannekelloon, joka jää siihen. Lasinen hetki viestittää
pörssin
sulkemisaikaa. Kling, kling, kop kop. Dow Jones ja numerot
kulkevat pitkin talon seinää, jonoina, noroina, surr rurr
hämähämähäkki ja niin edelleen. Taksien keltainen joki kuljettaa
Kiinalaisen haamua surusaatossa isien maille. Lehdet ovat riippuneet
puihin.
Kaikki
on vain lasia, josta ei näe läpi.
Kuunnelkaa
talojen pingottunutta, teräksistä värähtelyä
Lasin
kaareutuvaa loistoa yllä kobolltisen maan piirin, Ne jähmettivät
taivaan kannen. Ovatko jo kyllästymässä Timanttien itseään
toistavaan lauluun, jossa Teksasin paskaisten karjapaimenten määkivät
Countrykappaleet haikailevat paremmasta elämästä lehmien alla.
Dollarit
hymyilevät ja niitä katsotaan lasisilmillä. Ne ovat juuri niitä,
joita tarjottiin korvaukseksi sammakolle, joka otti ne ivallisesti
hymyillen vastaan sanoen ”voi veljet, te ette todellakaan aavista
mitä tästä seuraa”
Sitten
se keksi vastapalvelukseksi kuudestilaukeavan, joka huipentui
Viagraan ja veriseeen, onanoinnin väsyttämään, kuluneeseen
käteen, joka puristi viimeiseen asti sitä tyhjää pussia, josta
laulavat kivet olivat lähteneet. Mutta niinhän se on, me roikumme
kiinni siinä mikä jo oli, emme näe sitä mikä on, vaan pidämme
kiinni kliseestä, joka huiputtaa meitä Nauravan Jokerin tavoin ja
uskottelee meille, että elämme.
Mihin
me kiviä tarvitsisimme jos riuhtoisimme itsemme irti kalastajan
verkoista. Siksi Jeesus nosti meidät kuiville ja sanoi: ”katsokaa
nyt helvetti, mitä saitte aikaan – tämän piti olla aaria, mutta
siitä tulikin kalasoppa.” Ja me, punastellen, kuin pikkupojat
haparoimme jalkojemme väliä peloissamme, hapuillen muistoa ja taas
se liimantui päähämme tauluksi, jossa identiteetti seisoi
mahtipontisessa asennossaan tehden Sieg Heil – tervehdyksiään
saappaat kiillellen.
Vanha
Juutalainen katsoi näytelmää liikkensä ulkopuolella ja päätti
luopua uskostaan.
” Minä
en muista ” entinen Ben Goldman sanoi ja asteli omaan
tähtiporttiinsa hymyillen: on olemassa jotain suloisempaa, kuin
kuolema.
Silla
aikaa natsit lausuvat runojaan käppyräisten krematorioukkojen
keskellä. Mitä piti kirjoittaa kaikki ja sitten vielä mitata.
Tämän siitä saa ja siitä, ettei kuuntele Timanttien vetoavaa
laulua oikella korvalla. He kirjoittivat itse kohtalonsa, kuin
Custerin sotilaat, jotka piparkakkuina putoilivat Istuvan Härän
visiossa: ”Nämä minä anna sinulle, sillä heillä ei ole korvia
kuunella ”
Etsivä
jähmettyneenä elämän bordelliin; etsien satua - saaden plastista
todellisuutta, joka pian muutuu hiileksi ja tuhkaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti