Alkuaine hiili
Luonnon
tärkeimmät alkuaineet ovat silikoni ja
hiili.
Hiiliyhdisteet koostuvat pääasiassa biologisista molekyyleistä,
jotka ovat vastuussa maapallon elämästä. Tällä hetkellä on
nimetty monta miljoonaa hiiliyhdistettä ja luku vielä kasvaa.
Hiilellä on ainutlaatuinen kyky luoda vahvoja sidoksia itseensä ja
näin ollen myös muodostaa hiiliketjuja. Hiili voi myös luoda
vahvoja sidoksia muihin epämetalleihin kuten vetyyn, typpeen,
happeen, rikkiin ja halogeeneihin
Hiilivedyt
ovat hyvin tuttuja meille arkielämässä. Löydämme niitä
polttoaineissa kuten öljy ja kaasu, ruokaöljyssä ja kosmeettisissä
tuotteissa kuten hiustenpesuaine. Sidokset, jotka pitävät
hiilivetyjä koossa, ovat Van der Waal'sin voimia. Nämä
voimat tarkoittavat, että toisen molekyylin elektronit muodostavat
sidoksia toisen molekyylin protoneihin.
Timantti
on kovin luonnon materiaali. Timantit,
jotka syntyvät kovassa paineessa ja kuumuudessa maan uumenissa, ovat
koostumukseltaan puhdasta hiiltä, mutta timantissa hiiliatomit ovat
järjestäytyneet toisin kuin muissa hiiliyhdisteissä. Timantin
erikoisen suuri kyky taittaa ja heijastaa valonsäteitä on sen
kauneuden perusta. Hyvin hiotussa kivessä kaikki kulmat ja viisteet
ovat oikeassa suhteessa siten, että ne heijastavat niille lankeavan
valon lähes täysin.
Radioaktiivista
isotooppia hiili 14 käytetään arkeologiseen iänmääritykseen.
Menetelmä perustuu siihen, että kosminen säteily synnyttää tätä
isotooppia ilmakehässä. Sitä sitoutuu eläviin olentoihin saman
veran kuin sen määrä radioaktiivisen hajaantumisen kautta vähenee.
Elävässä olennossa tämän isotoopin pitoisuus säilyy vakiona.
Olennon kuoltua ei uutta hiili 14 -ainesta enää sitoudu, vaan
isotoopin määrä vähenee radioaktiivisessa hajaantumisessa.
Hiili
14:n puoliintumisaika on noin 5600 vuotta. Jos isotoopin hiili
14-pitoisuus alussa on K, on voimassa seuraavat kaavat:
------------------
Timantit,
timantit kaikuu kuiske kuin ruohoaavikko, jolta miljoonat heinäsirkat
nousevat syötyään kaiken hiilipitoisen kuidun. Niiden lasiset
kolibrinsiivet leikkaavat ilmaa kuin se olisi pahvia – viuh vauh ja
koko ilma halkeaa ja paljastaa julman vuodon ajassa – tätä on
tapahtunut ennenkin.
Vanha
mies kumartuu tihruamaan sulkakynänsä jälkeä, ohuet horjuvat ja
vapisevat aikaan ilmaantuneet merkit kuiskaavat; siellä te olette –
olette jana – tästä tuonne ja takaisin, eikö se siis ole jo
ikuisuus tai se saman peili, kuin Manhattanilla, eikö juuri tämä
ole se peili, joka särkyi ja jonka sirpaleiden ensimmäiset
heijastukset havahduttivat tajuamaan, että olen kuvitellusti
olemassa. Peilit, kirjaimet, aika; nuo kirjaimet kertovat niistä
heinäsirkoista, jotka taivaan synkistävänä pilvenä nousevat,
kuin kämmenen kohottamina ja riemuisaan, vailla muuta pääämäärää,
kuin lisääntymisen ja kuoleman vääjäämättömyys ja ne
ajalehtivat valtaisana lauttana Manhattanin iltapäivän taivaalle,
jossa ne yhtyvät Amerikan sähköverkon surinaan ja tulevat yhdeksi
sen kanssa – bzzz bzzzz, zzzz.
Taivaan
musta laulu – kohtalon aika; niin kirjoitti vanha mies kirjaansa
"Kertokaa
siitä lapsillenne, kertokoot he omille lapsilleen ja lastenlapset
seuraavalle sukupolvelle: mitä heinäsirkoilta jäi jäljelle, sen
söivät niiden toukat, mitä toukilta jäi syömättä, sen ahmivat
vaeltajasirkat, mitä vaeltajasirkoilta jäi, sen söivät
kalvajasirkat.
Niin
se kaikki jatkuu, kulkee kehässä, päättymätömässä ympyräsä
tai on jana jossa on kaksi päätä; tämä ja tuo, yhtä oletettuja,
mutta pitävät välissään kaiken; lasisen ajan, joka taittuu
kimalluksina järven jäisestä pinnasta tai puskee itseään
valonsäteinä esiin noista enteellisistä peilinpalasista, joihin
tyydyn; katson kuvaani ja ikuisia piirteitäni, joita ei näy ja
huokaan.
Kuinka
kauan vielä ennekuin olen kohdalla, ennenkuin rattaiden pyörä osuu
hammasrattaisiin. Kuinka kauan vielä ennenkuin hän saavuttaa
asennon, jossa seiominen muuttuu kaatumiseksi; maagiseksi rajamaaksi
elämän ja kuoleman välillä; hetkeksi, jossa sammakon laulu
kuullaan kirkkaimpana; se on mahtava puro, taivaiden laulu,
universumin instrumentaalinen hyminä; aivot eivät voi sitä
vastaanottaa-ei vaikka kuinka monta timanttia asetettaisin kruunuun,
sillä eihän se ole kuulolaite tai vastaanotin, mutta tätä he
eivät muista, vaan taittuvat tuohon taianomaiseen kulmaan ja silloin
välähdyksenä, ennen katumumksen aaltoa he kuulevat sen. Välähdys
on myös ikuisuus – se koko laulu on siis jo siinä; se on jana,
jossa aika loppuu, A: ja O:n välissä, mutta ei missään.
Tuon
laulun nimi on kai Paratisin Portti, tai jotain sinnepäin ja ainakin
minut pestattiin jahtaamaan sinne pyrkiviä; annan heille lapun,
nimikortin, jossa lukee: ”Kuolet Huomenna” – se on ystävällinen
ja vääjäämätön tervehdys – oikea veljen kädenojennus ja
perässä seuraa kirje sydämeen – kyyhkysen luoti, joka tuo
helpotuksen: ei enää vessahätää tai likaisia sukkia; niin se
menee.
Sillä
välin kähmintää – välittämättä Manhattanin taivaalle
ilmestyvästä elektromagneettisesta parvesta he jatkavat
huorintekoaan.
Taksikuski
aloittaa tanssiliikeensä, ensin oikelle, sitten vasemmalle, sitten
sen nenä nyyhkii viemärinlöyhkää, johon se tottui jo äidin
kohdussa, tuossa haisevassa pussissa, josta se nytkähtäen ja
parkuen irtosi vakaana päämääränään nopea kuolema; salaman
lailla, arvaamattomasti iskevä. Lantion sulavat liikeet, kenkien
katubaletti, housut kiristyvät, takin hihansuut suoltavat
selitteleviä käsiä; nyt jo nopeassa liikeessä. Hän ei näe sitä
– hänelle on annettu käyntikortti, jota hän tuskin vilkaisi,
sillä hiilen orgaaninen, kova jähmettyneisyys valuu kristallisina
noroina hänen otsaltaan; ”kato, kato, anna, anna, dollari,
ruumisarkku, maine kunnia, taksikusi, huora” – hän sopertaa
kiihkoissaan ja availee kättään, jossa ilo välkkyy. Taas
televisio uutisissa näemme paraatin, jossa heilutellaan soreaa
keppiä ja kaikki on hyvin ja joku rikastui taas tuhat ja sen jälkeen
pyramidimaisesti ihan mitä vaan ja sitten ollaankin jo huipulla
josta ei pääse kuin alaspäin, sillä sitähän se nousukäyrä
teettää – jatkuva voitto, kuin kelkkamäki, kun ylös on päässyt.
Sammakon luomien vihreiden ystävyydenosoitusten vaikutus on
arvaamaton.
Mutta
tätähän taksikuski ei tiedä, on liian oppimaton, mutta sen sijaan
Fat Larry tietää; hän on käynyt hienot koulut, joissa opetetaan
miten kielellä, eleellä ja katseella tehdään toisista matoja ja
maan mutaa ja jossa riistäjän käsistä tehdään siunaavia,
sileitä kämmeniä. Fat Larry nappaa valonsäteen taksikuskin
silmästä – tuo tietävä, pari pisaraa myrkkyä, salajuoni,
rappuset ja taas on menoa: Paratiisin Portit ovat hetken avoinna, kun
taksikuski astuu kellarin rapuille ja ystävällinen käsi työntää
hänet veitsimäiseen liikeeseen; hän ei kerkiä tehdä uimahyppyjä,
vaikka niitä pikkupoikana ihailikin; ei hän ehdi vaikka miten
haluaisi; sen sijaan sammakon laulu täytää laskemattoman hetken
hänen olemuksensa ja hän tuntee autuuden ja luovcuttaa
herpaantuvast kädestään Timantit, kun hänen maallinen kallonsa
koskee kellarin lattina betonia ja nuo entiset, varsin vähäisen
ajattelun vaivaamat poimut roiskuvat seinillä: ”Missähän minä
olen, tekisi mieleni hilloa, varpaita kutittaa”, ja niin hän
lepää, pikku tinasotamies joka kaavoitettiin tähän hetkeen jo
hänen tultuaan parkuvana ulos haisevasta pussista. Edes hänen
äitinsä ei pitänyt hänestä, kuinka sitten kukaan muu olisi
voinut hänestä pitää? Mutta Fat Larryn päivä alkaa näin
lyyrisesti ja hänen hampaansa hohtavat Pink Ladyn hämäryydessä ja
ne lähettävät tylsistyneitä säteitään kohti tuota puhtaampaa
valoa, joka timanteista heijastuu - kuin haluaisi kylpyyn, jossa
parfymoitu vesi toimisi kastemaljana, mutta niinhän se nyt vaan ei
mene. Fat Larry liittyy hiilen ketjuun ja murhaamisen ilon suureen
helpotukseen, josta ikuisuus laulaa.
Julmaa,
jos tämnä kaiki olisi todellista. Odottavan aika on pitkä, siksi
ei kannata odottaa kutsua.
Äideille:
Kujertelevat
kyyhkyset odottelevat malttamattomina Paratiisin porteilla, joille on
levitelty pornografisia julkaisuja. Kuinka vähän siihen
tarvittaisinkaan – ei tarvitse osata, kuin rakkauden aakkoset ja
sisäänpääsy on varma – kuin elokuvalippu. Se sujautetaan
ovimiehen avoinaiseen kouraan ja hän virkkaa ”Tervetuloa –
portit ovat auki”, mutta kyyhkyset vain kujertavat – juuri siksi
ne ovat kyyhkysiä, sillä kaikilla on erikoisuutensa ja kaikkien
Paratiisi on erilainen – se täyttää tarpeet niin hyvin, ettei
tarpeita edes synny – siellä siis ollaan syntymättömässä
tilassa, jossa ollaan täynnä – täynnä itseä, muttei siten,
kuin sen nykyisin käsitämme.
Muutama
satatuhat tai jotain vuotta sitten sieltä pudottiin oikein
reippaasti ja muistutukseksi jäivät vain tähdet kaipuun taivaalle
ja Sammakon salaperäisen laulun timantit maahan – nekin pitkän
prosessin jälkeen vasta alkoivat toimia kuin kelanauhurit eli ensin
ne oli puristettava ja sitten se laulu saatiin niiden välkkeeseen,
kuin ketun viekas hymy.
Kuka
olisi uskonut – haisevasta liejusta nousee lootus ja maan
myllerryksestä Timantit – eikö tuo kaikki kerro meille
ihmeellisen Alkemistin Oivalluksista; tehdään siitä
salapoliisitarina, joka kulkee soluissa ja veren puroissa ja jossa
avaruus laulaa samaa laulua, kuin suuret kaskelotit; kaipuuta kotiin,
aineettomaan täydellisyyteen; jossa nahka ei purista, missä
sieluamme ei ahdisteta materiaalisen harhan nahkavaatteilla ja jossa
ei ole pysäköintikieltoja, taskulaskimia ja verokalentereita.
(Tämä
kaiki ei ole kuitenkaan taksikuskia varten, joka poistui kuvasta eikä
palaa.)
Vanhan
Intiaanin mukaan he olivat jo siellä, ennenkuin järjetön olento,
joka käyttää järkeään kummallisiin tekoihin saapui Amerikkaan.
Tähän näkemykseen sammakko yhtyy täysin ja he laulavat syvän
onkalon pimennossa haikeita meksikolaisia kapakkalauluja –
sammakolla näes on varsin härski huumorintaju, vaikkei uskoisi.
Nyt alkaa SOTA.
Englannin
kuningatar kohottaa valtikkansa ja hänen puheessaan vilistää
pölyttyneitä ja maatuneita palasia, osia historiasta ja unohtuneita
lehtiöitä, muistioita ja merikarttoja ja hän vetää Jumalan alas
puoleensa ja kuiskaa sille:”Nyt me näytämme niille” ja sitten
lauletaan God Save The Queen, joka tietysti on parodia sammakon
aiemmasta meksikolaisesta kapakkalaulusta nimeltään: ”If I See
Your Pussy.”
Joka
tapauksessa laivoihin lastataan miehiä ja karjaa ja ominaisuuksia,
jotka auttavat sotaan – vihaa, ylimielisyyttä, pidätettyä ja
alistettua sukupuolista kiihkoa ja tietenkin viinaa; tuota mainiota
tavaraa, jota myydään Herran Kristuksen nimessä – vitsi sekin,
kerrassaan. Paavit ja Piispat ja Kuninkaat ja muut sen sellaiset
piparkakkumiehet seisovat meren laitamilla ja osoittelevat
karttakepeillä suuria, lattialla lepääviä karttoja, joissa
kaikissa lukee nyt: MINÄ OMISTAN TÄMÄN.
Niin
siis maa raiskataan ja ihmisiltä katkotaan elimiä, vaikkei niitä
yleensä edes syödä. Sammakko ja Intiaani hykertelevät luolassa ja
seuraavat verihurmeen roisketta ja ah, sitähän riittää –
miljoona tuolla ja miljoona täällä ja tulevaisuudessa satoja
miljoonia lisää. Kaikilla kiiltää silmä, usealla kummatkin.
Kaarevat
miekat kohtaavat suorat ja risti rysäyttää keskelle ympyrää.
Nahka nyljetään parkuvan pikkulapsen yltä, ennenkuin sen kallo
halkaistaan kuorimaveitsellä ja sen aivot valutetaan odottavan äidin
syliin – hilpeä leikki jatkuu ja suolia kiedotaan piikkipölkkyyn
ja näppärästi ne vedetään ulos kiemurtelevasta nahkapussista,
joka hetki sitten oli vielä kelpo soturi ja lempeä aviomies – ei
ehkä kaikkein paras, mutta kuitenkin ihan kelpo mies.
Kaikkialle
ne leviävät, bzzzz, bzzzz, srrrr, ssshhhhh, zzzeeeee, zeeee, irrrss
– hyönteiset sikiävät New Yorkin pilvenpiirtäjien
ikkunalautojen reunalistojen alla, siltojen kaiteissa, betonin
onkaloissa, viemärien suolistoissa ja suristen ne levittäytyvät
kaikkialle kuhisten syöden, paritellen, sihisten, suhisten,
väristen, kiemurrellen, ahmien sshhhbah – jaloissaan ne kantavat
pehmeän kosketuksensa sanomaa – veljellisesti syleilevää
bakteeria, jonka nimi on Kuolema. Se heräsi vuosisatojen melskeessä,
verisuihkujen virratessa ja nyt sen surina täyttää koko kiihkeästi
väreilevän suurkaupungin atmosfäärin; Manhattanin suosituin
näytelmä: ON AIKA KUOLLA saa ensi – iltansa.
Se
on totisesti jotain muuta kuin Sex in The City
Kuningattarien
joukot ovat levittäytynet maan ylle, nekin parittelevat ja sikiävät
kuin hyönteiset tai marsipaanista valmistetut pika-annosmakeiset –
kaikkialla ne kuuntelevat puita ja koskia ja hiekkaa ja mustien
miesten rumpuja, punaisten miesten nuotiolaulua ja keltaisten
miesten jorinaa ja piereskelyä tajuamatta niistä hevon paskaa ja
vimmoissaan ne pureskelevat hevostensa nahkoja, ruoskivat itseään,
raiskaavat omia vaimojaan ja hakkaavat kirveillä puita, verissä
päin, vimmoissaan ja kuristavat jokaisen vastaantulijan ja
tiukkaavat siltä: ”Missä kulta, missä timantit, kerro, kerro
”!!!. Ruumiit vaikenevat niinkuin sanomalehdet, joiden tehtävänä
on vain tuottaa apatiaa; samaa mieltä on musta herrasmies, joka
poistuu ravintolasta eikä sorru sukupuolisiin houkutuksiin, joita
muodinmukainen musteekala hänelle tarjoaa. Tänään ei ole
parittelun aika.
”Ei
kiitos” ehkä ensi kerralla; menen elokuviin” – hän sanoo ja
jää tuijottamaan tuota ensi – ilta näytelmää: ON AIKA KUOLLA
juuri siinä ja silloin, joka hetki, kun sen vain tajuaa – katoavan
ja katoamattoman, liikkeen ja pysähdyksen: muistattehan toki nuo
miehet meksikossa, rosvopäällikön ja poliisimestarin, jotka
matemaattiseen kulmaan taipuneena lähettivät kirjeet toistensa
sydämiin, nuo kirjeet, joissa heidät kutsuttiin ensi – iltaan,
mutta kärsimättöminä he eivät pääseet ensi – iltaan vaan
päättivät päättää päivänsä nopeammin; heillä oli kiire
maan poveen – veri heidän suonissaan oli kuumaa ja kaipasi
pikaista viilennystä.
Tässä
voin kuitenkin viitata edesmenneeseen taksikuskiin, joka nyt yhtyy
Perijöiden ateriaan olemalla pääruokalaji; voisi ajatella, että
itse asiassa olemme jokainen aika anteliaita ruokkiessame maata sillä
ainoalla karvaan konkreettisella mitä meillä on. Hmmm.. hymisee
sammakko ja intiaani iskee silmää. ” Ruokaa, ruokaa”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti