Varjomaailma.

Mutta he eivät tienneet, että minä pakenin siitä reiästä – minulla oli henkireikä, jonne jätin hengitykseni riippumaan ja tulin toiselle puolelle, mutta pakotettuna kiiltäviin mustiin kenkiin, jotka oudoksuttivat minua tai sitten vain nukahdan. Oliko pakonikin vain varjo vai todellisuuden versio... en kuitenkaan kuullut enää paperien rapinaa, enkä käden kosketusta. Autius oli poissa. Suljin portin jäljessäni, enkä palannut enää koskaan.

Oliko tämä pako puhtaaksikirjoitettuna ollaakseen olemassa – kysyn neuvoa Bunuelilta, joka nyökkää, muttei paljasta mitään.

Helvetin Kiinalaiset palomiehet – aina niin äänekkäinä.

En osaa kieltäkään ja silti niiden sireenit paisuttavat kalloni sisällä kauhuelimiä.

Aivoni (olettamus) painautuvat vasten kalloani – onneksi tämä ei ole minun pääni, mutta miten oletettu kiinalaismies suhtautuu minuun?

Hän vilkuilee ulkopuolelta katsottuna lasi – ikkunaa, jossa Bangkokin usva leikkii vuorotellen hänen varjomaisen katseensa kanssa.

Ei todellakaan mikään sankari – lähinnä afgaaninvinttikoiraa muistuttava, luuytimellä varustettu ei – kukaan, juuri kuten nuo mustat, kiillotetut kengät. Hyvä alku.

Kuolleen Sielu poistuu hiljaa omaan kellertävänhohtoisen harhansa utupalloon – ainakaan ei tarvitse enää yrittää. No, hyvää matkaa... se kai luulee vieläkin ja jatkaa vain loputonta matkaansa ja päätyy ehkä lopulta tyytyväiseksi sammakoksi johonkin helvetin lampeen, jossain – kuka tietää. Ainkaan se ei ole sarjamurhaaja

Muista: Täytyy Pysyä Vapaana!

Se on jatkuva prosessi, jonka eteen on tehtävä lujasti työtä. Sukupuolinen yhtyminen olisi ollut niin todellista, niinkuin kuvatkin, mutta minut oli pakotettu sukupuolettomaan lapsuuteen saadakseni taas paratiisin portit auki.

Paratiisin Portit? – Tätäkö se muka oli?

Kuollut Kiinalainen kujalla, hahmo, joka ainakaan vielä ei ollut minä – matka, joka ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin aavistus tulevasta vapaudesta. Ehkä sen piti käydä näin – olisin voinut kysyä kiinalaiselta olinko hänelle jotain velkaa, mutta en kuitenkaan olisi maksanut takaisin, joten miksi vaivautua – jotenkinhan kaikki tapahtuu kuitenkin... olinhan aina pitänyt perinteisistä salapoliisitarinoista ja nyt minut oli otettu, siirretty, vaikutettu... kadotin kohteen merkityksen, joten oli aika sukeltaa Tietämättömyyteen.

Otin esiin henkilökorttini – se oli tyhjä. Tämä oli seuraava päivä, jossa aika oli sidottu uneliaisiin riippumattoihin ja käsitti, että oli käsitettävä jotain, mutta en olisi millään jaksanut vaivautua. Aikaan kuului oleminen. Oliko minusta todella tulossa Jumala tai jotain? Ilmeisesti, sillä Kiinalaisen olin jo hetkeksi unohtunut ja näin Meksikolaisia maisemia – tarkoittiko tämä sitä, että oli aika aloittaa tanssi?

Kuka oikein murhasi näitä ihmisiä tai ainakin näitä, jotka näyttivät ihmisiltä, mutta saattoivat tietysti olla myös marsipaanista tehtyjä näköisnukkeja jossain kummallisessa kuvaelmassa.

Niin, sehän juuri oli Meksikon ydintä: kuollutta ja syödä, murhata ja haukata – heillä totisesti oli käsitystä elämän tarkoituksesta!

Piru vieköön - oli nälkä, sillä identiteettini oli taas vaihtunut ja nyt olin auringonpaisteessa ja olin todennäköisesti jättänyt johtolangat hetkeksi hotellihuoneeseeni.

Kävelin yli kadun, kun ilma muuttui lasiksi ja minä hengityksen mukana vain postikortiksi, jossa luki jotain, mistä en saanut selvää – se oli jotain yhtä typerää, kuin Hola Amigos tai jotain, todella kliseemäistä, mutta juuri sitähän olemassaolo olikin.

Se oli jähmetetty, muutoin olisimme olleet vaarassa kadota ja nyt minun olikin selvitettävä mihin nämä reiät johtivat. Ei tarvinnut, kuin pidättää hengitystä ja tie oli vapaa.

Vilkaisin kumpaankin suuntaan ja maisema kääriytyi auki, kuin mattorulla. Jotain tipahti eteeni – se oli piippu ja lasisilmä.

Kenelle ne kuuluivat?

Oliko se se Viirullinen Kissa vai oliko tämän pohjalla jotain vielä pirullisempaa?

Hän olen minä, mutta jos hän on minä – kuka minä sitten olen. Missä on nyt Kiinalainen mies, joka silkkaa vaatimattomuuttaan hukkaa mielensä sateenvarjon kannattajatelineeseen.

On pakko keriä auki, ettei olo käy tukahduttavaksi.

On pakko astua ulos postikortista, muutenhan tapahtumat eivät etene. Mikä tämän tarkoituksena olisi?

Jos olisin ollut aito salapoliisi tai dekkari olisin kävellyt ripein askelin lähimpään kapakkaan, käynyt baaritiskillä ja sulautunut sitten nurkkapöydän varjoihin juomaan tequilaani, mutta tämä ei ollut niin helppoa. Miten saisin nämä henkilöt kiinni tai edes tajuamaan toistensa läsnäolon ja mitä siitä sitten seuraisi. Olisiko se juoni? Olisinko Sam Spaden näköinen mies, vai jotain muuta?

Olin edelleen hieman katkera siitä, että palkkasit minut tehtävään, mutta toki kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut ensin kuolla, niinkuin monen muun voidakseni sulautua Taiteeseen, josta olin lähtenyt.

Alun dramatiikka on epäilystä hypyn reunalla:

Olen Kädetön Taiteilija tarkoittaa, että anna minulle Tissiä

En voi kuvata mitään, mitä olen nähnyt tarkoittaa: olen kastellut housuni.

Elän Helvetissä, joka on kulissi tarkoittaa: ota minut kiinni jos saat!

Astun ulos taulusta ollakseni siinä meksikolaisessa maisemassa, kuitenkin henkilön vieressä- tarkkailen sitä, kuin pyydystävä shakaali - noin kaukaa, matkan päässä arvioiden pituutta, leveyttä kykyjä, varsinkin noita kummallisia viiksiä.

Kuka helvetti haluaa itselleen tuollaiset viikset, mihin esteettiseen tai dialogimaiseen kuvitelmaan kuuluvat tuollaiset viikset?

Ehkä se on rauhaton käteenvetäjä tai siis tarkoitan sellainen henkilö, mies joka vetää aseen käteensä nopeasti. Mutta mitä se tarkoittaa? Luulisi Finnegan´s Waken riittävän päättymättömään tanssiin, jossa kaikki vain kirjoitetetaan toisin.

Hauskaa. Täällä kaikki on mahdollista ja kaikki ovat kutsutut kalojen piiritanssiin – ei olisi uskonut, että tarkoitus on ottaa näin kevyesti.

Käsi silmieni edessä ojentuu, kuin haviseva uni.

Hengitys on taas kosmisen hidasta ja aavistan kuka olen. Solmio riippuu kaulan alla löyhästi, kuulen silkin narahduksen. Kuka saattoi meidät yhteen? Mikä oli Taivaan Tahto ja käsi edelleen ojentuu, kuin hidas, mikä se nyt olikaan – se osa, joka pitenee, kuin teleskooppivapa, työntyen itsensä sisältä ulos. Tunnen itseni ihmismustekalaksi.

Kosketan hänen kasvoaan.

Vahanaamio, Raaka Pullapitko, Sinertävä kalataikina, anatomian luento väsyneellä äänellä.

Mitä siitä jäi jälkeen. Kosketukseni hänen kravatissaan on, kuin eroottista tanssia, nekrofiilinen ikuisuuden syleily – olisiko selitys rakkauteemme se, että meillä kummallakin oli eläessämme kravatit. Olimme huoliteltuja, emme odottaneet äkkinäistä Kuolemaa varsinkaan jossain kujalla, Bangkokin haisevalla laitakadulla lähellä noita kirkkaita peilinsirpaleita, jotka säteilivät epätodellisen säihkyvinä noin kolme, neljä metriä takanani.

Nyt olen melkein kokonainen ja taivun noin viiden, kuudenkymmenen vuoden ikään. Valkoinen paita, ei takkia, moitteettomasti silitetyt housut ja ne kengät, joissa on aavistus samaa, kuin noissa ylikirkkaissa peilinpalasissa.

Luulenpa, että niiden tarkoitus on sitoa meidät todellisuuteen. Kohta liike on loppunut ja Kiinalainen on ojentunut niin suoraksi, kuin hän tässä elämässä haluaa suoristua, joka ei ole kovin paljon, muta kuitenkin voin kuvitella tai tavallaan tiedän, että hän on jonkinlainen johtaja, ei niin mitätön mies, kuin aluksi olisi saattanut luulla ja kun hän katsoo tännepäin, jonka oli pitänyt olla hän - saatan aavistaa, että jokin liittää hänet yhteen tuon kuolleen kanssa.

Onko se hänen poikansa, joka lähti Sanghaihin opiskelemaan ja päättyi, kuten niin monet muutkin Ooppiumin Piipun kyseenalaiseen ystävyyteen ja jatkoi kaukoidän kunniakkaita Kuolemisen ja Verisen Runouden perinteitä.

Tähän viittasi Meksikossa näkemäni lasisilmä ja piippu, vaikkakin ne olivat hiukan erilaisia.

Tarkastellaan asiaa: hänen mietteliäs, elämään uupunut katseensa viestii, että symbolitasolla olen samassa juonessa, mutta merkitys on eri: tämä ei ole hänen poikansa, vaikka mahdollisuus olisi siihen ollut, vaan tämä mies oli hänen vihollisensa, vaikkakin lapsuuden ystävä, joka kyseenalaisesti oli lähtenyt eri teille ja valinnut toisen tien, mutta joka nyt oli päättynyt ja osat olivat kenties vaihtuneet, sillä kunniallisuus olikin nyt murhaaja ja laitapuolen elämän valinnut oli uhri, mutta tätähän me emme vielä tienneet.

Mutta noissa säteilevissä peilinsirpaleissa se oli nähtävissä.

Melkein, kuin hän kaatuisi, onko hän järkyttynyt vai käsittääkö hän, että hänen järkytyksensä on muisto, joka kallistuu teatraalisesti, kuvastaen hänen filosofista hämmennystään. Oliko hän unohtanut jotain? Hänen kätensä liukuvat hitaasti pitkin kravatin pintaa joka tarkoittaa sitä, että hän muistelee.

Kimmaltelevat lapsuuden vedet - ilman piirtynyt veden pärske, lasten huutojen kaikuja, sininen, metsä – liikkeet taas kuin unta. Sydämen pumppaavat lyönnit. Milloin minusta tuli aikuinen, tunnoton kasa lihaa, jolla oli päämäärä. Kone, jota varten ihmiskunnat muovattiin. Voi lapsuuden kauneutta. Käsi pysähtyy kesken likkeen. Kaikki muukin pysähtyy. Hetken hän saa olla olemassa.Hänen ystävänsä on avannut hänelle Tien.

Ei ole merkittävää tässä vaiheessa palata siihen, mitä todella oli tapahtunut, sillä ei ole väliä.