Perijät saapuvat
Hyönteisten
kimeä sirinä täyttää Manhatanin iltapäivän taivaan.
”Ne
ovat saapuneet, katsokaa, heinäsirkat ovat saapuneet”
Suuri
pilvi leviää lännestäpäin, se kääntelehtii, vääntelehtii,
valittaa. Sadat miljoonat kärpäset, paarmat, ampiaiset, pistiäiset,
kaskaat, heinäsirkat, luteet, torakat, ja pistiäiset huumaavat
Manhattanin ilman kimeällä laulullaan. Ne kunnioittavat omalla
tavallaan Kiinalaisen miehen päätöstä astua ohikiitävän taksin
eteen kädet nyrkissä ja otsa menneessä hetkessä, jossa takautuma
ottaa hapuilevaa mallia tulevasta, eikä siinä ole mitään
ulospääsyä.
Pang,
räiskis, kirskunta, skriik, sprash, kroosh. Näin on lopulle luotu
kakofoninen kaupunkisinfonia ja taide lunastaa vapautuksen.
Katso,
kuinka hyönteisparvet peittävät taivaan ja maan ja kuinka musta
olento syökse verta suustaan. Näenkin selvemmin- se on Kalin pitkä,
punainen kieli, joka maistaa ihmiskunnan uskollisuutta. Sen käsissä
näen Timantit, säihkyvinä, puhtaina, laulavina.
”Varokaa”
se huutaa: minä olen Peili ja taas me kompastumme.
Etsivän
roolissani ehdin hädin tuskin tarkastella kaikkia näitä
tunnusmerkkejä, kun jo kaikki on ohi.
” Viitsittekö
väistyä ” pyytää paviaaniksi pyntätty sapelihammastiikeri,
joka puhaltaessaan mustaa bakeliittipilliä luulee olevansa
Manhattanin Jumala.
Otan
hermostuneen askelleen toisaalle ja näen, kuinka salakavala
taksikuski on rotan vaistolla vainunnut tilaisuutensa tulleen. Sillä
on suurkaupungin hyönteisten opettama vainu – nenä.
Se
haistaa saaliin kaukaa, osaa arvioida ja tarttua juuri tilaisuuteen.
Olisi toisaalta helpompaa tarttua omaan kurkkuunsa, mutta sitten emme
näkisi näitä näytelmiä. Toisaalta, nekin kyllästyttävät,
sillä veren laulu on aina sama: se vain virtaa ja katoaa mustan maan
onkaloihin lepäämään ja keräämään voimia. Joka tapauksessa:
kalliit kivet ovat nyt taksikuskin taskussa ja hän ampaisee
keltaisella raketillaan kohti Onnelaa, josta kerron teille hetken
kuluttua.
Ajattelen,
että roolini etsivänä on loppu: kaikella on jo selitys, mutten ole
valmistatunut siihen, mitä seuraavaksi seuraa, sillä en tiedä
sitä. Perijät parveilevat hikoilevalla asfaltilla illan
hämärtyessä.
Illallinen Tiffanylla
Haiseva
marmorinen pöytä lepää alastomana edessäni. Jotain paksua ja
limaista on tuotu eteeni houkutelemaan elämää minusta esiin. Ase
painaa taskussani, enkä tiedä oikein mihin sen pistäisin – se ei
jotenkin luonnu illalliseen Tiffanylla. Pitääkö antaa periksi
kuvitelmalle ja syödä, jotta voi taas kirmata ja ulostaa ja antaa
ruumiin piehtaroida kaiken maailman kaoottisissa pyörteissä.
Ainakin vastapäätä istuva niinsanotusti hyvän näköinen lady
olettaa. Hänen kauniit, pitkät säärensä ovat ristissä sirosti
ja hänen sormensa kilpailevat elegantisti haarukoiden kanssa
hyödyllisyydestä.
Luen
hänen katseestaan että:
1.Minun
on ladeltava hänelle kohteliaisuuksia, mutta yllättävällä
tavalla.
2.Minun
on osoitettava, että olen poikkeuksellisen kiinnostava, sillä hän
istuu kanssani samassa pöydässä.
3.
On vihjailtava pieniä lauseita, jotka saavat hänen häpynsä
nesteet virtaamaan, niin että hän myöhemmin olisi
vastaanottavainen pelissä, jota hän luulee hallitsevansa.
4.
On osoitettava, että on kansainvälinen ja omaa erityisiä suhteita
ja että elämänkokemus on elokuvaluokkaa
5.
On ehdotomasti oltava pieremättä.
Lasken
lasini pöydälle:
” Kuulehan
olen jo tehnyt sen kaiken kanssasi ja olen pitkästynyt ja yrität
houkutella minut jatkamaan elämääni, mutta sori, se ei käy.”
Lasken lasini toiseen kertaan pöydälle, sillä toisto tekee
vaikutuksen. ” Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä, mutten
tiedä minäkään – kaikki on sekaisin tässä kaupungissa ja niin
myös monessa muussa. Käy vaikka vuokraamassa itsellesi Dildo, sekin
on mielenkiintoisempaa, kuin kanssani ajelehtiminen.”
” Kas
noin ” – sieltä se tuli. Käännyin kannoillani nähdäkseni
peilistä, että olin varsin tyylikäs mulattimies smokingissa – en
kovin pitkä, mutta harteikas ja miellyttävän oloinen. Nainen,
jonka kanssa olin erehtynyt jotenkin samaan elämään nousee
tuolistaan, kietoo elegantit sormensa lasin ympärille, nostaa sen
ilmaan, kimittää jotain aivan outoa ja paiskaa lasinsa selkääni.
En
voi sanoa, että juurikaan hätkähdän, vaikkei tällaista sentään
satu minullekaan joka päivä – vai sattuuko ?
Käärmeet
nousevat eleganttiin kiihkoon – niiden houkuttimet ojentuvat
ottamaan kastetta vastaan eli ne mittaavat lompakkonne paksuutta,
kiemurrellen alkukiihkon imitoinnissa; niiden voihke pakottaa
pöytäliinat hitaaseen, kuvottavaan valssiin – musta/ valkoiset
miehet ojentelevat haarottuneita sormiaan mykkinä pensaina –
kaivaten, laulaen – Sammakko maan alla nostaa tahtikeppiään ja
sen ainoa silmä vilkkuu vahingoniloisesti – ” voi pojat, kun
tietäisitte ”
Kaikki
on kertaalleen toistettua toistoa taas kerran jne. Dollarit
muodostavata peperinukkien pilven ja ne nousevat taivaalle kuin
pääskyset julistaen kaikkinäkevää silmää: In God We Trust –
sammakko hihittää juonestaan tyytyväisenä ja aikoo lähteä
tapaamisiin herra Golmanin, joka on luopunut uskostaan ja vanhan
intiaanitietäjän kanssa.
Kuvitellut
herrasmiehet purkautuvat epätoivoisina housuihinsa ja sitten
polvillaan noiden jättiläisliskojen edessä ne hunajan houkuttamina
ojentelevat viimeisiä timanttejaan, lupauksia onnesta, pysyvyydestä
ja muusta roskasta, jota ei tunneta universumissa. ”Katso, olen
tässä – naurava paparinukke.” ” Ammammammmaaaam, kädet,
kädet, annan rahaa, piirakoita, veneitä, lippuja.” ”Tappini on
kiivas, rytmimyhkyrä, auto, talo, juna, possu” . Niin ne
polvillaan konttaavat uhrautuen, pyytäen suitsia ja jalustimia;
pyytävät liskot elämänsä, haluavat orjiksi, möyrivät kaksin
käsin multaa, kuola valuen, hikisinä: ”Kultaa, kultaa, missä
ovat timantit, missä sammakko?!”
Ja
tätä sitten pidetään arvossa!? Voi nenä.
Notkea
valkea käsi avaa hänen kravattinsa ja riisuu ryppyisen nahan
kuoret, ilmaantuu ruma lapsi, joka pihisee vielä halua. ”No,
leikitäänkö vähän, se sanoo kukkaisten äänellä. ja johdattaa
ryppyisen miehen kravatistaan elämänsä viimeiselle näyttämölle.
„Katso
nyt ja kuole” ja niin se imee viimeiset päivänsäteet miehen
silmistä – käsi ottaa timantit pöydältä ja kietoutuu niiden
ympärille, sillä hän on Äiti Maan kohtu, liukas ja pimeä ja
hiiliatomien ketju, ja se joka oli mies taivuttaa päänsä ja
huokaus jättää ilmaan savun, joka yhtyy pilveen ja pian täyttää
avaruuden unohduksellaan. Liskonainen vetää ylleen silkkisen
kimonon, sulloo Timantit laukkuunsa ja kerää energiansa pois
huoneesta, kuin kukaan ei olisi ollut koskaan näkemässä – mutta
minä olen… olen nähnyt sen kaiken – olen aina todistanut sen,
tiedän että olet, mutta minä en ole, joten tehkäämme
vaihtokaupat – vai kannattaisiko se sittenkään...ja taas, Hamlet.
Sinän ja minän vaihtolaatikko; tuo ihmeellinen jatkumo.
Tomusta
noussut Piippu oli selkäranka, sen lahjoitti kirkassilmäinen
Pyhimys ja sanoi, ettei pitäisi vetää Henkeen, vaan se oli
käytettävissä muihin tarpeisiin. Sillä puhuttiin toisenlaisia
sanoja... sanoja, sanoja, jotka eivät olleet korville, vaan ne
säteilivät pimeydessä.
LAULAVA AAMUNKOITTO
Kaskaat
aloittavat. Sahalaitaa, viherrystä, sihinää, laulua, lua, laulu –
a – a. Hitaasti nousee majesteettinen värinä, siivet koskettavat
toisiaan, ne tervehtivät lasimaista ilmaa, joka ottaa vastaan tuon
viattoman kiihkon ja muuntaa olemustaan myötäileväksi
aaltoliikkeeksi. Ilma on kuin nainen tai hansikas tai jotain
sellaista, jota ajatellaan myötäilevänä, mukautuvana.
Mikä
liikuttava mukautuvaisuus onkaan luonnossa – kaikki mukautuvat
suupalaksi, kysymättä, mielellään, taipuvat mutkalle
mahduttaakseen itsensä suuhun tai kumartavat päänsä, pokkaavat ja
hymyilevät murskautuen ajan hampaissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti