Alkuaine hiili

Luonnon tärkeimmät alkuaineet ovat silikoni ja hiili. Hiiliyhdisteet koostuvat pääasiassa biologisista molekyyleistä, jotka ovat vastuussa maapallon elämästä. Tällä hetkellä on nimetty monta miljoonaa hiiliyhdistettä ja luku vielä kasvaa. Hiilellä on ainutlaatuinen kyky luoda vahvoja sidoksia itseensä ja näin ollen myös muodostaa hiiliketjuja. Hiili voi myös luoda vahvoja sidoksia muihin epämetalleihin kuten vetyyn, typpeen, happeen, rikkiin ja halogeeneihin

Hiilivedyt ovat hyvin tuttuja meille arkielämässä. Löydämme niitä polttoaineissa kuten öljy ja kaasu, ruokaöljyssä ja kosmeettisissä tuotteissa kuten hiustenpesuaine. Sidokset, jotka pitävät hiilivetyjä koossa, ovat Van der Waal'sin voimia. Nämä voimat tarkoittavat, että toisen molekyylin elektronit muodostavat sidoksia toisen molekyylin protoneihin.

Timantti on kovin luonnon materiaali. Timantit, jotka syntyvät kovassa paineessa ja kuumuudessa maan uumenissa, ovat koostumukseltaan puhdasta hiiltä, mutta timantissa hiiliatomit ovat järjestäytyneet toisin kuin muissa hiiliyhdisteissä. Timantin erikoisen suuri kyky taittaa ja heijastaa valonsäteitä on sen kauneuden perusta. Hyvin hiotussa kivessä kaikki kulmat ja viisteet ovat oikeassa suhteessa siten, että ne heijastavat niille lankeavan valon lähes täysin.

Radioaktiivista isotooppia hiili 14 käytetään arkeologiseen iänmääritykseen. Menetelmä perustuu siihen, että kosminen säteily synnyttää tätä isotooppia ilmakehässä. Sitä sitoutuu eläviin olentoihin saman veran kuin sen määrä radioaktiivisen hajaantumisen kautta vähenee. Elävässä olennossa tämän isotoopin pitoisuus säilyy vakiona. Olennon kuoltua ei uutta hiili 14 -ainesta enää sitoudu, vaan isotoopin määrä vähenee radioaktiivisessa hajaantumisessa.

Hiili 14:n puoliintumisaika on noin 5600 vuotta. Jos isotoopin hiili 14-pitoisuus alussa on K, on voimassa seuraavat kaavat:

------------------

Timantit, timantit kaikuu kuiske kuin ruohoaavikko, jolta miljoonat heinäsirkat nousevat syötyään kaiken hiilipitoisen kuidun. Niiden lasiset kolibrinsiivet leikkaavat ilmaa kuin se olisi pahvia – viuh vauh ja koko ilma halkeaa ja paljastaa julman vuodon ajassa – tätä on tapahtunut ennenkin.

Vanha mies kumartuu tihruamaan sulkakynänsä jälkeä, ohuet horjuvat ja vapisevat aikaan ilmaantuneet merkit kuiskaavat; siellä te olette – olette jana – tästä tuonne ja takaisin, eikö se siis ole jo ikuisuus tai se saman peili, kuin Manhattanilla, eikö juuri tämä ole se peili, joka särkyi ja jonka sirpaleiden ensimmäiset heijastukset havahduttivat tajuamaan, että olen kuvitellusti olemassa. Peilit, kirjaimet, aika; nuo kirjaimet kertovat niistä heinäsirkoista, jotka taivaan synkistävänä pilvenä nousevat, kuin kämmenen kohottamina ja riemuisaan, vailla muuta pääämäärää, kuin lisääntymisen ja kuoleman vääjäämättömyys ja ne ajalehtivat valtaisana lauttana Manhattanin iltapäivän taivaalle, jossa ne yhtyvät Amerikan sähköverkon surinaan ja tulevat yhdeksi sen kanssa – bzzz bzzzz, zzzz.

Taivaan musta laulu – kohtalon aika; niin kirjoitti vanha mies kirjaansa

"Kertokaa siitä lapsillenne, kertokoot he omille lapsilleen ja lastenlapset seuraavalle sukupolvelle: mitä heinäsirkoilta jäi jäljelle, sen söivät niiden toukat, mitä toukilta jäi syömättä, sen ahmivat vaeltajasirkat, mitä vaeltajasirkoilta jäi, sen söivät kalvajasirkat.

Niin se kaikki jatkuu, kulkee kehässä, päättymätömässä ympyräsä tai on jana jossa on kaksi päätä; tämä ja tuo, yhtä oletettuja, mutta pitävät välissään kaiken; lasisen ajan, joka taittuu kimalluksina järven jäisestä pinnasta tai puskee itseään valonsäteinä esiin noista enteellisistä peilinpalasista, joihin tyydyn; katson kuvaani ja ikuisia piirteitäni, joita ei näy ja huokaan.

Kuinka kauan vielä ennekuin olen kohdalla, ennenkuin rattaiden pyörä osuu hammasrattaisiin. Kuinka kauan vielä ennenkuin hän saavuttaa asennon, jossa seiominen muuttuu kaatumiseksi; maagiseksi rajamaaksi elämän ja kuoleman välillä; hetkeksi, jossa sammakon laulu kuullaan kirkkaimpana; se on mahtava puro, taivaiden laulu, universumin instrumentaalinen hyminä; aivot eivät voi sitä vastaanottaa-ei vaikka kuinka monta timanttia asetettaisin kruunuun, sillä eihän se ole kuulolaite tai vastaanotin, mutta tätä he eivät muista, vaan taittuvat tuohon taianomaiseen kulmaan ja silloin välähdyksenä, ennen katumumksen aaltoa he kuulevat sen. Välähdys on myös ikuisuus – se koko laulu on siis jo siinä; se on jana, jossa aika loppuu, A: ja O:n välissä, mutta ei missään.

Tuon laulun nimi on kai Paratisin Portti, tai jotain sinnepäin ja ainakin minut pestattiin jahtaamaan sinne pyrkiviä; annan heille lapun, nimikortin, jossa lukee: ”Kuolet Huomenna” – se on ystävällinen ja vääjäämätön tervehdys – oikea veljen kädenojennus ja perässä seuraa kirje sydämeen – kyyhkysen luoti, joka tuo helpotuksen: ei enää vessahätää tai likaisia sukkia; niin se menee.

Sillä välin kähmintää – välittämättä Manhattanin taivaalle ilmestyvästä elektromagneettisesta parvesta he jatkavat huorintekoaan.

Taksikuski aloittaa tanssiliikeensä, ensin oikelle, sitten vasemmalle, sitten sen nenä nyyhkii viemärinlöyhkää, johon se tottui jo äidin kohdussa, tuossa haisevassa pussissa, josta se nytkähtäen ja parkuen irtosi vakaana päämääränään nopea kuolema; salaman lailla, arvaamattomasti iskevä. Lantion sulavat liikeet, kenkien katubaletti, housut kiristyvät, takin hihansuut suoltavat selitteleviä käsiä; nyt jo nopeassa liikeessä. Hän ei näe sitä – hänelle on annettu käyntikortti, jota hän tuskin vilkaisi, sillä hiilen orgaaninen, kova jähmettyneisyys valuu kristallisina noroina hänen otsaltaan; ”kato, kato, anna, anna, dollari, ruumisarkku, maine kunnia, taksikusi, huora” – hän sopertaa kiihkoissaan ja availee kättään, jossa ilo välkkyy. Taas televisio uutisissa näemme paraatin, jossa heilutellaan soreaa keppiä ja kaikki on hyvin ja joku rikastui taas tuhat ja sen jälkeen pyramidimaisesti ihan mitä vaan ja sitten ollaankin jo huipulla josta ei pääse kuin alaspäin, sillä sitähän se nousukäyrä teettää – jatkuva voitto, kuin kelkkamäki, kun ylös on päässyt. Sammakon luomien vihreiden ystävyydenosoitusten vaikutus on arvaamaton.

Mutta tätähän taksikuski ei tiedä, on liian oppimaton, mutta sen sijaan Fat Larry tietää; hän on käynyt hienot koulut, joissa opetetaan miten kielellä, eleellä ja katseella tehdään toisista matoja ja maan mutaa ja jossa riistäjän käsistä tehdään siunaavia, sileitä kämmeniä. Fat Larry nappaa valonsäteen taksikuskin silmästä – tuo tietävä, pari pisaraa myrkkyä, salajuoni, rappuset ja taas on menoa: Paratiisin Portit ovat hetken avoinna, kun taksikuski astuu kellarin rapuille ja ystävällinen käsi työntää hänet veitsimäiseen liikeeseen; hän ei kerkiä tehdä uimahyppyjä, vaikka niitä pikkupoikana ihailikin; ei hän ehdi vaikka miten haluaisi; sen sijaan sammakon laulu täytää laskemattoman hetken hänen olemuksensa ja hän tuntee autuuden ja luovcuttaa herpaantuvast kädestään Timantit, kun hänen maallinen kallonsa koskee kellarin lattina betonia ja nuo entiset, varsin vähäisen ajattelun vaivaamat poimut roiskuvat seinillä: ”Missähän minä olen, tekisi mieleni hilloa, varpaita kutittaa”, ja niin hän lepää, pikku tinasotamies joka kaavoitettiin tähän hetkeen jo hänen tultuaan parkuvana ulos haisevasta pussista. Edes hänen äitinsä ei pitänyt hänestä, kuinka sitten kukaan muu olisi voinut hänestä pitää? Mutta Fat Larryn päivä alkaa näin lyyrisesti ja hänen hampaansa hohtavat Pink Ladyn hämäryydessä ja ne lähettävät tylsistyneitä säteitään kohti tuota puhtaampaa valoa, joka timanteista heijastuu - kuin haluaisi kylpyyn, jossa parfymoitu vesi toimisi kastemaljana, mutta niinhän se nyt vaan ei mene. Fat Larry liittyy hiilen ketjuun ja murhaamisen ilon suureen helpotukseen, josta ikuisuus laulaa.

Julmaa, jos tämnä kaiki olisi todellista. Odottavan aika on pitkä, siksi ei kannata odottaa kutsua.

Äideille:

Kujertelevat kyyhkyset odottelevat malttamattomina Paratiisin porteilla, joille on levitelty pornografisia julkaisuja. Kuinka vähän siihen tarvittaisinkaan – ei tarvitse osata, kuin rakkauden aakkoset ja sisäänpääsy on varma – kuin elokuvalippu. Se sujautetaan ovimiehen avoinaiseen kouraan ja hän virkkaa ”Tervetuloa – portit ovat auki”, mutta kyyhkyset vain kujertavat – juuri siksi ne ovat kyyhkysiä, sillä kaikilla on erikoisuutensa ja kaikkien Paratiisi on erilainen – se täyttää tarpeet niin hyvin, ettei tarpeita edes synny – siellä siis ollaan syntymättömässä tilassa, jossa ollaan täynnä – täynnä itseä, muttei siten, kuin sen nykyisin käsitämme.

Muutama satatuhat tai jotain vuotta sitten sieltä pudottiin oikein reippaasti ja muistutukseksi jäivät vain tähdet kaipuun taivaalle ja Sammakon salaperäisen laulun timantit maahan – nekin pitkän prosessin jälkeen vasta alkoivat toimia kuin kelanauhurit eli ensin ne oli puristettava ja sitten se laulu saatiin niiden välkkeeseen, kuin ketun viekas hymy.

Kuka olisi uskonut – haisevasta liejusta nousee lootus ja maan myllerryksestä Timantit – eikö tuo kaikki kerro meille ihmeellisen Alkemistin Oivalluksista; tehdään siitä salapoliisitarina, joka kulkee soluissa ja veren puroissa ja jossa avaruus laulaa samaa laulua, kuin suuret kaskelotit; kaipuuta kotiin, aineettomaan täydellisyyteen; jossa nahka ei purista, missä sieluamme ei ahdisteta materiaalisen harhan nahkavaatteilla ja jossa ei ole pysäköintikieltoja, taskulaskimia ja verokalentereita.

(Tämä kaiki ei ole kuitenkaan taksikuskia varten, joka poistui kuvasta eikä palaa.)

Vanhan Intiaanin mukaan he olivat jo siellä, ennenkuin järjetön olento, joka käyttää järkeään kummallisiin tekoihin saapui Amerikkaan. Tähän näkemykseen sammakko yhtyy täysin ja he laulavat syvän onkalon pimennossa haikeita meksikolaisia kapakkalauluja – sammakolla näes on varsin härski huumorintaju, vaikkei uskoisi.

Nyt alkaa SOTA.

Englannin kuningatar kohottaa valtikkansa ja hänen puheessaan vilistää pölyttyneitä ja maatuneita palasia, osia historiasta ja unohtuneita lehtiöitä, muistioita ja merikarttoja ja hän vetää Jumalan alas puoleensa ja kuiskaa sille:”Nyt me näytämme niille” ja sitten lauletaan God Save The Queen, joka tietysti on parodia sammakon aiemmasta meksikolaisesta kapakkalaulusta nimeltään: ”If I See Your Pussy.”

Joka tapauksessa laivoihin lastataan miehiä ja karjaa ja ominaisuuksia, jotka auttavat sotaan – vihaa, ylimielisyyttä, pidätettyä ja alistettua sukupuolista kiihkoa ja tietenkin viinaa; tuota mainiota tavaraa, jota myydään Herran Kristuksen nimessä – vitsi sekin, kerrassaan. Paavit ja Piispat ja Kuninkaat ja muut sen sellaiset piparkakkumiehet seisovat meren laitamilla ja osoittelevat karttakepeillä suuria, lattialla lepääviä karttoja, joissa kaikissa lukee nyt: MINÄ OMISTAN TÄMÄN.

Niin siis maa raiskataan ja ihmisiltä katkotaan elimiä, vaikkei niitä yleensä edes syödä. Sammakko ja Intiaani hykertelevät luolassa ja seuraavat verihurmeen roisketta ja ah, sitähän riittää – miljoona tuolla ja miljoona täällä ja tulevaisuudessa satoja miljoonia lisää. Kaikilla kiiltää silmä, usealla kummatkin.

Kaarevat miekat kohtaavat suorat ja risti rysäyttää keskelle ympyrää. Nahka nyljetään parkuvan pikkulapsen yltä, ennenkuin sen kallo halkaistaan kuorimaveitsellä ja sen aivot valutetaan odottavan äidin syliin – hilpeä leikki jatkuu ja suolia kiedotaan piikkipölkkyyn ja näppärästi ne vedetään ulos kiemurtelevasta nahkapussista, joka hetki sitten oli vielä kelpo soturi ja lempeä aviomies – ei ehkä kaikkein paras, mutta kuitenkin ihan kelpo mies.

Kaikkialle ne leviävät, bzzzz, bzzzz, srrrr, ssshhhhh, zzzeeeee, zeeee, irrrss – hyönteiset sikiävät New Yorkin pilvenpiirtäjien ikkunalautojen reunalistojen alla, siltojen kaiteissa, betonin onkaloissa, viemärien suolistoissa ja suristen ne levittäytyvät kaikkialle kuhisten syöden, paritellen, sihisten, suhisten, väristen, kiemurrellen, ahmien sshhhbah – jaloissaan ne kantavat pehmeän kosketuksensa sanomaa – veljellisesti syleilevää bakteeria, jonka nimi on Kuolema. Se heräsi vuosisatojen melskeessä, verisuihkujen virratessa ja nyt sen surina täyttää koko kiihkeästi väreilevän suurkaupungin atmosfäärin; Manhattanin suosituin näytelmä: ON AIKA KUOLLA saa ensi – iltansa.

Se on totisesti jotain muuta kuin Sex in The City

Kuningattarien joukot ovat levittäytynet maan ylle, nekin parittelevat ja sikiävät kuin hyönteiset tai marsipaanista valmistetut pika-annosmakeiset – kaikkialla ne kuuntelevat puita ja koskia ja hiekkaa ja mustien miesten rumpuja, punaisten miesten nuotiolaulua ja keltaisten miesten jorinaa ja piereskelyä tajuamatta niistä hevon paskaa ja vimmoissaan ne pureskelevat hevostensa nahkoja, ruoskivat itseään, raiskaavat omia vaimojaan ja hakkaavat kirveillä puita, verissä päin, vimmoissaan ja kuristavat jokaisen vastaantulijan ja tiukkaavat siltä: ”Missä kulta, missä timantit, kerro, kerro ”!!!. Ruumiit vaikenevat niinkuin sanomalehdet, joiden tehtävänä on vain tuottaa apatiaa; samaa mieltä on musta herrasmies, joka poistuu ravintolasta eikä sorru sukupuolisiin houkutuksiin, joita muodinmukainen musteekala hänelle tarjoaa. Tänään ei ole parittelun aika.

”Ei kiitos” ehkä ensi kerralla; menen elokuviin” – hän sanoo ja jää tuijottamaan tuota ensi – ilta näytelmää: ON AIKA KUOLLA juuri siinä ja silloin, joka hetki, kun sen vain tajuaa – katoavan ja katoamattoman, liikkeen ja pysähdyksen: muistattehan toki nuo miehet meksikossa, rosvopäällikön ja poliisimestarin, jotka matemaattiseen kulmaan taipuneena lähettivät kirjeet toistensa sydämiin, nuo kirjeet, joissa heidät kutsuttiin ensi – iltaan, mutta kärsimättöminä he eivät pääseet ensi – iltaan vaan päättivät päättää päivänsä nopeammin; heillä oli kiire maan poveen – veri heidän suonissaan oli kuumaa ja kaipasi pikaista viilennystä.

Tässä voin kuitenkin viitata edesmenneeseen taksikuskiin, joka nyt yhtyy Perijöiden ateriaan olemalla pääruokalaji; voisi ajatella, että itse asiassa olemme jokainen aika anteliaita ruokkiessame maata sillä ainoalla karvaan konkreettisella mitä meillä on. Hmmm.. hymisee sammakko ja intiaani iskee silmää. ” Ruokaa, ruokaa”