Amerikka/Nuoren Miehen Maailmassa

Etsiessäni nymfettiä, huilujaloin tanssivaa – elämän kiinteää maljaa – paisuneita marjoja vadilla, köynnöksiä ja säteittäisiä, hentoja kultasäikeitä, kaareutuvia sinertävän udun holvikaaria vedän lenkkitossut jalkaani - tunnen nuoren ruumiini äärettömän tyhjyyden, sen suunnattomat aukot, joihin tungen, kuin väkisin arkipäivän kiihkoa, epätahtisia rummunlyöntejä, sukkanauhoja, puhelinluetteloita, päriseviä kampoja ja jotain muuta epämääräistä – tämä kaikki sillä aikaa, kun Kiinalainen mies vastapäätä on astumassa ovesta ulos.

Olen siis ulkona – kehoni on villi neliö vasten ovisyvennystä, kuin kissa – ei erityisen taiteellinen visio, pikemminkin kömpelyyttäni yrittäessäni muistella yksitysietsivän ammatin kliseisiä käännekohtia. Kiinalainen mies kaatuu ulos ovesta rakennuksen muotojen muodostamasta varjo – aukosta. Hän on kuin sisäänpäin aukeava haukotus ja oviaukko työntää häntä – työntää ulos raskaan, ummehtuneen ilman; kiinalainen labyrintti, josta ei ole paluuta.

Sellainen on mytologian paino, ettei voi ottaa vapaita askelia, vaan ruumis on kuin haukotus ja luonnoton raskaus asuu sen liikkeissä.

Kuulen lasisen, pysähtynen ilman läpi, kuinka Timantit ovat alkaneet ohuen, valssimaisen kimeän kutsuhuutonsa, pehmeän rytmisen usvan pyörteen, joka nyt suutelee hellän hellästi hänen aivojensa pintaa.

Ne ovat lähteneet liikeelle, nousevat tanssivina pyörteinä, viiltävät ilmaa elementtien veljellisesä syleilyssä – syöksähtelevät, kuin nuoret ohuet leijat ja piirtoheitinkalvot, sykkivät säteittäin – aukeavat sädehtiviksi, uusien ulottuvuuksien aukoiksi, joiden kautta pienet kultaiset kädet tarttuvat kiinalaisen miehen mielen laahaaviin, hapsottaviin liepeisiin ja kuiskivat keskenään:” nyt me tehdään siitä selvää ”...

Ne kirkuvat, kuulen niiden kirkuvan; voihketta ja valitusta ja usvaisia neuloja.

Kiinalaisen miehen askel on raskas, tumma. Hänen kenkänsä liimautuvat kuumaan asvalttiin, ne venyvät ja liimamaiset jäänteet roikkuvat pohjista ja kuten meksikolainen mies hänkin on postikortti, joka jähmettyy aikaan – ”olipa kerran” se voisi alkaa, muttei ole satu pikkulapsille, vaan se on tarina helvetistä – kuva ajassa, kohti katoavaa kallellaan; kohtalo on jo arvottu, luoti on jo jättänyt aseen piipun – lapsenlapset on siitetty, suku noussut ja tuhoutunut.

Ei ole mitään tehtävissä, vaikka olen nuori ja tennistossuni tanssivat ahkerin askelin asvaltilla. Ensimäinen ajatus sen teki, jo silloin, kun hän näki Timantit vanhan luokktoverinsa pöydällä.

Niin ihminen sinetöi oman kohtalonsa. Mutta mennään eteenpäin näennäisesti. Esittelen farssin osapuolet:

Ketjuuntumisen rapsodia

Hiili

Epämetallinen alkuaine – Kemiallinen merkki C. Asema luonnossa oleeellinen, sillä muodostaa itsestään useampia yhdisteitä, kuin muut alkuaineet eli toimii luovan voiman pääasiallisena käyttöaineena. Puhtaan hiilen kiteistä muotoutuu Maan syleilyssä timantti – ihmissuvun kantaisä ja Sammakon näkevä silmä.

Minä

Kuvitelma Ajassa ja Tilassa. Yhtäläisyys Hiilen kanssa – luonnon eniten käyttämä luovan voiman käyttöaine. Ominaisuutena epäoleva oleminen – voi muodostaa Paholaisen tai Vapahtajan

ja silti pysyä olemattomana. Tämä on Prisma.

Sinä

Akselin toinen puoli kuvitteellisessa kertomuksessa ja mytologian rakennusaine: tarvitaan saattamaan ainekset yhteen. Yhtä epäoleva, kuin minäkin, mutta tarpeellinen Sammakon tarinassa.

Supersäieteoria

Samaa humpuukia, kuin muukin vastaava, joka ei perustu omakohtaisen kokemiseen.

Naurulokki

Se on Jokeri sitä on vaikea käsittää, koska sitä ei voi käsittää – jotkus kutsuvat sitä myös Takaperin taitajaksi, Pyhäksi Klovniksi, mutta miten sen selittäisi Valkoiselle Miehelle, jolle elämä on käsitettävää ?

MEKSIKO

Meksikossa poliisipäällikön haparoiva käsi tavoittelee katoavaa hetkeä, hiki hänen kämmenissään kosteuttaa timantteja, jotka säihkyvät yössä silkkaa hurmiota. Kuinka onnellinen hän onkaan.

Hetken valo saa hänen unelmoimaan – hän ei olekaan vangittuna 158 senttiä pitkään 67 kiloa painavaan Meksikolaiseen, hikoilevan mieheen, vaan hän on avautuva mahdollisuus, vaikka prinssi tai menestyvä liikemies, jonka kallista pukua ja hopeisia, kaiverrettuja nappeja kylän lapset ihailevat.

Vaimon bilateraalinen kuorsaus pitää taloa pystyssä, luo ajatusta siitä, että on koti ja pysyvyys ja kaikkea sellaista, ikäänkuin sovittua ja matemaattista, jossa Sinä ja Minä puuhaavat käsittämässään näytelmässään erilaisia olemattomuuden tiloja ja se kaikki yrittää viestittää turvallisen pysyvyyden sanomaa, kuin vaippa luodin ympärillä. Sitä mies ei tunne ei kuule, ei havaitse, vaan käsi kulkee pitkin säihkeen kauneutta, lapsuuden lumossa – paremmassa huomisessa, toivossa, hyväillen, leikkien, kuin niityllä nuori kettu, joka kauan ei saa elää.

Timanttien mustanpuhuva sydän rummuttaa aikaan salaista sykettä, kuin vaaniva Tiikeri; vaarallista hiipivää, huomaamatonta. Otsalla Timantit rypistyvät, valo kääntyy sisäänpäin, ne mustuvat - vetävät kireällä olevan nahan juonteiksi, kuin joksikin soittimeksi, silmät kaventuvat ja noiden harsomaisten epämääräisyyksien lomitse alkaa timanttien säihke yhä enemmän muistuttaa Bangkokin petollista usvaa.

Se kietoutuu talon ylle, sen sisään, hänen silmiinsä ja Timanttien vaarallinen syke on nyt kuin rummun pauhu ja sen kuulevat kylälle majoittuneet rosvot, karkeat miehet, jotka eivät kaihda keinoja parantaa asemaansa tällä maapallolla tässä elämässä, kuten he sen luulevat olevan.