AMERIKKA

Jähmetyn ylös ja jään riippumaan silmistäni taivalle. Taivaalla laiskotteleva, naurava Jokeri on tempaissut silmäni ylös – kai se haluaa muistuttaa minua jostain, en nyt kuitenkaan muista mistä, sillä minähän en ole kello, vain kalpea Sam Spaden kopio, otettuna haalistuneesta sivusta, epämääräinen, enkä oikein luettava ja tarinan alku alkaa jostain seuraavien sivujen tiimoilta, mutta yritettävä on, sillä Kiinalainen on jo jähmettynt katuvilinään ja laskeutuessani alas tajuan melkein kadottaneeni hänet, mutta sitten, koska Aika hetken oli poissa (koska se mukamas olisi läsnä) ymmärrän, ettei hän ole voinut ottaa vielä askeltakaan, vaan riippuu askelten välillä ilmassa ja minä siirryn hänen kannoilleen ja kaikki palaa ennalleen: tarkoittaa; on liike, melu, haju, maku ja niin edelleen.

Todellisuuden irvikuvassa, katkelmassa New Yorkin kadulla hän kiiruhtaa kohti alakaupunkia ja kiinalaiskortteleita.

Olla hengitämättä, varuillaan – tarkkaillen, kuin Tiikeri – olla hengittämättä varuillaan, inspiroidun huulistasi, joita en saa koskettaa – kuinka ruumiini piinaakaan minua...hengittämättä, olla varuillaan, hiipiä, kuin Tiikeri.

Monta sanaa myyttisestä meneisyydestä, mutta samalla viestejä syvästä henkisyydestä – onko vihjeiden tarkoitus johdattaa meidät kuitenkin takaisin alkutilaan, ennen tätä tai tämän jälkeen – puhummeko me yhtymisestä vai jääkö tämä tarinan etsiminen Sam Spade – kopion hartioille kuvitteelliseen reaalimaailmaan.

Ja katsotaan taas kuvaa:

Kantapää ilmassa, juuri askel noussut lentoon, takin liepeet tuulessa, mieli ampaissut tulevaan tapaamiseen ja sitten minä: hengitys pysähtynyt; olla varuillaan, tarkkaillen, melkein tuntien hännän levottomana pieksevän heinikkoa.

Hengitys jossain kaulan korkeudella, sinne jähmetttyneenä – samaan paikkaan, jossa se viipyi, kun meksikolaiset maantierosvot tunsivat köyden kravatin kiristyvän kaulassaan – tunsivatko he samaa ylösnousemuksen riemua, vai täyttikö heidän ajatuksensa häpeän tunne siitä, että paska valui heidän lahkeestaan pikkupoikien ja hyvän näköisten kylän tyttöjen katsellessa?

Liikemiehet ovat vapaaehtoisesti hirttaytyneet, mutta hepä juoksevatkin, kuin pikkupojat erittäin innokkaina odottavn Kuoleman perässä ja hamuilevat taskuihinsa tuhkaa, jotta sitä riittäisi edes jonkin verran, kun heidän mitättömyytensä palaa, eikä jätä muistoa jälkeensä. Voi Manhattanin paloa, tuota musta – valkoisten viivojen kulmikasta sik-sak liikettä.

Minä liidän ilmassa – huomatkaa! Olen yllättäen kesken hiipivän tarkkailemisen tullut jotenkin olevaksi – ikäänkuin luulisin olevani nyt tuo yksityisetsivä – tulenkohan kadottamaan, unohtamaan itseni tähän uuteen, jokseenkin jäykän kliseemäiseen rooliin.

Haa! Jäykkä, kliseemäinen – nyt on illuusio kietoutumassa kaulani ympäri mustana, maallisena boana. Hengitys jähmettyy johonkin kaulan tienoille, kuin laulamattoman laulun sanat. Miljoonien kravattien hurmoksellinen kuristusote ja nimilappu: aina valmiina kuolemaan – äiti maan kapinalliset riistäjät, Materin kirkon oppipojat ja dollarin kaikkinäkevän silmän palvelijat – Manhattanin kollektiivinen hypnoosi pitää vääjäämättömässä otteessaan. Jäykän kliseemäisessä roolissa se pistää minut karauttelemaan kurkkuani, jonne kaataisin Bourbonia jos olisn todellinen

Loputtomassa avaruudessa putoaa kivi. Putoaako vai nouseeko se?

Onko se Ajatus vai Kivi. Onko loputon Avaruus Ajatus vai Kivi.

Putoako Ajatus vai onko Avaruus Kivi, joka saa olemuksensa heijasteena kovasta pinnasta, muutenhan sitä ei huomattaisi. Kivi ja Avaruus ovat samaa, Ne auttavat ystävällisesti toistaan olemaan, niinkuin me sen luulemme olevan.

Hengityksen jähmettäminen sinkoaa minut avaruuteen: mikä se on.

Hetken abstarakti vapaus vapaassa putoamistilasssa – reflektio Ikuisesta Vapaudestako?

Näin saattaa olla ja epäilen sen liittyvän hengitykseen, joka kulkiessaan saa maailman virtaamaan silmiemme edessä ja luo kuvaelman, jossa Sinä ja Minä, pienet tahdottomat sätkynuket olemme viivottimilla piirretyssä maailmassa haukkomassa ilmaa, kuin kalat kuivalla maalla.

Juuri tuo Manhattanin palo on osa tuota viivamaista edestakaisin liikettä – sitä kutsutaan elämiseksi, tuota hapen epätoivoista haukkailua, joka kuten hyvin tiedämme, johtaa vain palamisreaktioon, karstoittumiseen ja loputtoman hitaaseen ihmiskrematorioon, mutta jostain syystä tätä nyt sitten pidetään erityisen hyvänä ja toivottavana ja sitä kutsutaan nimellä Elämä ja sille sepitetään kaiken maailman hymnejä.

”Ja paskat” ajatteli hetken Sam Spaden oloinen minä, kesken tuon vapaudessa riippumisen ja avaruuden valloittamisen hetken.

Kun lakkaa hengittämästä saattaa unohtaa ruumiinsa painon ja kohota kuin kukkanen ylöspäin ahtaassa putkessa ja avautua kohti, kohti…

Putoan hengitykseeni ja kuva liikahtaa kadulla:

Kiinalaisen miehen kantapää syöksyy jyminällä asvalttiin, sadat tuhannet pölypartikkelit syöksähtävät paineen alta kieppumaan ilmaan, hetken tuo lumoava elementti pitää niitä tanssissaan, kuten sinua ja minuakin, yhtä toivottomasti pöly laskeutuu painovoiman vetämänä, sillä vetovoima; rakkaus maahan sitoo sitä, kuten Hiiltäkin.

Hiili on Rakkauden Instrumentti, Taikurin Soitin ja sen kauneuden laulun huumaamana kulkee kiinalainen mies nyt kauriin askelin kohti välttämätöntä kuolemaansa, kädet hikoillen, toinen käsi puristaen noita ikuisuuden peilejä, jotka uinuvat ennen Aariaansa samettisessa pussissa, odottaen taas tuota huippuhetkeä, jolloin ne liimaavat valollaan katsojan silmän itseensä ja noukkivat hänen tietoisuutensa hajaantuneet pisarat yhdeksi katseen kaltaiseksi säteeksi kuiskaten:

” valosta sinä olet tullut ja valoon sinä olet palaava, muistatko minut – olen Alfa ja Omega ja kuka sen käsittää kulkee pitkin valon siltaa ja huomaa, että timantit katselevat häntä, ei hän timantteja, vaan juuri toisinpäin”. Ne ovat lähettiläitä ja sanantuojia, Ikuisen Portin vartijoita – tuon asian tiesivät hyvin muinaiset Juutalaiset, tuo Valittu kansa, jonka synty ja historia toistaa Timanttien kaipuuta todellisesta ymmärryksestä.

Juutalaisten Historia on Timanttien Historiaa ja he maan pölystä sokaistuneena ovat hamuilleet noita säteileviä sanansaattajia tuhannet vuodet kotiinpaluuta odottaen, mutta surullista kyllä tuon laulun unohtaneena viettävät verisen historian riemupäiviä ja sepittävät mahtipontisia sinfonioita Hiilelle ja palaavat näin polttouunien kautta erehdyksestä oppineena taas uuteen kiertoon.

Heidän keskellään sammui yksi Timantti – he olivat vielä Hiilen hurmion vankina, eivätkä huomanneet auennutta tilaisuutta.

Mutta taas eräs heistä sai tilaisuutensa - Abel Goldman, tuo harras Jahven palvelija kuuli ovikellojen kilinän ja käänsi päänsä nähdäkseen sisäätulevan Kiinalaismiehen paremmin.

Jos Herra Goldman olisi katsonut tarkemmin hän olisi tuhruisen ikkunansa läpi erottanut myös etsivän ääriviivat ja huomannut, kuinka tämä tuijotti tiiviisti sisään hänen pienen pieneen timantteihin erikoistuneeseen liikkeeseensä. Jos heidän katseensa olisivat hetkeksi kohdanneet olisi Herra Goldman saattanut tajuta tuon suuren yhteyden ja katseen salaperäisen sillan luomana he olisivat voineet syleillä toisiaan jälleennäkemisen riemussa ja todeta kadonneen veljen löytyneen.

Siinä hetkessä Sinä ja Minä ja Sam Spaden oloisen hiilipaperikopiomiehen olemus olisivat voineet kadota ja Timanttien Valon tuoma sanoma olisi levittänyt Rauhan heidän välilleen, mutta Herra Goldman ei katsonut, ei huomannut avautuvaa hetkeä, toisti taas saman erehdyksen, kuin kaksi tuhatta vuotta sittenkin – oli liian varovainen, liian täynnä omaa Jahveaan, liian keskellä timanttien monia lauluja, kädet Hiilen pölyssä, varovaisena, hengitys jännittyneenä kurkussa.

Huohottaen Kiinalainen nojaa itsensä venyvästi sisään ovesta – hän on miltei epätodellinen ja vaivoin pysyy kasassa, niin kiire hänellä on kuolla. Hänen luidensa turha paino kuluttaa häntä ja suku on siitetty ja kukat kasteltu ja pussi polttaa kädessä eli mitäpä tässä enää elämään – heitetään pois tuo arvoton rätti, joka kietoutuu läpinäkyvänä poltteena keuhkorakkuloihin, joissa ilma palaa soluissa ja saa hänet muistamaan suurta uhrausta, jonka hänen veljenä Herra Goldmanin kansa teki kauan sitten Timanttien vuoksi.

Katso kuonon hentoa värinää, niin jännittää pientä Kaurista, kun nuoli metsästäjän kädestä on jo matkalla.

Kansansa muinaisen viisauden aavistukset täyttävät herra Goldmanin mielen; vaikka hän ei ole oppinut tulkitsemaan Timanttien pelastavaa laulua on hänellä jonkinlainen sisäinen aavistus, joka on syntynyt pitkästä perinteestä kalliiden kivien kanssa – jotenkin hän sisimmässään tietää, että noilla kalliilla kivillä on päällystetty Tie Krematorioon; että niillä vaatettaa Perkele Ikuisen Juhla –asunsa, jossa kirkuvat Sielut toimivat loimilankoina.

Vanhan miehen käsi katsoo Timanttien säihkettä pöydällä – harkitseva käsi kulkee niiden yllä, kuin tunnustellen.

”OI Salomo – isiemme isä, Oi Aabraham, anna Viisautta, mikä levoton polte siirtyy Sieluuni, mikä muistamaton muisto...” ” Ei en voi näitä ottaa, ne polttavat, en tiedä mitä ne kertovat, mutta en voi niitä ottaa...”

Hätääntyy Kiinalainen mies: ” mutta Kuolemani Hetki on käsillä, on kiire, miten malttaisin odottaa, mistä löydän tuon Matadorin... jolle saan olla Uhrihärkänä, tunnethan toki, kuinka Ahneuden Vetovoima kutsuu minua maahan – hiili minussa kaipaa kotiinsa. Päästä minut pahaisesta hengityksestäni, päästä…”

Vapisevin käsin tunkee Kiinalainen väsyneitä timantteja kohti vanhaa Juutalaista, jonka ymmärryksessä alkaa uusi vaihe ja jossain hänen muistojensa pyörteissä syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja Toora hänen mielessään aukeaa.

”En ota - kuole jossain muualla, minä en ole osa tarinaasi – löysin juuri pätkän sammkon laulusta, sen jonka olin unohtanut: nyt tiedän, että sen nimi on Korkea Veisu ja on aika palata opintojen pariin.”

Niin sammuttaa vanhus kynttilän ja poistuu verhojen taakse ja Kiinalaisen miehen käsi hapuilee pussia ja vie sen taskuun, piiloon ja vaikka odottaakin kohtaloaan ei halua antaa sitä ihan kenelle vain – tietääkö hän muka kenelle sen voisi lahjoittaa – ehkä ei, mutta ylpeänä hän ei halua mennä Metron eteen makaamaan, vaan haluaa itselleen näyttävämmän lopun.

Vapisevin käsin lukee vanha väsynyt Juutalainen Pyhän miehen tekstiä:

„Luoja työntää yksilön valitsemaan tietyn ratkaisun. Hän tekee sen saattamalla henkilön sellaisen kurjuuden keskelle, että kuolema tuntuu elämää paremmalta vaihtoehdolta. Mutta Luoja ei anna henkilölle tarpeellista voimaa, jotta tämä voisi päättää kurjan elämänsä niin, että hän pääsisi pakenemaan kärsimystä. Pikemminkin Luoja äkkiä antaa henkilölle väläyksen ainoasta ratkaisusta, joka ilmaantuu, kuin valonsäde paksujen pilvien lomasta.

Ratkaisu ei ole kuolemisessa, eikä omasta elämästään pakenemisessa, vaan siinä, että vapauttaa itsensä kaikesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta maallisen elämänsä järjestäytymistä kohtaan. Tämä on ainoa ratkaisu; vain tämä voi tuoda rauhan ja levon kestämättömästä kärsimyksestä.“

” Jumalani, kuinka lähellä olinkaan kuulla kauhean kutsuhuutosi, kuinka käteni minua johdattivatkaan, minun on aika väistyä, on aika kuunnella sammakon laulua ja kulkea esi–isieni hartaita polkuja.”

Vanha mies kumartuu nöyrään pölyiseeen maahan ja Timatit hänen mielessään loistavat valon polkua. Hän kävelee sitä mielessään – ylös, ylös vievät kevenevät askeleet. Valon laulu saattaa häntä, syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja Toora hänen mielessään aukeaa.

Hän muistaa ajan maan alla – hän muistaa kärsimysten tien – hän muistaa aakkoset ja opin – hän muistaa nyt kivien laulun ja hänen kätensä luopuvat tavoittelusta – hän huokaa ja pääsee vihdoin kotiin.

Nyt Se Tapahtuu

Vain kolme nopeaa askelta, katujen kubismi kohtaa jalkaterän leikkaavassa kulmassa, sireeni ja potkulauta, solmut kengissä, mies; vaakataso – asvaltti. Vääristyneet perspektiivit ja taksit, jotka ajavat taivaalla. Lima suussa, lasimurska, kitinä, paukahdus, pillin leikkava saha – juna kulkee kolin kolin, kieputaan. Vanhat naiset kirkuvat - niiden huuto sekoittuu korppikotkien riemuun, kun löyhkäävät siivet laskevat päivänvarjonsa kihisevien ruumiiden ylle Meksikossa.

Me kaikki olemme yhtä, ne julistavat.

Viimeinen voitelu virtsalla – happokylpy, häpeä, joka juoksee pitkin poskia. Niin kuollutta ja äänet etääntyvät – juuri niin kuin klisee elokuvissa. Miten ne tiesivät: eiväthän he olleet kuolleet? Eihän se ole niinkuin ensirakastelu tai syrjähyppy tai koulun vessassa runkkaaminen. Kuka heille kertoi, että se meni juuri näin – ilman lopputekstejä ja sammuminen ja sitten jotain,... jotain...

” Se vaan ryntäsi eteen, helvetti, enhän mä voinu väistää ku häiskä hyökkää eteen, ku joku vitun sprintteri ”

Nyt jo poliisikin järjestyksen ja hyveen jäykkä viitonen tunkeutuu kuvaan ja aloittaa mittatikkumaisen esipuheensa leikissä, jonka joku keksi kellarissa. Kaikki pannaan paperille niinkuin on jo pantu pari tuhatta vuotta menoksemme.

”Niin tuossa oli tässä ja sitten menikö, ah mutta joo ja sillä tavalla, syyllinen, passi, kupla, pilsneri, mies hiki, narukenkä, kattoluukku” ja vielä jotain muuta, niin kulmikasta, etten siitä saa mitenkään selvää.

Näyttää siltä, että juttu selviää ja hiivin lähemmäksi kuin saukko, sulavasti ja luullen ilmeisesti olevani jotenkin vaarallinen tai osallinen tähän murhenäytelmään.

” ah sillä oli kiviä kengässä”

” tai sitten vain viikate”

” possunkulmaa uunissa ”

” kammottavat langat ”

Puhelinkopissa juoruilu kulkee, kuin pyykinpesu, eikä kukaan kompastu merkityksiin, sillä tapahtuma itse on SE.

Jotain jää nyt uupumaan: tarkennan katsettani ja toden totta sieltä se ilmestyy: Taksikuskin pälyilevä silmä, joka on irronnut ympäristöstään ja hapuilee nykivin liikkein kohti samettista, nyt veren kostuttamaa laulavaa pussia, joka on ujona katseilta ryöminyt piiloon auton renkaan varjoisaan katveeseen. Rakastajan käsi hyväilee sen kaulaa, sen rintoja ja sen kosteaa jalkojenväliä ja kivet alkavat kiihkonsa vaimean huokailun: mitä jos, ehkä kun, sittenkin, mutta kuitenkin..

Ja näin kouristuu hillitön käärme pussin ympäri ja nytkivä matka alkaa kohti taskua. Kukaan ei huomaa, sillä se ei kuulu leikkiin. Vain minä seison roolissani mykkänä todistajana ja ymmärrän hyvin Hamletin tuskan.

Pitäisikö näitä rangaista?

Kun kaikki ovat syyllisiä, mitä tekee kuningas?

Tunnen hirtettyjen meksikolaisen hirteishuumorin, joka läikähtelee aaltoina ja he huutelevat narusta roikkuessaan rivouksia, joita kukaan muu, kuin synnynnäinen meksikolainen ei voi ymmärtää.

Heille Ave Mariakin on vain vessapaperia.

Aika jäykistyy väreilyyn – koko Manhattan on nyt yhtä kiihkeän kaareutunutta värähtelyä. Liikemies downtownissa kiinnittää katseensa rannekelloon, joka jää siihen. Lasinen hetki viestittää

pörssin sulkemisaikaa. Kling, kling, kop kop. Dow Jones ja numerot kulkevat pitkin talon seinää, jonoina, noroina, surr rurr hämähämähäkki ja niin edelleen. Taksien keltainen joki kuljettaa Kiinalaisen haamua surusaatossa isien maille. Lehdet ovat riippuneet puihin.

Kaikki on vain lasia, josta ei näe läpi.

Kuunnelkaa talojen pingottunutta, teräksistä värähtelyä

Lasin kaareutuvaa loistoa yllä kobolltisen maan piirin, Ne jähmettivät taivaan kannen. Ovatko jo kyllästymässä Timanttien itseään toistavaan lauluun, jossa Teksasin paskaisten karjapaimenten määkivät Countrykappaleet haikailevat paremmasta elämästä lehmien alla.

Dollarit hymyilevät ja niitä katsotaan lasisilmillä. Ne ovat juuri niitä, joita tarjottiin korvaukseksi sammakolle, joka otti ne ivallisesti hymyillen vastaan sanoen ”voi veljet, te ette todellakaan aavista mitä tästä seuraa”

Sitten se keksi vastapalvelukseksi kuudestilaukeavan, joka huipentui Viagraan ja veriseeen, onanoinnin väsyttämään, kuluneeseen käteen, joka puristi viimeiseen asti sitä tyhjää pussia, josta laulavat kivet olivat lähteneet. Mutta niinhän se on, me roikumme kiinni siinä mikä jo oli, emme näe sitä mikä on, vaan pidämme kiinni kliseestä, joka huiputtaa meitä Nauravan Jokerin tavoin ja uskottelee meille, että elämme.

Mihin me kiviä tarvitsisimme jos riuhtoisimme itsemme irti kalastajan verkoista. Siksi Jeesus nosti meidät kuiville ja sanoi: ”katsokaa nyt helvetti, mitä saitte aikaan – tämän piti olla aaria, mutta siitä tulikin kalasoppa.” Ja me, punastellen, kuin pikkupojat haparoimme jalkojemme väliä peloissamme, hapuillen muistoa ja taas se liimantui päähämme tauluksi, jossa identiteetti seisoi mahtipontisessa asennossaan tehden Sieg Heil – tervehdyksiään saappaat kiillellen.

Vanha Juutalainen katsoi näytelmää liikkensä ulkopuolella ja päätti luopua uskostaan.

” Minä en muista ” entinen Ben Goldman sanoi ja asteli omaan tähtiporttiinsa hymyillen: on olemassa jotain suloisempaa, kuin kuolema.

Silla aikaa natsit lausuvat runojaan käppyräisten krematorioukkojen keskellä. Mitä piti kirjoittaa kaikki ja sitten vielä mitata. Tämän siitä saa ja siitä, ettei kuuntele Timanttien vetoavaa laulua oikella korvalla. He kirjoittivat itse kohtalonsa, kuin Custerin sotilaat, jotka piparkakkuina putoilivat Istuvan Härän visiossa: ”Nämä minä anna sinulle, sillä heillä ei ole korvia kuunella ”

Etsivä jähmettyneenä elämän bordelliin; etsien satua - saaden plastista todellisuutta, joka pian muutuu hiileksi ja tuhkaksi.