Varjomaailma.
Mutta
he eivät tienneet, että minä pakenin siitä reiästä – minulla
oli henkireikä, jonne jätin hengitykseni riippumaan ja tulin
toiselle puolelle, mutta pakotettuna kiiltäviin mustiin kenkiin,
jotka oudoksuttivat minua tai sitten vain nukahdan. Oliko pakonikin
vain varjo vai todellisuuden versio... en kuitenkaan kuullut enää
paperien rapinaa, enkä käden kosketusta. Autius oli poissa. Suljin
portin jäljessäni, enkä palannut enää koskaan.
Oliko
tämä pako puhtaaksikirjoitettuna ollaakseen olemassa – kysyn
neuvoa Bunuelilta, joka nyökkää, muttei paljasta mitään.
Helvetin
Kiinalaiset palomiehet – aina niin äänekkäinä.
En
osaa kieltäkään ja silti niiden sireenit paisuttavat kalloni
sisällä kauhuelimiä.
Aivoni
(olettamus) painautuvat vasten kalloani – onneksi tämä ei ole
minun pääni, mutta miten oletettu kiinalaismies suhtautuu minuun?
Hän
vilkuilee ulkopuolelta katsottuna lasi – ikkunaa, jossa Bangkokin
usva leikkii vuorotellen hänen varjomaisen katseensa kanssa.
Ei
todellakaan mikään sankari – lähinnä afgaaninvinttikoiraa
muistuttava, luuytimellä varustettu ei – kukaan, juuri kuten nuo
mustat, kiillotetut kengät. Hyvä alku.
Kuolleen Sielu poistuu hiljaa
omaan kellertävänhohtoisen harhansa utupalloon – ainakaan ei
tarvitse enää yrittää. No, hyvää matkaa... se kai luulee
vieläkin ja jatkaa vain loputonta matkaansa ja päätyy ehkä
lopulta tyytyväiseksi sammakoksi johonkin helvetin lampeen, jossain
– kuka tietää. Ainkaan se ei ole sarjamurhaaja
Muista:
Täytyy Pysyä Vapaana!
Se
on jatkuva prosessi, jonka eteen on tehtävä lujasti työtä.
Sukupuolinen yhtyminen olisi ollut niin todellista, niinkuin
kuvatkin, mutta minut oli pakotettu sukupuolettomaan lapsuuteen
saadakseni taas paratiisin portit auki.
Paratiisin
Portit? – Tätäkö se muka oli?
Kuollut
Kiinalainen kujalla, hahmo, joka ainakaan vielä ei ollut minä –
matka, joka ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin aavistus
tulevasta vapaudesta. Ehkä sen piti käydä näin – olisin voinut
kysyä kiinalaiselta olinko hänelle jotain velkaa, mutta en
kuitenkaan olisi maksanut takaisin, joten miksi vaivautua –
jotenkinhan kaikki tapahtuu kuitenkin... olinhan aina pitänyt
perinteisistä salapoliisitarinoista ja nyt minut oli otettu,
siirretty, vaikutettu... kadotin kohteen merkityksen, joten oli aika
sukeltaa Tietämättömyyteen.
Otin
esiin henkilökorttini – se oli tyhjä. Tämä oli seuraava päivä,
jossa aika oli sidottu uneliaisiin riippumattoihin ja käsitti, että
oli käsitettävä jotain, mutta en olisi millään jaksanut
vaivautua. Aikaan kuului oleminen. Oliko minusta todella tulossa
Jumala tai jotain? Ilmeisesti, sillä Kiinalaisen olin jo hetkeksi
unohtunut ja näin Meksikolaisia maisemia – tarkoittiko tämä
sitä, että oli aika aloittaa tanssi?
Kuka
oikein murhasi näitä ihmisiä tai ainakin näitä, jotka näyttivät
ihmisiltä, mutta saattoivat tietysti olla myös marsipaanista
tehtyjä näköisnukkeja jossain kummallisessa kuvaelmassa.
Niin,
sehän juuri oli Meksikon ydintä: kuollutta ja syödä, murhata ja
haukata – heillä totisesti oli käsitystä elämän
tarkoituksesta!
Piru
vieköön - oli nälkä, sillä identiteettini oli taas vaihtunut ja
nyt olin auringonpaisteessa ja olin todennäköisesti jättänyt
johtolangat hetkeksi hotellihuoneeseeni.
Kävelin
yli kadun, kun ilma muuttui lasiksi ja minä hengityksen mukana vain
postikortiksi, jossa luki jotain, mistä en saanut selvää – se
oli jotain yhtä typerää, kuin Hola Amigos tai jotain, todella
kliseemäistä, mutta juuri sitähän olemassaolo olikin.
Se
oli jähmetetty, muutoin olisimme olleet vaarassa kadota ja nyt minun
olikin selvitettävä mihin nämä reiät johtivat. Ei tarvinnut,
kuin pidättää hengitystä ja tie oli vapaa.
Vilkaisin
kumpaankin suuntaan ja maisema kääriytyi auki, kuin mattorulla.
Jotain tipahti eteeni – se oli piippu ja lasisilmä.
Kenelle
ne kuuluivat?
Oliko
se se Viirullinen Kissa vai oliko tämän pohjalla jotain vielä
pirullisempaa?
Hän
olen minä, mutta jos hän on minä – kuka minä sitten olen. Missä
on nyt Kiinalainen mies, joka silkkaa vaatimattomuuttaan hukkaa
mielensä sateenvarjon kannattajatelineeseen.
On
pakko keriä auki, ettei olo käy tukahduttavaksi.
On
pakko astua ulos postikortista, muutenhan tapahtumat eivät etene.
Mikä tämän tarkoituksena olisi?
Jos
olisin ollut aito salapoliisi tai dekkari olisin kävellyt ripein
askelin lähimpään kapakkaan, käynyt baaritiskillä ja sulautunut
sitten nurkkapöydän varjoihin juomaan tequilaani, mutta tämä ei
ollut niin helppoa. Miten saisin nämä henkilöt kiinni tai edes
tajuamaan toistensa läsnäolon ja mitä siitä sitten seuraisi.
Olisiko se juoni? Olisinko Sam Spaden näköinen mies, vai jotain
muuta?
Olin
edelleen hieman katkera siitä, että palkkasit minut tehtävään,
mutta toki kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut ensin kuolla,
niinkuin monen muun voidakseni sulautua Taiteeseen, josta olin
lähtenyt.
Alun
dramatiikka on epäilystä hypyn reunalla:
Olen
Kädetön Taiteilija tarkoittaa, että anna minulle Tissiä
En
voi kuvata mitään, mitä olen nähnyt tarkoittaa: olen kastellut
housuni.
Elän
Helvetissä, joka on kulissi tarkoittaa: ota minut kiinni jos saat!
Astun
ulos taulusta ollakseni siinä meksikolaisessa maisemassa, kuitenkin
henkilön vieressä- tarkkailen sitä, kuin pyydystävä shakaali -
noin kaukaa, matkan päässä arvioiden pituutta, leveyttä kykyjä,
varsinkin noita kummallisia viiksiä.
Kuka
helvetti haluaa itselleen tuollaiset viikset, mihin esteettiseen tai
dialogimaiseen kuvitelmaan kuuluvat tuollaiset viikset?
Ehkä
se on rauhaton käteenvetäjä tai siis tarkoitan sellainen henkilö,
mies joka vetää aseen käteensä nopeasti. Mutta mitä se
tarkoittaa? Luulisi Finnegan´s Waken riittävän päättymättömään
tanssiin, jossa kaikki vain kirjoitetetaan toisin.
Hauskaa.
Täällä kaikki on mahdollista ja kaikki ovat kutsutut kalojen
piiritanssiin – ei olisi uskonut, että tarkoitus on ottaa näin
kevyesti.
Käsi
silmieni edessä ojentuu, kuin haviseva uni.
Hengitys
on taas kosmisen hidasta ja aavistan kuka olen. Solmio riippuu kaulan
alla löyhästi, kuulen silkin narahduksen. Kuka saattoi meidät
yhteen? Mikä oli Taivaan Tahto ja käsi edelleen ojentuu, kuin
hidas, mikä se nyt olikaan – se osa, joka pitenee, kuin
teleskooppivapa, työntyen itsensä sisältä ulos. Tunnen itseni
ihmismustekalaksi.
Kosketan
hänen kasvoaan.
Vahanaamio,
Raaka Pullapitko, Sinertävä kalataikina, anatomian luento
väsyneellä äänellä.
Mitä
siitä jäi jälkeen. Kosketukseni hänen kravatissaan on, kuin
eroottista tanssia, nekrofiilinen ikuisuuden syleily – olisiko
selitys rakkauteemme se, että meillä kummallakin oli eläessämme
kravatit. Olimme huoliteltuja, emme odottaneet äkkinäistä Kuolemaa
varsinkaan jossain kujalla, Bangkokin haisevalla laitakadulla lähellä
noita kirkkaita peilinsirpaleita, jotka säteilivät epätodellisen
säihkyvinä noin kolme, neljä metriä takanani.
Nyt
olen melkein kokonainen ja taivun noin viiden, kuudenkymmenen vuoden
ikään. Valkoinen paita, ei takkia, moitteettomasti silitetyt housut
ja ne kengät, joissa on aavistus samaa, kuin noissa ylikirkkaissa
peilinpalasissa.
Luulenpa,
että niiden tarkoitus on sitoa meidät todellisuuteen. Kohta liike
on loppunut ja Kiinalainen on ojentunut niin suoraksi, kuin hän
tässä elämässä haluaa suoristua, joka ei ole kovin paljon, muta
kuitenkin voin kuvitella tai tavallaan tiedän, että hän on
jonkinlainen johtaja, ei niin mitätön mies, kuin aluksi olisi
saattanut luulla ja kun hän katsoo tännepäin, jonka oli pitänyt
olla hän - saatan aavistaa, että jokin liittää hänet yhteen tuon
kuolleen kanssa.
Onko
se hänen poikansa, joka lähti Sanghaihin opiskelemaan ja päättyi,
kuten niin monet muutkin Ooppiumin Piipun kyseenalaiseen ystävyyteen
ja jatkoi kaukoidän kunniakkaita Kuolemisen ja Verisen Runouden
perinteitä.
Tähän
viittasi Meksikossa näkemäni lasisilmä ja piippu, vaikkakin ne
olivat hiukan erilaisia.
Tarkastellaan
asiaa: hänen mietteliäs, elämään uupunut katseensa viestii, että
symbolitasolla olen samassa juonessa, mutta merkitys on eri: tämä
ei ole hänen poikansa, vaikka mahdollisuus olisi siihen ollut, vaan
tämä mies oli hänen vihollisensa, vaikkakin lapsuuden ystävä,
joka kyseenalaisesti oli lähtenyt eri teille ja valinnut toisen
tien, mutta joka nyt oli päättynyt ja osat olivat kenties
vaihtuneet, sillä kunniallisuus olikin nyt murhaaja ja laitapuolen
elämän valinnut oli uhri, mutta tätähän me emme vielä tienneet.
Mutta
noissa säteilevissä peilinsirpaleissa se oli nähtävissä.
Melkein,
kuin hän kaatuisi, onko hän järkyttynyt vai käsittääkö hän,
että hänen järkytyksensä on muisto, joka kallistuu
teatraalisesti, kuvastaen hänen filosofista hämmennystään. Oliko
hän unohtanut jotain? Hänen kätensä liukuvat hitaasti pitkin
kravatin pintaa joka tarkoittaa sitä, että hän muistelee.
Kimmaltelevat
lapsuuden vedet - ilman piirtynyt veden pärske, lasten huutojen
kaikuja, sininen, metsä – liikkeet taas kuin unta. Sydämen
pumppaavat lyönnit. Milloin minusta tuli aikuinen, tunnoton kasa
lihaa, jolla oli päämäärä. Kone, jota varten ihmiskunnat
muovattiin. Voi lapsuuden kauneutta. Käsi pysähtyy kesken likkeen.
Kaikki muukin pysähtyy. Hetken hän saa olla olemassa.Hänen
ystävänsä on avannut hänelle Tien.
Ei
ole merkittävää tässä vaiheessa palata siihen, mitä todella oli
tapahtunut, sillä ei ole väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti