Perijät saapuvat

Hyönteisten kimeä sirinä täyttää Manhatanin iltapäivän taivaan.

”Ne ovat saapuneet, katsokaa, heinäsirkat ovat saapuneet”

Suuri pilvi leviää lännestäpäin, se kääntelehtii, vääntelehtii, valittaa. Sadat miljoonat kärpäset, paarmat, ampiaiset, pistiäiset, kaskaat, heinäsirkat, luteet, torakat, ja pistiäiset huumaavat Manhattanin ilman kimeällä laulullaan. Ne kunnioittavat omalla tavallaan Kiinalaisen miehen päätöstä astua ohikiitävän taksin eteen kädet nyrkissä ja otsa menneessä hetkessä, jossa takautuma ottaa hapuilevaa mallia tulevasta, eikä siinä ole mitään ulospääsyä.

Pang, räiskis, kirskunta, skriik, sprash, kroosh. Näin on lopulle luotu kakofoninen kaupunkisinfonia ja taide lunastaa vapautuksen.

Katso, kuinka hyönteisparvet peittävät taivaan ja maan ja kuinka musta olento syökse verta suustaan. Näenkin selvemmin- se on Kalin pitkä, punainen kieli, joka maistaa ihmiskunnan uskollisuutta. Sen käsissä näen Timantit, säihkyvinä, puhtaina, laulavina.

”Varokaa” se huutaa: minä olen Peili ja taas me kompastumme.

Etsivän roolissani ehdin hädin tuskin tarkastella kaikkia näitä tunnusmerkkejä, kun jo kaikki on ohi.

” Viitsittekö väistyä ” pyytää paviaaniksi pyntätty sapelihammastiikeri, joka puhaltaessaan mustaa bakeliittipilliä luulee olevansa Manhattanin Jumala.

Otan hermostuneen askelleen toisaalle ja näen, kuinka salakavala taksikuski on rotan vaistolla vainunnut tilaisuutensa tulleen. Sillä on suurkaupungin hyönteisten opettama vainu – nenä.

Se haistaa saaliin kaukaa, osaa arvioida ja tarttua juuri tilaisuuteen. Olisi toisaalta helpompaa tarttua omaan kurkkuunsa, mutta sitten emme näkisi näitä näytelmiä. Toisaalta, nekin kyllästyttävät, sillä veren laulu on aina sama: se vain virtaa ja katoaa mustan maan onkaloihin lepäämään ja keräämään voimia. Joka tapauksessa: kalliit kivet ovat nyt taksikuskin taskussa ja hän ampaisee keltaisella raketillaan kohti Onnelaa, josta kerron teille hetken kuluttua.

Ajattelen, että roolini etsivänä on loppu: kaikella on jo selitys, mutten ole valmistatunut siihen, mitä seuraavaksi seuraa, sillä en tiedä sitä. Perijät parveilevat hikoilevalla asfaltilla illan hämärtyessä.

Illallinen Tiffanylla

Haiseva marmorinen pöytä lepää alastomana edessäni. Jotain paksua ja limaista on tuotu eteeni houkutelemaan elämää minusta esiin. Ase painaa taskussani, enkä tiedä oikein mihin sen pistäisin – se ei jotenkin luonnu illalliseen Tiffanylla. Pitääkö antaa periksi kuvitelmalle ja syödä, jotta voi taas kirmata ja ulostaa ja antaa ruumiin piehtaroida kaiken maailman kaoottisissa pyörteissä. Ainakin vastapäätä istuva niinsanotusti hyvän näköinen lady olettaa. Hänen kauniit, pitkät säärensä ovat ristissä sirosti ja hänen sormensa kilpailevat elegantisti haarukoiden kanssa hyödyllisyydestä.

Luen hänen katseestaan että:

1.Minun on ladeltava hänelle kohteliaisuuksia, mutta yllättävällä tavalla.

2.Minun on osoitettava, että olen poikkeuksellisen kiinnostava, sillä hän istuu kanssani samassa pöydässä.

3. On vihjailtava pieniä lauseita, jotka saavat hänen häpynsä nesteet virtaamaan, niin että hän myöhemmin olisi vastaanottavainen pelissä, jota hän luulee hallitsevansa.

4. On osoitettava, että on kansainvälinen ja omaa erityisiä suhteita ja että elämänkokemus on elokuvaluokkaa

5. On ehdotomasti oltava pieremättä.

Lasken lasini pöydälle:

” Kuulehan olen jo tehnyt sen kaiken kanssasi ja olen pitkästynyt ja yrität houkutella minut jatkamaan elämääni, mutta sori, se ei käy.” Lasken lasini toiseen kertaan pöydälle, sillä toisto tekee vaikutuksen. ” Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä, mutten tiedä minäkään – kaikki on sekaisin tässä kaupungissa ja niin myös monessa muussa. Käy vaikka vuokraamassa itsellesi Dildo, sekin on mielenkiintoisempaa, kuin kanssani ajelehtiminen.”

” Kas noin ” – sieltä se tuli. Käännyin kannoillani nähdäkseni peilistä, että olin varsin tyylikäs mulattimies smokingissa – en kovin pitkä, mutta harteikas ja miellyttävän oloinen. Nainen, jonka kanssa olin erehtynyt jotenkin samaan elämään nousee tuolistaan, kietoo elegantit sormensa lasin ympärille, nostaa sen ilmaan, kimittää jotain aivan outoa ja paiskaa lasinsa selkääni.

En voi sanoa, että juurikaan hätkähdän, vaikkei tällaista sentään satu minullekaan joka päivä – vai sattuuko ?

Käärmeet nousevat eleganttiin kiihkoon – niiden houkuttimet ojentuvat ottamaan kastetta vastaan eli ne mittaavat lompakkonne paksuutta, kiemurrellen alkukiihkon imitoinnissa; niiden voihke pakottaa pöytäliinat hitaaseen, kuvottavaan valssiin – musta/ valkoiset miehet ojentelevat haarottuneita sormiaan mykkinä pensaina – kaivaten, laulaen – Sammakko maan alla nostaa tahtikeppiään ja sen ainoa silmä vilkkuu vahingoniloisesti – ” voi pojat, kun tietäisitte ”

Kaikki on kertaalleen toistettua toistoa taas kerran jne. Dollarit muodostavata peperinukkien pilven ja ne nousevat taivaalle kuin pääskyset julistaen kaikkinäkevää silmää: In God We Trust – sammakko hihittää juonestaan tyytyväisenä ja aikoo lähteä tapaamisiin herra Golmanin, joka on luopunut uskostaan ja vanhan intiaanitietäjän kanssa.

Kuvitellut herrasmiehet purkautuvat epätoivoisina housuihinsa ja sitten polvillaan noiden jättiläisliskojen edessä ne hunajan houkuttamina ojentelevat viimeisiä timanttejaan, lupauksia onnesta, pysyvyydestä ja muusta roskasta, jota ei tunneta universumissa. ”Katso, olen tässä – naurava paparinukke.” ” Ammammammmaaaam, kädet, kädet, annan rahaa, piirakoita, veneitä, lippuja.” ”Tappini on kiivas, rytmimyhkyrä, auto, talo, juna, possu” . Niin ne polvillaan konttaavat uhrautuen, pyytäen suitsia ja jalustimia; pyytävät liskot elämänsä, haluavat orjiksi, möyrivät kaksin käsin multaa, kuola valuen, hikisinä: ”Kultaa, kultaa, missä ovat timantit, missä sammakko?!”

Ja tätä sitten pidetään arvossa!? Voi nenä.

Notkea valkea käsi avaa hänen kravattinsa ja riisuu ryppyisen nahan kuoret, ilmaantuu ruma lapsi, joka pihisee vielä halua. ”No, leikitäänkö vähän, se sanoo kukkaisten äänellä. ja johdattaa ryppyisen miehen kravatistaan elämänsä viimeiselle näyttämölle.

„Katso nyt ja kuole” ja niin se imee viimeiset päivänsäteet miehen silmistä – käsi ottaa timantit pöydältä ja kietoutuu niiden ympärille, sillä hän on Äiti Maan kohtu, liukas ja pimeä ja hiiliatomien ketju, ja se joka oli mies taivuttaa päänsä ja huokaus jättää ilmaan savun, joka yhtyy pilveen ja pian täyttää avaruuden unohduksellaan. Liskonainen vetää ylleen silkkisen kimonon, sulloo Timantit laukkuunsa ja kerää energiansa pois huoneesta, kuin kukaan ei olisi ollut koskaan näkemässä – mutta minä olen… olen nähnyt sen kaiken – olen aina todistanut sen, tiedän että olet, mutta minä en ole, joten tehkäämme vaihtokaupat – vai kannattaisiko se sittenkään...ja taas, Hamlet. Sinän ja minän vaihtolaatikko; tuo ihmeellinen jatkumo.

Tomusta noussut Piippu oli selkäranka, sen lahjoitti kirkassilmäinen Pyhimys ja sanoi, ettei pitäisi vetää Henkeen, vaan se oli käytettävissä muihin tarpeisiin. Sillä puhuttiin toisenlaisia sanoja... sanoja, sanoja, jotka eivät olleet korville, vaan ne säteilivät pimeydessä.

LAULAVA AAMUNKOITTO

Kaskaat aloittavat. Sahalaitaa, viherrystä, sihinää, laulua, lua, laulu – a – a. Hitaasti nousee majesteettinen värinä, siivet koskettavat toisiaan, ne tervehtivät lasimaista ilmaa, joka ottaa vastaan tuon viattoman kiihkon ja muuntaa olemustaan myötäileväksi aaltoliikkeeksi. Ilma on kuin nainen tai hansikas tai jotain sellaista, jota ajatellaan myötäilevänä, mukautuvana.

Mikä liikuttava mukautuvaisuus onkaan luonnossa – kaikki mukautuvat suupalaksi, kysymättä, mielellään, taipuvat mutkalle mahduttaakseen itsensä suuhun tai kumartavat päänsä, pokkaavat ja hymyilevät murskautuen ajan hampaissa.