Amerikka/Nuoren Miehen Maailmassa
Etsiessäni
nymfettiä, huilujaloin tanssivaa – elämän kiinteää maljaa –
paisuneita marjoja vadilla, köynnöksiä ja säteittäisiä, hentoja
kultasäikeitä, kaareutuvia sinertävän udun holvikaaria vedän
lenkkitossut jalkaani - tunnen nuoren ruumiini äärettömän
tyhjyyden, sen suunnattomat aukot, joihin tungen, kuin väkisin
arkipäivän kiihkoa, epätahtisia rummunlyöntejä, sukkanauhoja,
puhelinluetteloita, päriseviä kampoja ja jotain muuta epämääräistä
– tämä kaikki sillä aikaa, kun Kiinalainen mies vastapäätä on
astumassa ovesta ulos.
Olen
siis ulkona – kehoni on villi neliö vasten ovisyvennystä, kuin
kissa – ei erityisen taiteellinen visio, pikemminkin kömpelyyttäni
yrittäessäni muistella yksitysietsivän ammatin kliseisiä
käännekohtia. Kiinalainen mies kaatuu ulos ovesta rakennuksen
muotojen muodostamasta varjo – aukosta. Hän on kuin sisäänpäin
aukeava haukotus ja oviaukko työntää häntä – työntää ulos
raskaan, ummehtuneen ilman; kiinalainen labyrintti, josta ei ole
paluuta.
Sellainen
on mytologian paino, ettei voi ottaa vapaita askelia, vaan ruumis on
kuin haukotus ja luonnoton raskaus asuu sen liikkeissä.
Kuulen
lasisen, pysähtynen ilman läpi, kuinka Timantit ovat alkaneet
ohuen, valssimaisen kimeän kutsuhuutonsa, pehmeän rytmisen usvan
pyörteen, joka nyt suutelee hellän hellästi hänen aivojensa
pintaa.
Ne
ovat lähteneet liikeelle, nousevat tanssivina pyörteinä, viiltävät
ilmaa elementtien veljellisesä syleilyssä – syöksähtelevät,
kuin nuoret ohuet leijat ja piirtoheitinkalvot, sykkivät säteittäin
– aukeavat sädehtiviksi, uusien ulottuvuuksien aukoiksi, joiden
kautta pienet kultaiset kädet tarttuvat kiinalaisen miehen mielen
laahaaviin, hapsottaviin liepeisiin ja kuiskivat keskenään:” nyt
me tehdään siitä selvää ”...
Ne
kirkuvat, kuulen niiden kirkuvan; voihketta ja valitusta ja usvaisia
neuloja.
Kiinalaisen
miehen askel on raskas, tumma. Hänen kenkänsä liimautuvat kuumaan
asvalttiin, ne venyvät ja liimamaiset jäänteet roikkuvat pohjista
ja kuten meksikolainen mies hänkin on postikortti, joka jähmettyy
aikaan – ”olipa kerran” se voisi alkaa, muttei ole satu
pikkulapsille, vaan se on tarina helvetistä – kuva ajassa, kohti
katoavaa kallellaan; kohtalo on jo arvottu, luoti on jo jättänyt
aseen piipun – lapsenlapset on siitetty, suku noussut ja
tuhoutunut.
Ei
ole mitään tehtävissä, vaikka olen nuori ja tennistossuni
tanssivat ahkerin askelin asvaltilla. Ensimäinen ajatus sen teki,
jo silloin, kun hän näki Timantit vanhan luokktoverinsa pöydällä.
Niin
ihminen sinetöi oman kohtalonsa. Mutta mennään eteenpäin
näennäisesti. Esittelen farssin osapuolet:
Ketjuuntumisen rapsodia
Hiili
Epämetallinen
alkuaine – Kemiallinen merkki C. Asema luonnossa oleeellinen, sillä
muodostaa itsestään useampia yhdisteitä, kuin muut alkuaineet eli
toimii luovan voiman pääasiallisena käyttöaineena. Puhtaan hiilen
kiteistä muotoutuu Maan syleilyssä timantti – ihmissuvun kantaisä
ja Sammakon näkevä silmä.
Minä
Kuvitelma
Ajassa ja Tilassa. Yhtäläisyys Hiilen kanssa – luonnon eniten
käyttämä luovan voiman käyttöaine. Ominaisuutena epäoleva
oleminen – voi muodostaa Paholaisen tai Vapahtajan
ja
silti pysyä olemattomana. Tämä on Prisma.
Sinä
Akselin
toinen puoli kuvitteellisessa kertomuksessa ja mytologian
rakennusaine: tarvitaan saattamaan ainekset yhteen. Yhtä epäoleva,
kuin minäkin, mutta tarpeellinen Sammakon tarinassa.
Supersäieteoria
Samaa
humpuukia, kuin muukin vastaava, joka ei perustu omakohtaisen
kokemiseen.
Naurulokki
Se
on Jokeri sitä on vaikea käsittää, koska sitä ei voi käsittää
– jotkus kutsuvat sitä myös Takaperin taitajaksi, Pyhäksi
Klovniksi, mutta miten sen selittäisi Valkoiselle Miehelle, jolle
elämä on käsitettävää ?
MEKSIKO
Meksikossa
poliisipäällikön haparoiva käsi tavoittelee katoavaa hetkeä,
hiki hänen kämmenissään kosteuttaa timantteja, jotka säihkyvät
yössä silkkaa hurmiota. Kuinka onnellinen hän onkaan.
Hetken
valo saa hänen unelmoimaan – hän ei olekaan vangittuna 158
senttiä pitkään 67 kiloa painavaan Meksikolaiseen, hikoilevan
mieheen, vaan hän on avautuva mahdollisuus, vaikka prinssi tai
menestyvä liikemies, jonka kallista pukua ja hopeisia, kaiverrettuja
nappeja kylän lapset ihailevat.
Vaimon
bilateraalinen kuorsaus pitää taloa pystyssä, luo ajatusta siitä,
että on koti ja pysyvyys ja kaikkea sellaista, ikäänkuin sovittua
ja matemaattista, jossa Sinä ja Minä puuhaavat käsittämässään
näytelmässään erilaisia olemattomuuden tiloja ja se kaikki
yrittää viestittää turvallisen pysyvyyden sanomaa, kuin vaippa
luodin ympärillä. Sitä mies ei tunne ei kuule, ei havaitse, vaan
käsi kulkee pitkin säihkeen kauneutta, lapsuuden lumossa –
paremmassa huomisessa, toivossa, hyväillen, leikkien, kuin niityllä
nuori kettu, joka kauan ei saa elää.
Timanttien
mustanpuhuva sydän rummuttaa aikaan salaista sykettä, kuin vaaniva
Tiikeri; vaarallista hiipivää, huomaamatonta. Otsalla Timantit
rypistyvät, valo kääntyy sisäänpäin, ne mustuvat - vetävät
kireällä olevan nahan juonteiksi, kuin joksikin soittimeksi, silmät
kaventuvat ja noiden harsomaisten epämääräisyyksien lomitse alkaa
timanttien säihke yhä enemmän muistuttaa Bangkokin petollista
usvaa.
Se
kietoutuu talon ylle, sen sisään, hänen silmiinsä ja Timanttien
vaarallinen syke on nyt kuin rummun pauhu ja sen kuulevat kylälle
majoittuneet rosvot, karkeat miehet, jotka eivät kaihda keinoja
parantaa asemaansa tällä maapallolla tässä elämässä, kuten he
sen luulevat olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti