Babylonin portto

Sitä pitää yllä punapukuinen homoseksuaali korkella valtaistuimella, se määrää naisen äänellä tähtien radoista ja laskee timanteille arvoja, joissa verta tankataan litrakapalla valonsäteen takia – se lihoo ja paisuu, sen esikuva on Sammakko, se haluaa olla yhtä viriili ja verevän pullea, kuin Sammakko, mutta sen imitointi on kauhistus – taudit leviävät sen teeskentelevästä hymystä; sikiöt käpertyvät kauhuissaan kohtuihinsa ja putoavat kuivuneina palleroina postikortiin, joka on samalla kutsu juhliin, ensi – iltaan, jota kukaan ei voi välttää.

”Kirous ja kuolema” ajattelin ja suoristauduin taas ihmisyyden mittaan, kujalla, peilissä, käristyneen sian hajun kruunaamana. Miten pääsisin tähän käsiksi? Otin revolverin esiin – järeää konkreettisuutt; painoa, mitta, pituutta, terveisiä. Painoin liipasinta. Laukaus tekee ilmaan reiän, se on pyörre, joka imaisee sisäänsä ulottuvuuksia, svuup – hetken näky kujalla on katoamassa aivan kuin kaaos levittäisi siipiään ja olisi lähdösä lentoon, mutta sitten hyönteisten taukoamaton huuto ja vamppyyrien kirkuna läjähtävät vasten kasvojani, kuin kiduttava märkä läimäys ja putoan polvilleni.

Kauhea Kopio valtaistuimella kähisee jotain ja luulen, että sen viesti oli jotain sellaista kuin että esirippuja ei saa aukaista – että he hoitavat taas näytöksen, että rattaat pyörivät ja pojat ovat poikia ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Voi taivas!, miten puristavat sukat, on pakko riisua kengät ajattelen tajunnan hiipumisen rajamailla. Mutta sitten kaikki asettuu taas kohdalleen tai siihen, mihin ollaan totuttu. Talot ovat pystyssä, autot kulkevat ja viivat ovat suoria.

”Karmeaa” – oma murhanihan on pikku juttu tämän rinnalla. On pakko lähteä etsimään lisää johtolankoja. Askeleet vievät pois kujalta ja tekijyydestä ja hetkessä kaikki sulautuu Manhattanin iltapäiväruuhkaksi tuttuine autopuuroineen, lempeine pakokaasuineen ja nopeaan tahtiin sulautuvine, liikennevalomaisine hahmoineen. On soitettava jonnekin. Puhelinkioski. Käsi. Kolikko. Rikkinäinen ruutu. Joku tarkkailee soittaessani toiselta puolelta savuketta poltellen, mutta Sam Spaden näköinen mies ei voi sitä huomata. Luuri kädessä – sähköiset värähtelyt simpukan uumissa kiertyvät auki matkojen päässä – kuka meitä hämääkään näillä ulottuvuuksilla?

”Terve, hau, hau”

”No mitä, joko olet elossa?”

”En tiedä siitä mitään”

”Onko vahinkoa?”

”Ei tietääkseni, postikortti on suunitelma, jota kukaan ei hallitse”

”Ai, niin ajattelinkin, tiedätkö mitään Vaaleanpunaisesta Ladystä“?

”Uskoisin, että se liitty lauluun – sukupuolielämä on jossain osassa, muta nyt siitä on tullut tauti. Muistaaakseni sammakko sanoi, että Paratiisin portille oli levitetty pornografisia julkaisuja – tämä taitaa olla samaa sorttia”

”Kiitos, on hyvä, että joku tajuaa”

”En tajua, aavistan – piippuni puhui eilen kummia – on alkamassa kolmas näytös”

”Mikä se on”

”Joku Grand Finale, en tunne valkoisten kummallisuuksia, enkä ole opetellut klovniksi, niinkuin sinä – menen nyt metsään”

”Selvä, suurkiitokset, tuon kahvia kun tulen sinne seuraavan kerran”

”Kiitos, tee se, kuolemmehan joka tapuksessa, niin jotenkin olisi hyvä myös alkaa elää..”

”Näin on, terve”

Keskustelu käytiin: ala-Manhattanilla puhelinkopissa, Same Spaden näköinen mies ja Intiaani, jolla vanha pyhä piippu. Algoritmeja. Suoria viivoja arkistoidaan kello kaksi.

Kaasukammiot olivat tämän esityksen selkeimmät merkit – vain siinä huomattiin yleisesti mitä peilissä tapahtui, mutta koska kaikki olivat lopultakin vain helpottuneita tuosta piparkakku – ukkojen rituaalisesta poltosta ei mikään muuttunut – sitähän halutaan koko ajan yhä, näin sen näin – tässä se oli kaikki. Parfyymit, juonet, timantit, dollarit ja kankeat lavasteet – siinä se oli kaikki; pyöri siinä mekaanisessa myllyssä, leirin uunit oli piilotettu, mutta miksi turhaan? Kaikkihan halusivat kuolla...ehdottomasti – liian väsyneinä elämään.. liian väsyneinä penkomaan ja tutkimaan... siksi siis Sam Spaden näköinen mies oli prismana ilmaantunut Taidekuolemassa – hän oli pudonnut äkkiä peilistä – hänen vaimonsa välinpitämättömys oli murhannut hänet; ehkäpä se oli armomurha, niinkin sen voin nähdä.

Joka tapauksessa hänestä tuli prisma, jossa peilinpalasten tulkinnan kautta elektroninen valoaika – kudos voitiin paljastaa hetkittäin – niin, tästä syystä ehkä olin olemassa. Epäkonkreettisuuteni toimi kuin moukari; se kävi käsiksi matematiikkaan ja käden heilautukseni aiheuttivat haukotusten aaltoja, jotka pudottivat pahvifigureita, kuin leikkiaaseiden luodit huvipuistossa maalitaulu-ukkoja. Päng päng, katosin ja hävisit.

Mutta nyt – askel, kenkä, liike taksi, heijastus taksin ikunasta, valo ja sitten olin ”Vaaleanpunaisessa Ladyssä” – paheen kehdossa, synnytyslaitoksella, marenkitehtaalla, leipomossa, jossa silkkipuku- ja kravattimiehistä tehtiin noita pullapitkoja, joiksi myös kiinalainen mies kujalla aiemmin oli muuttunut. Vahanukkeja, joita heiluttaa mekaanisten ajatusten virta, klisee elämästä, jonka nimi on business; timanttien rohmuaminen, dollarin kaikkinäkevän silmän ylistys.

Heti astuessani ” Vaaleanpunaiseen Ladyyn” tunsin että olin tullut keskelle näytelmän kohokohtaa. Täältä se alkaisi, tänne se loppuisi. Tämä oli Alfa ja Omega. Salaisen avioliiton peilikuva. Lampaan puoliso, josta oli tullut eläimiin sekaantumisen vertauskuva. Liituraitoja, taskulaskimia, hempeitä hymyjä, kauniita sääriä – kaikki tirisi todellista pornografiaa, tämä oli se mylly, tänne johtivat kaikki jäljet.

Heti näin nurkassa Meksikolaisen ikonin, sen viiksekkään todistajan; se oli tullut tänne mukanaan lauma räyhääviä törppöjä, jotka kuvittelivat ehkä, että kun he laittavat saappaansa meksikossa tallin nurkkaan ja vetävät päälleen komeat puvut heidät hyväksyttäsiin ja sanottaisiin: ”Kadonnut veli” ”Hyvää päivää” tai ”Miten salkkunne on kasvanut viime aikana” Turha toivo - he olivat riistaa siinä missä metsästäjätkin.

SUURI SAVU LÄNNESSÄ

Lännen taivaalle kerääntyvät mustat pilvet, niiden sisällä Ukkoslentojen lähestyvät, mustasiipiset parvet virittäytyvät yhteen hyönteisten kimeän surinan kanssa.

Babylonin Portto kiemurtelee kapakassa – se tietää, mitä odottaa, sillä salaiset kirjat ovat kuiskineet sille jo tuhat vuotta tulevasta kadosta. Joku ilkeä oli kirjoittanut suureen kirjaan: Viittasi Palaa!

Se oli saanut sen varuilleen ja piilottamaan aikaan unohtuneet ulostekokkareet tulevaisuutta varten ullakolle. Hitaaasti sen lonkerot levittäytyvät tunnustelleen ihmisyyden aistipinnalle, noin ja näin ja olet kuin kudotussa sukassa, jossa ajattomuus unohtuu ja alkulima toimii kasvoillasi kuin hienoin Revlonin voide, se hymyilee, hohtaa ja antaa vauhtia kiimalle, jossa syöksykierre liukumäkeen ja viimeiseen näytökseen koetaan hurmiona.

Oli oletettava, että jokin päättyisi joskus, se nyt oli vain oletus, vaikka timanttien loputon laulu tietysti oli ajallisesti jotain ihan muuta, kuin taikinapötköksi tuleminen. Katsoin nopeaa aseen vetoa – taas ja taas ja pauke lisääntyi samassa suhteessa kuin nuo hyönteismäiset orgasmitkin. Saisiko tästä Algoritmin? Elektroninen magneettikenttä, jota ihminen luuli hallitsevansa, mutta joka oli vain Babylonisen mustekalan hermostoa joka levittäytyi lonkeroiden ojentautuessa kaikkialle. Hiiliatomit kiihtyvät kun ne tuntevat puristusvoiman kasvavan – nyt se alkaa jo muistuttaa kuristusoetta, kuten nuo timantit kaulalla ilmaisevat: ne riippuvat rauhassa hyräillen kunnes tulee katse ja käsi, joka tartuu niihin ja kuristaa kaulaa ottessaan huokaillen timanttien omistusta itselleen ja niin veriuhrien hurmaava perintö jatkuu.

Vaaleanpunaisessa Lady:ssä hiki tiivistyy putouksiksi, kuolettavat orgasmit ja liman eritys, joka suihkuaa mustekalan kaikista uumenista ilmenee troopppisena usvana, tuona Bangkokin sumuna ja sillä on tarkoituksensa: se on sammakon tervehdys sen kelluessa maan syleilevässä lämmössä, äidin kohdussa, josta nesteet ovat peräisin...sieltä ajan kehdosta nousee sumu ja kuten tiedetään sähkö ja vesi kuuluva yhteen kuin salama, se raju leikki, jota taivaalla käydään.

Ukkosolentojen ilmaantuessa pahaenteiseen taivaanrantaan tiedetään toimituksessa, että loppu on lähellä: sieltä soitetaan minulle. Nyt on aika painomusteen kohdata digitaalinen todellisuus ja sykkiä hermojen parkuessa suurta ja vaarallista yhdyntää – saan uuden tehtävän: minun pitää todistaa alfa ja omega; ihmiskunnan suuri risteyskohta, jonka esinäytöstä valmistellaan Vaalenpuanaisen Ladyn illan kiihkossa.

Valtaisa hyönteisparvi peittää Manhattanin talot, ne ovat kuolleita sieluja, mutta meille ne näyttävät olevan heinäsirkkoja, torakoita, pistiäsiä, lentomuurahaisia, hyttysiä ja muita kiusallisia yksityiskohtia.

Jos olisin kokki voisin tehdä tästä taivaallisia lihapullia – miljardit hyönteiset, vesipisaroiden kiimainen valuminen ja sähkö, sähkö, salamat, energia, grilliverkko, hermosto ja vhdoin aivotominta joka valuua nyt ulos kallon suojasta ektoplasmana, toisin kuin taksikuskin kohdalla, joka luovutti portaikossa aivonsa nestemäisen sisällön vain seinille, eikä päässyt hurmiolliseen yhtymiseen.

Nyt surina kiihtyy… koko Manhattan loistaa sähköistä valoa ja vesi ja sähkö ja kiima ja kuolema… Babylonin Portto hymyilee luullessaan voittavansa lotossa päävoiton, joka ei kuitenkaan löydä itselleen postiosoitetta. Viiksekäs meksikolainen ikoni jähmettyy vaikka se on varsin typerä ja tietämätön ja elää postikortissa, mutta kuten miljoonat kaltaisensa se aistii, sillä on jäljellä vielä selkärangan alapääsä sykkivä sisäinen aavistus, joka varoittaa sitä. Mitä tehdä, nopea päätös ja veitsimäinen käännös ja taas kuuluu laulu epämääräisenä korvissa: halu, voima, valta, nekrofilia, alushousut, kuolleiden juhla, isoäidin vanhat sukkahousut, aasi ja tomu…..ja ratkaisu matelijatasolla on valmis. Minun pitää murhata niinkuin kaikkien muidenkin täällä….eikö se ole todellisuus?

Katselen etäältä hänen vaivatonta päätöksentekooan ja päätän etsiä kiimaisuuden alkulähdettä. Saattaisiko se olle se tehtävä, jota tulin suorittamaan? Josta minulle maksettiin oletuksia? Jotta saisin aavistaa ja kuvitella eläväni hämmentävässä prismassa, jonka rinnalla Rubrikin kuutio on vain aakkosten enesimmäinen kirjain? Evoluution ketjussa olin kuitenkin jo vähän pidemmällä kuin timantit, vaikka ne sisällyttivät itseensä laulun. Tähän oletukseen ihmisyydestä tai ehkä sen postikortista oli sisällytetty tarkoitus. Näin oletin kääntäessäni päätäni ja katsoessani kuinka Viiksekäs Ikoni lähti nousemaan toiseen kerrokseen, jossa parittelu tapahtui.

Meksikon vuorilla salamat välkkyvät, ihmiset ja eläimet painavat päänsä, sillä täällä ei ole sähköverkkoja, joten heillä on tuntoaisti vielä jäljellä. Lontoossa taksi tööttää ja lapsi liukastuu, Egyptissä lokki kääntyy väärinpäin lentääkseen vähän aikaa, mutta siitä ei tule Jokeria, sillä sillä on hstoriansa ja pyramidit ja selityksiä monelta tuhannellta vuodelta

Manhattanin yllä sähköverkko kiertyy ihmisgrilliksi, kesäisen yön lempeydessä. Viiksekäs ikoni..porras jalka, kenkä, hikipisara, ote kahvasta, nykäisy.

Jalat levällään oleva tyydytys kirkaisee ja pian ovat timantit taas käden pesän suojassa veren virratessa sammakon loputtomaan kaivoon ja meksikolaiset tahdit kiihtyvät, kun sammakko ja intiaani polkevat tahdissa jalkaa.

Ihmiset jotka ovat luopuneet ihmisyydestään ovat osana verkkoa, joka sykkii ja säteilee ja muuttuu hyönteisiksi edes takas, sähkö, hyönteiset, verkosto, vesi, ukkonen, vesi, salamat, hyönteiset, surina, kiihko, sähkö, hermosto, hyönteinen ja niin voimme ymmärtää vihdoin Gregory Samsan suuren muodonmuutoksen, joka oli esipuhe sille, mitä tuleman piti – suurelle luopumiselle, jossa evoluutio peruuttaa kohti kaivoa, jonne kerätään multaa, timantteja ja alkulimaa ja jossa järjestetään komeat hautajaiset luomistyölle.

Näemme nyt kuinka Babylonin Portto, tuo abstrakti mustekala ja valtaistuimella kirkuva kovaääinen homoseksuaali piiskaa itseään epätoivon sinnittämään liikkeeseen; se kuten jo todettua matkii sammakkoa; sen pulleaa itsetyytyväisyyttä ja tyytymistä siihen mitä on, muttei siihen pysty, vaan luo sähköisen postikortin ja tekoälyn, jota luulee itsekseen ja siihen kiedotaan koko Amerikka ja vähitellen koko maailma, mutta se kaikki alkaa Manhattanilta – Vaalenpunaise Ladyn kätketyistä onkaloista, ihohuokosten hien virroista, hiusten sojottaessa päästä kun elektronien virrat tunkeutuvat suristen kaikkialle...bzzzz, suurr, hrrrr, zi zzit zit… niin ne lentävät, pyörtävät ja parveilevat ja vähitellen ihminen kadottaa muistinsa, alkaa sulautua elektronien tanssiin, tulee syödyksi ja muodonmuutoksen tähtihetki koittaa: Elävä liha on muuttunut kuolleeksi, suureksi surisevasi sähkökentäksi kaikkinäkevän dollarin suuressa silmässä ja siitä tulee Suuri Saatana – se, josta pelolla kirjoitettiin aikojen alussa.

Nyt sammakko nielaisee ja Intiaani pudottaa piipun. ”Mites tässä nyt näin kävi” ? Kaverukset kyseleveät toisiltaan ja minä ehkä olettaen vielä olevani olemassa erillisenä olemasssaolona taivun kohti lattiaa, jossa postikortti hymyilee minulle viivamaista hymyään ja ilmoittaa: Tämän jälkeen kaikki alkaa.

Meksikolainen ikoni on ojentanut tappavan lahjansa, jonka nimi on ”Ota elämäni” - niin vaihtokauppa tomii, ojentamalla kätensä, suuren Babylonin aatteen se antaa vaihdossa osan ilkeää minuuttaan ja vaihtaa sen elämään, joka ei ollut kovin arvokas…

Millä sen mittaisi – siinä ne kohtalon - tai sittenkin ehkä oman päätöksensä hetkessä syleilevät ja mittailevat toisiaan: minä ehkä kuolen sähkötuolissa tai vanhuksena Cobacabanan rannoilla margueritaa siemaillen tai kotona omatunnon piinaamana tai ehkä ehkä… ja minä annan sinulle kaikkeni; hien kylvettämän ja tuhansien miesten särkemän ruukun, jonka nste valui maahan ja josta elämä irroitetiin pihdeillä niin monta kertaa – hyvin olen ruokkinut maata ja nyt saat lahjan; ota ota ja kuoleman käsi lempeä pyyhkäisee viimeiset kosteudet iholta: ei enää nyyhkytyksiä, särkynyttä sydäntä – ei haljennutta ruukkua eikä kuolettavia haaveita.

Tässä kädenojennuksessa tyytyväisyys on taattu ja kummankin hermosto saa kutsun hyönteisten juhliin – siihen, jossa Gregor Samsakin alunperin tunsi itsensä perin tärkeäksi.

Tätä kaikkes oli Sam Spaden näköisen (ja ehkä oloisenkin) miehen todistettava ollakseen olemassa tai ainakin niin, että hänestä kirjoitettaisiin kirjaan, jonka joku jossain lukisi. Ehkä joku, joka ei olisi Suuren Saatanan hyönteisruumiin osa, sillä maailman kohtalohan oli pudota siihen reikään, huuhtoutua siihen kaivoon – tai ehkä sitä voisi tähtitieteellisteti kutsua mustaksi aukoksi...pyörteeksi. Siihen siis pudotaan niinkuin putosin alussa hengitykseni sisään, unohdukseen... vaimoni ylenkatseen tainnuttamana ja poistuessani siitä, mitä ihmiseksi kutsutaan. Taidemurhaan. Pyörteeseen

Manhattanin talot taipuvat, kadut ovat kuin spagettia, mustekalan lonkerot näyttäytyvät joustavina tasoina, jotka kiertyvät pyörteisiin liman roiskuessa, ne vetävät koko vision huohotukseensa, tuon ihmiskunnan himon timantteihin ja dollarin kaikkitietävään hymyyn taikinapötköjen suuressa paraatissa: ihot kalpenevat kun neste imetään huohottavalta pinnalta, virtsa karkaa kuin kiimainen ori ja veri luovutetaan maan rakennusaineeksi, jolla palkitaan sammakon ja intiaanin pitkä odotus; maa täyttyy jälleen, mutta ilmassa se surina, joka imaisi nyt viiksekkään Ikonin ja hänen murhaavan kätensä, kuten kaikki muutkin nuo pahvifiguurt, jotka elävät vain murhaamisesta, jota he erehdyksessä kutsuvat elämäksi imaisee kaikki leikkisään pyörteeseensä.

Ensi–Ilta: On AIKA KUOLLA on vihdoin täällä! Oikeana Broaway- näytöksenä, johon kaikki on kutsuttu ja ihminen muuttaa muotonsa takaisin hyönteiseksi, jonka opit se oppi Freudilta, Newtonilta ja Darwinilta ja monelta päättäväiseltä juutalaiselta, jotka niin kauan keskustelivat Talmudin sivuilla.

Korkea Veisu – sammakon laulu, sitä se nyt totisesti oli! Vain pieni erehdys näkemyksessä ja kaikesta tuli kirjallinen merkitys, kuolon vaate ja ihmispaperinukkien loputon jatkumo – se postikortti, joka lähetettiin ilman osoitetta ja jonka niin monet lukivat ja jossa sitten aavikkojen ja tasankojen hyönteisparvet oppivat tuntemaan murhaavan ja ahneen ja peloissaan piereskelevän veljensä. Osoite oli oikea - tuo kuolettava digitaalinen postikortti, jolla nyt oli selvä osoite; Manhattan – ihmisgrilli, säteiden pyörre, hyönteisten pilvi, elektroninen ymmärrys murhan tärkeydestä, vääjäämättömyys ja dollarin julistus ja ihmiskunnan kaipuu kuolemaan.

Tässä se nyt sitten oli.

Timantit,

Sammkko

Intiaani,

Prisma

Sam Spaden nköinen

(ja ehkä oloinenkin mies)

ja arvoituksen loppu.

Minä olin taas tässä – olin selvinnyt tungoksesta kusematta housuihini. Käteni puristi asetta, mutta murhat oli tällä kertaa murhattu. Ihmiskunta oli jo mennyt, joten jäin odottelemaan raitiovanua ja seuraavaa tehtävää.

Loppu

Sam Spaden näköinen mies

Kulkien ikuisen nuuskimisen ja tiedonjanon polkuja ja luonnollisesti, kuten odottaa saattaa tietyn voyeristisen pelkuruuden kannustamana Sam Spaden näköinen,kuviteltu mies laskee drinkkinsä Meksikossa pölyiselle pöydälle, tarinat ovat aina alkaneet jostain ja loppuneet johonkin, niinkuin alfa ja omega – hiilen ketjuuntumisen mielipuolinen muotokarkelokin. ”Tykinruokaa” sanoisi kyynikko ja ehkä samalla kannalle kallistuisin minäkin jos olisin. Vetäytyminen peilistä aiheuttaa Sam Spaden oloisen miehen katoamisen ja sitten ollaan taas määrittelemättömyydessä; siinä mikä oli ennen muotoa ja luomistyötä; on kuin kaukaisena kaikuna erottaisin Sammakon laulun; universaalin hymnin, timanttien kuoron, mutta ohikiitävä hetki viiltää vain partaveitsen teränä, mutta ei jätä muistin verta tippumaan laminaattilattialle, vaikka se olisi ehkä ollut dramaattisempaa.

Bangkokin usva; mitä sen sumuisten pyörteiden laskoksista paljastuu: ehkä se, joka tilasi postikortit tai se, joka minut pestasi kuolemaan taiteen puolesta. Aika rikkoutuu lasinpaloiksi. Astelen kujalla jauhaen kuhisevia torakoita koroillani, taudit iskeytyvät keuhkoihini, miljoonien kirkuvien hyönteisten mielipuolinen huuto kaikuu kaikkialla; on liian meluisaa kuulla ajatuksia, saati sitten tiivistyä ymmärrykseksi, joten tyydyn postikortiin – tarkastelen sen vaihtelevaa kuvapintaa, joka kujalla on jähmettynyt gluteiinipitoiseen huokauksen, joka nyt roikkuu mustuneista tikkaista ja pyykkinaruista; käristetyn sian haju – tämähän on sama kuin Bangkokissa, siellä, siellä.

Tartun aseeseeni, kuin se auttaisi olemaan asettamatta Hamletin kysymykstä: ollako vai eikö olla ja pohkeitani venyttävät jalkani tekemät lähes automaattiset liikeet, jotka todennäköisesti ovat peräsin ajalta, jolloin olin vielä joku kameleontti tai jotain, evoluution pikku ratas.

Suonikas käsi työntyy nuhruisesta hihansuusta, kuin utelias pikku opossumi; sniff, sniff, tuoksuja ja tunnelmia, muttei kovinkaan auvoisia; enemminkin muistuttaa tuon ”ON AIKA KUOLLA”- näytelmän takaovelta tuulahtavaa hien lemahdusta esityksen jälkeen, kun esityksen päänäyttelijä on käynyt kujalla kusella ja unohtanut sepaluksen nappinsa auki. ”Pane nyt se vetoketju kiinni, herran tähden” huuta Phyllis Syphilis, sisäkköä esittävä puoliverinen lutka, jonka tarkoituksena on tartuttaa koko kaupunki ja estää inhimillinen lisääntyminen. ”Okei, okei, näky olsi kyllä komea, vai mitä?” naurahtaa pääosan esittäjä ja vetää vetoketjunsa kiinni.

Niin, kaikkea voi nähdä tai myös olla näkemättä, maailma on ikuinen taulu, joka on peili ja siinä me nyt seikkailemme. Kumarrun maahan tai oikeastaan maa vetää kasvojani puoleensa ja taivuttaa minut suurin piirtein samaan kulmaan kuin nuo kirjeitä lähettävät meksikolaiset; onko tämä enteellistä? Mutta helvetti! Minähän en välitä kuolemasta, olen jo enemmän kuin kuollut – todella olematon, nuuskija vailla minää, peilinpalasissa heijastuva ei kukaan, jolla ei ole varaa identiteettiin, kuin perhonen.

”Helvetti, on tämäkin elämää” ajattelee ilmeisesti Sam Spaden oloinen mies, kujalla, väsyneenä, taipuneena, kasvot kohti asvalttia, joilla näemme peilinpalasen ja käyntikortin.

”Taas” – merkittävää tämä painetun sanan määrä. Uskoisin, että käyntikortit muodostavat salasanojen jatkumon, joilla kirjakieli pitää yllä salaista valtaansa – käyntikortit peräkkäin pistettyinä, järjetettyinä, luokiteltuina ja leviteltyinä olisivat Herran Sana, Kauhea Ikuinen Tuomio, jota vamppyyrit opettavat korkeissa kivisissä rakennuksissa, jotka eivät ole vankiloita – siis näin lullaan, mutta Sana on Sana; se ei ole jähmettynyt lihaksi vaan on jäänyt käyntikortteihin, synkkiin ja kuolettaviin. Nostan kortin.

PAM.

Peilinpalanen ampuu minua ja vasen silmäni sokaistuu; en välitä – jos tulee tarve käyn lainaamassa sammakolta yhden piilotetun lasisilmän tai laitan Intiaanin Piipun silmäkuoppaani; silläkin voi tarpeen tullen nähdä. Näkemistä on niin monenlaista eikä tässä statistiviidakossa ole niin oleellista mitä näkee tai näkeekö lainkaan. Käyntikortti on nyt mustavalkoinen reikä, optinen harha, mutta erotan sen pinnalla kutsun:

” Vaaleanpunainen Lady” – valheiden verkko.

Tunnistan paikan. Se on tunnettu hienohko kapakka, jossa korkean luokan seuraneidit harjoittavat jotain muuta kuin pitsin nypläämistä ja Herran Sanan moitteettomat miehet juoksevat siellä alvariinsa. Se, jos jokin on varmasti liitoskohta – saatan jo aistia Alfan ja Omegan tuoksun käristyneen sian hajun takaa. Ehkä kaikki selviäisi siellä: Miksi minua kidutetaan? Miksi kalalla on kidukset, miksi kitara on palanut... Siivelleen levittäytynyt syöksykierre, mahdoton oikaista, kun kaikki on vinossa. Talot kaatuvat ryskyen ylitseni, junat viheltävät, langat kaartuvat, sähkö repii vaijereita, se purkautuu orgastisina ryöppyinä ja yhtyy hyönteisten välkähtelevään tanssiin; ilma on kuulaita pyörteitä, ahnaita kuiluja talojen välissä ja lasinsirpaleita, betoninpaloja, kirkunaa, kuolaa ja ylösalaisin käännettyjä kirskuvia raitiovaunuja. Se on kaaos – huomaahan sen tyhmempikin, mutta kuka sitä pitää ojennuksessa, kuin se olisi sääntö?

Sitä ei nähdä; se on aisteihin kiedottu kulissi, pirullinen valhe, joka alkoi, kun Sammakko menetti silmänsä ja universaali laulu kietoutui kuolettaviin timantteihin. En olisi uskonut, että valhe ulottuu näin syvälle! Siihen on kiedottu potta ja vaipat ja lelut ja alusta asti lapsivedet ja roska silmässä ja käynti silmälääkärillä: siksi kaikilla on silmälasit! Niilläkin joilla niitä ei ole!

Sokea piste leviää käyntikortista vasempaan silmääni, mutta tuo hetki onkin täynnä kiehtovaa magiaa. Negatiivi ja negatiivi yhdessä muodostavat salaisen positiivin; äkillisen näkemisen ilmestymisen ja silloin hetkessä - tai ei edes hetkessä tajuan mitä he ajavat takaa.

Kaikki oli esitettävä peilissä: tuo näytelmä: ON AIKA KUOLLA sai ensi – iltansa jo muinaisuudessa ja se levisi kulovalkea tavoin kaikkialla ja muodosti ulottuvuuden – peilien elämän, jossa huokaukset ikuisesti jähmettyvät ja jossa tähdet kulkevat samaa rataa ja jossa on mielipiteitä, oletettuja hahmoja ja kädenpuristuksia – ei ole muuten mahdollista lähettää kuolettavia postikortteja tai ottaa rasiasta suklaata. Ne kaikki on ympätty käyntikorttiin; siihen jonka nimi on KAAOS.

Alkuaine hiili

Luonnon tärkeimmät alkuaineet ovat silikoni ja hiili. Hiiliyhdisteet koostuvat pääasiassa biologisista molekyyleistä, jotka ovat vastuussa maapallon elämästä. Tällä hetkellä on nimetty monta miljoonaa hiiliyhdistettä ja luku vielä kasvaa. Hiilellä on ainutlaatuinen kyky luoda vahvoja sidoksia itseensä ja näin ollen myös muodostaa hiiliketjuja. Hiili voi myös luoda vahvoja sidoksia muihin epämetalleihin kuten vetyyn, typpeen, happeen, rikkiin ja halogeeneihin

Hiilivedyt ovat hyvin tuttuja meille arkielämässä. Löydämme niitä polttoaineissa kuten öljy ja kaasu, ruokaöljyssä ja kosmeettisissä tuotteissa kuten hiustenpesuaine. Sidokset, jotka pitävät hiilivetyjä koossa, ovat Van der Waal'sin voimia. Nämä voimat tarkoittavat, että toisen molekyylin elektronit muodostavat sidoksia toisen molekyylin protoneihin.

Timantti on kovin luonnon materiaali. Timantit, jotka syntyvät kovassa paineessa ja kuumuudessa maan uumenissa, ovat koostumukseltaan puhdasta hiiltä, mutta timantissa hiiliatomit ovat järjestäytyneet toisin kuin muissa hiiliyhdisteissä. Timantin erikoisen suuri kyky taittaa ja heijastaa valonsäteitä on sen kauneuden perusta. Hyvin hiotussa kivessä kaikki kulmat ja viisteet ovat oikeassa suhteessa siten, että ne heijastavat niille lankeavan valon lähes täysin.

Radioaktiivista isotooppia hiili 14 käytetään arkeologiseen iänmääritykseen. Menetelmä perustuu siihen, että kosminen säteily synnyttää tätä isotooppia ilmakehässä. Sitä sitoutuu eläviin olentoihin saman veran kuin sen määrä radioaktiivisen hajaantumisen kautta vähenee. Elävässä olennossa tämän isotoopin pitoisuus säilyy vakiona. Olennon kuoltua ei uutta hiili 14 -ainesta enää sitoudu, vaan isotoopin määrä vähenee radioaktiivisessa hajaantumisessa.

Hiili 14:n puoliintumisaika on noin 5600 vuotta. Jos isotoopin hiili 14-pitoisuus alussa on K, on voimassa seuraavat kaavat:

------------------

Timantit, timantit kaikuu kuiske kuin ruohoaavikko, jolta miljoonat heinäsirkat nousevat syötyään kaiken hiilipitoisen kuidun. Niiden lasiset kolibrinsiivet leikkaavat ilmaa kuin se olisi pahvia – viuh vauh ja koko ilma halkeaa ja paljastaa julman vuodon ajassa – tätä on tapahtunut ennenkin.

Vanha mies kumartuu tihruamaan sulkakynänsä jälkeä, ohuet horjuvat ja vapisevat aikaan ilmaantuneet merkit kuiskaavat; siellä te olette – olette jana – tästä tuonne ja takaisin, eikö se siis ole jo ikuisuus tai se saman peili, kuin Manhattanilla, eikö juuri tämä ole se peili, joka särkyi ja jonka sirpaleiden ensimmäiset heijastukset havahduttivat tajuamaan, että olen kuvitellusti olemassa. Peilit, kirjaimet, aika; nuo kirjaimet kertovat niistä heinäsirkoista, jotka taivaan synkistävänä pilvenä nousevat, kuin kämmenen kohottamina ja riemuisaan, vailla muuta pääämäärää, kuin lisääntymisen ja kuoleman vääjäämättömyys ja ne ajalehtivat valtaisana lauttana Manhattanin iltapäivän taivaalle, jossa ne yhtyvät Amerikan sähköverkon surinaan ja tulevat yhdeksi sen kanssa – bzzz bzzzz, zzzz.

Taivaan musta laulu – kohtalon aika; niin kirjoitti vanha mies kirjaansa

"Kertokaa siitä lapsillenne, kertokoot he omille lapsilleen ja lastenlapset seuraavalle sukupolvelle: mitä heinäsirkoilta jäi jäljelle, sen söivät niiden toukat, mitä toukilta jäi syömättä, sen ahmivat vaeltajasirkat, mitä vaeltajasirkoilta jäi, sen söivät kalvajasirkat.

Niin se kaikki jatkuu, kulkee kehässä, päättymätömässä ympyräsä tai on jana jossa on kaksi päätä; tämä ja tuo, yhtä oletettuja, mutta pitävät välissään kaiken; lasisen ajan, joka taittuu kimalluksina järven jäisestä pinnasta tai puskee itseään valonsäteinä esiin noista enteellisistä peilinpalasista, joihin tyydyn; katson kuvaani ja ikuisia piirteitäni, joita ei näy ja huokaan.

Kuinka kauan vielä ennekuin olen kohdalla, ennenkuin rattaiden pyörä osuu hammasrattaisiin. Kuinka kauan vielä ennenkuin hän saavuttaa asennon, jossa seiominen muuttuu kaatumiseksi; maagiseksi rajamaaksi elämän ja kuoleman välillä; hetkeksi, jossa sammakon laulu kuullaan kirkkaimpana; se on mahtava puro, taivaiden laulu, universumin instrumentaalinen hyminä; aivot eivät voi sitä vastaanottaa-ei vaikka kuinka monta timanttia asetettaisin kruunuun, sillä eihän se ole kuulolaite tai vastaanotin, mutta tätä he eivät muista, vaan taittuvat tuohon taianomaiseen kulmaan ja silloin välähdyksenä, ennen katumumksen aaltoa he kuulevat sen. Välähdys on myös ikuisuus – se koko laulu on siis jo siinä; se on jana, jossa aika loppuu, A: ja O:n välissä, mutta ei missään.

Tuon laulun nimi on kai Paratisin Portti, tai jotain sinnepäin ja ainakin minut pestattiin jahtaamaan sinne pyrkiviä; annan heille lapun, nimikortin, jossa lukee: ”Kuolet Huomenna” – se on ystävällinen ja vääjäämätön tervehdys – oikea veljen kädenojennus ja perässä seuraa kirje sydämeen – kyyhkysen luoti, joka tuo helpotuksen: ei enää vessahätää tai likaisia sukkia; niin se menee.

Sillä välin kähmintää – välittämättä Manhattanin taivaalle ilmestyvästä elektromagneettisesta parvesta he jatkavat huorintekoaan.

Taksikuski aloittaa tanssiliikeensä, ensin oikelle, sitten vasemmalle, sitten sen nenä nyyhkii viemärinlöyhkää, johon se tottui jo äidin kohdussa, tuossa haisevassa pussissa, josta se nytkähtäen ja parkuen irtosi vakaana päämääränään nopea kuolema; salaman lailla, arvaamattomasti iskevä. Lantion sulavat liikeet, kenkien katubaletti, housut kiristyvät, takin hihansuut suoltavat selitteleviä käsiä; nyt jo nopeassa liikeessä. Hän ei näe sitä – hänelle on annettu käyntikortti, jota hän tuskin vilkaisi, sillä hiilen orgaaninen, kova jähmettyneisyys valuu kristallisina noroina hänen otsaltaan; ”kato, kato, anna, anna, dollari, ruumisarkku, maine kunnia, taksikusi, huora” – hän sopertaa kiihkoissaan ja availee kättään, jossa ilo välkkyy. Taas televisio uutisissa näemme paraatin, jossa heilutellaan soreaa keppiä ja kaikki on hyvin ja joku rikastui taas tuhat ja sen jälkeen pyramidimaisesti ihan mitä vaan ja sitten ollaankin jo huipulla josta ei pääse kuin alaspäin, sillä sitähän se nousukäyrä teettää – jatkuva voitto, kuin kelkkamäki, kun ylös on päässyt. Sammakon luomien vihreiden ystävyydenosoitusten vaikutus on arvaamaton.

Mutta tätähän taksikuski ei tiedä, on liian oppimaton, mutta sen sijaan Fat Larry tietää; hän on käynyt hienot koulut, joissa opetetaan miten kielellä, eleellä ja katseella tehdään toisista matoja ja maan mutaa ja jossa riistäjän käsistä tehdään siunaavia, sileitä kämmeniä. Fat Larry nappaa valonsäteen taksikuskin silmästä – tuo tietävä, pari pisaraa myrkkyä, salajuoni, rappuset ja taas on menoa: Paratiisin Portit ovat hetken avoinna, kun taksikuski astuu kellarin rapuille ja ystävällinen käsi työntää hänet veitsimäiseen liikeeseen; hän ei kerkiä tehdä uimahyppyjä, vaikka niitä pikkupoikana ihailikin; ei hän ehdi vaikka miten haluaisi; sen sijaan sammakon laulu täytää laskemattoman hetken hänen olemuksensa ja hän tuntee autuuden ja luovcuttaa herpaantuvast kädestään Timantit, kun hänen maallinen kallonsa koskee kellarin lattina betonia ja nuo entiset, varsin vähäisen ajattelun vaivaamat poimut roiskuvat seinillä: ”Missähän minä olen, tekisi mieleni hilloa, varpaita kutittaa”, ja niin hän lepää, pikku tinasotamies joka kaavoitettiin tähän hetkeen jo hänen tultuaan parkuvana ulos haisevasta pussista. Edes hänen äitinsä ei pitänyt hänestä, kuinka sitten kukaan muu olisi voinut hänestä pitää? Mutta Fat Larryn päivä alkaa näin lyyrisesti ja hänen hampaansa hohtavat Pink Ladyn hämäryydessä ja ne lähettävät tylsistyneitä säteitään kohti tuota puhtaampaa valoa, joka timanteista heijastuu - kuin haluaisi kylpyyn, jossa parfymoitu vesi toimisi kastemaljana, mutta niinhän se nyt vaan ei mene. Fat Larry liittyy hiilen ketjuun ja murhaamisen ilon suureen helpotukseen, josta ikuisuus laulaa.

Julmaa, jos tämnä kaiki olisi todellista. Odottavan aika on pitkä, siksi ei kannata odottaa kutsua.

Äideille:

Kujertelevat kyyhkyset odottelevat malttamattomina Paratiisin porteilla, joille on levitelty pornografisia julkaisuja. Kuinka vähän siihen tarvittaisinkaan – ei tarvitse osata, kuin rakkauden aakkoset ja sisäänpääsy on varma – kuin elokuvalippu. Se sujautetaan ovimiehen avoinaiseen kouraan ja hän virkkaa ”Tervetuloa – portit ovat auki”, mutta kyyhkyset vain kujertavat – juuri siksi ne ovat kyyhkysiä, sillä kaikilla on erikoisuutensa ja kaikkien Paratiisi on erilainen – se täyttää tarpeet niin hyvin, ettei tarpeita edes synny – siellä siis ollaan syntymättömässä tilassa, jossa ollaan täynnä – täynnä itseä, muttei siten, kuin sen nykyisin käsitämme.

Muutama satatuhat tai jotain vuotta sitten sieltä pudottiin oikein reippaasti ja muistutukseksi jäivät vain tähdet kaipuun taivaalle ja Sammakon salaperäisen laulun timantit maahan – nekin pitkän prosessin jälkeen vasta alkoivat toimia kuin kelanauhurit eli ensin ne oli puristettava ja sitten se laulu saatiin niiden välkkeeseen, kuin ketun viekas hymy.

Kuka olisi uskonut – haisevasta liejusta nousee lootus ja maan myllerryksestä Timantit – eikö tuo kaikki kerro meille ihmeellisen Alkemistin Oivalluksista; tehdään siitä salapoliisitarina, joka kulkee soluissa ja veren puroissa ja jossa avaruus laulaa samaa laulua, kuin suuret kaskelotit; kaipuuta kotiin, aineettomaan täydellisyyteen; jossa nahka ei purista, missä sieluamme ei ahdisteta materiaalisen harhan nahkavaatteilla ja jossa ei ole pysäköintikieltoja, taskulaskimia ja verokalentereita.

(Tämä kaiki ei ole kuitenkaan taksikuskia varten, joka poistui kuvasta eikä palaa.)

Vanhan Intiaanin mukaan he olivat jo siellä, ennenkuin järjetön olento, joka käyttää järkeään kummallisiin tekoihin saapui Amerikkaan. Tähän näkemykseen sammakko yhtyy täysin ja he laulavat syvän onkalon pimennossa haikeita meksikolaisia kapakkalauluja – sammakolla näes on varsin härski huumorintaju, vaikkei uskoisi.

Nyt alkaa SOTA.

Englannin kuningatar kohottaa valtikkansa ja hänen puheessaan vilistää pölyttyneitä ja maatuneita palasia, osia historiasta ja unohtuneita lehtiöitä, muistioita ja merikarttoja ja hän vetää Jumalan alas puoleensa ja kuiskaa sille:”Nyt me näytämme niille” ja sitten lauletaan God Save The Queen, joka tietysti on parodia sammakon aiemmasta meksikolaisesta kapakkalaulusta nimeltään: ”If I See Your Pussy.”

Joka tapauksessa laivoihin lastataan miehiä ja karjaa ja ominaisuuksia, jotka auttavat sotaan – vihaa, ylimielisyyttä, pidätettyä ja alistettua sukupuolista kiihkoa ja tietenkin viinaa; tuota mainiota tavaraa, jota myydään Herran Kristuksen nimessä – vitsi sekin, kerrassaan. Paavit ja Piispat ja Kuninkaat ja muut sen sellaiset piparkakkumiehet seisovat meren laitamilla ja osoittelevat karttakepeillä suuria, lattialla lepääviä karttoja, joissa kaikissa lukee nyt: MINÄ OMISTAN TÄMÄN.

Niin siis maa raiskataan ja ihmisiltä katkotaan elimiä, vaikkei niitä yleensä edes syödä. Sammakko ja Intiaani hykertelevät luolassa ja seuraavat verihurmeen roisketta ja ah, sitähän riittää – miljoona tuolla ja miljoona täällä ja tulevaisuudessa satoja miljoonia lisää. Kaikilla kiiltää silmä, usealla kummatkin.

Kaarevat miekat kohtaavat suorat ja risti rysäyttää keskelle ympyrää. Nahka nyljetään parkuvan pikkulapsen yltä, ennenkuin sen kallo halkaistaan kuorimaveitsellä ja sen aivot valutetaan odottavan äidin syliin – hilpeä leikki jatkuu ja suolia kiedotaan piikkipölkkyyn ja näppärästi ne vedetään ulos kiemurtelevasta nahkapussista, joka hetki sitten oli vielä kelpo soturi ja lempeä aviomies – ei ehkä kaikkein paras, mutta kuitenkin ihan kelpo mies.

Kaikkialle ne leviävät, bzzzz, bzzzz, srrrr, ssshhhhh, zzzeeeee, zeeee, irrrss – hyönteiset sikiävät New Yorkin pilvenpiirtäjien ikkunalautojen reunalistojen alla, siltojen kaiteissa, betonin onkaloissa, viemärien suolistoissa ja suristen ne levittäytyvät kaikkialle kuhisten syöden, paritellen, sihisten, suhisten, väristen, kiemurrellen, ahmien sshhhbah – jaloissaan ne kantavat pehmeän kosketuksensa sanomaa – veljellisesti syleilevää bakteeria, jonka nimi on Kuolema. Se heräsi vuosisatojen melskeessä, verisuihkujen virratessa ja nyt sen surina täyttää koko kiihkeästi väreilevän suurkaupungin atmosfäärin; Manhattanin suosituin näytelmä: ON AIKA KUOLLA saa ensi – iltansa.

Se on totisesti jotain muuta kuin Sex in The City

Kuningattarien joukot ovat levittäytynet maan ylle, nekin parittelevat ja sikiävät kuin hyönteiset tai marsipaanista valmistetut pika-annosmakeiset – kaikkialla ne kuuntelevat puita ja koskia ja hiekkaa ja mustien miesten rumpuja, punaisten miesten nuotiolaulua ja keltaisten miesten jorinaa ja piereskelyä tajuamatta niistä hevon paskaa ja vimmoissaan ne pureskelevat hevostensa nahkoja, ruoskivat itseään, raiskaavat omia vaimojaan ja hakkaavat kirveillä puita, verissä päin, vimmoissaan ja kuristavat jokaisen vastaantulijan ja tiukkaavat siltä: ”Missä kulta, missä timantit, kerro, kerro ”!!!. Ruumiit vaikenevat niinkuin sanomalehdet, joiden tehtävänä on vain tuottaa apatiaa; samaa mieltä on musta herrasmies, joka poistuu ravintolasta eikä sorru sukupuolisiin houkutuksiin, joita muodinmukainen musteekala hänelle tarjoaa. Tänään ei ole parittelun aika.

”Ei kiitos” ehkä ensi kerralla; menen elokuviin” – hän sanoo ja jää tuijottamaan tuota ensi – ilta näytelmää: ON AIKA KUOLLA juuri siinä ja silloin, joka hetki, kun sen vain tajuaa – katoavan ja katoamattoman, liikkeen ja pysähdyksen: muistattehan toki nuo miehet meksikossa, rosvopäällikön ja poliisimestarin, jotka matemaattiseen kulmaan taipuneena lähettivät kirjeet toistensa sydämiin, nuo kirjeet, joissa heidät kutsuttiin ensi – iltaan, mutta kärsimättöminä he eivät pääseet ensi – iltaan vaan päättivät päättää päivänsä nopeammin; heillä oli kiire maan poveen – veri heidän suonissaan oli kuumaa ja kaipasi pikaista viilennystä.

Tässä voin kuitenkin viitata edesmenneeseen taksikuskiin, joka nyt yhtyy Perijöiden ateriaan olemalla pääruokalaji; voisi ajatella, että itse asiassa olemme jokainen aika anteliaita ruokkiessame maata sillä ainoalla karvaan konkreettisella mitä meillä on. Hmmm.. hymisee sammakko ja intiaani iskee silmää. ” Ruokaa, ruokaa”

Perijät saapuvat

Hyönteisten kimeä sirinä täyttää Manhatanin iltapäivän taivaan.

”Ne ovat saapuneet, katsokaa, heinäsirkat ovat saapuneet”

Suuri pilvi leviää lännestäpäin, se kääntelehtii, vääntelehtii, valittaa. Sadat miljoonat kärpäset, paarmat, ampiaiset, pistiäiset, kaskaat, heinäsirkat, luteet, torakat, ja pistiäiset huumaavat Manhattanin ilman kimeällä laulullaan. Ne kunnioittavat omalla tavallaan Kiinalaisen miehen päätöstä astua ohikiitävän taksin eteen kädet nyrkissä ja otsa menneessä hetkessä, jossa takautuma ottaa hapuilevaa mallia tulevasta, eikä siinä ole mitään ulospääsyä.

Pang, räiskis, kirskunta, skriik, sprash, kroosh. Näin on lopulle luotu kakofoninen kaupunkisinfonia ja taide lunastaa vapautuksen.

Katso, kuinka hyönteisparvet peittävät taivaan ja maan ja kuinka musta olento syökse verta suustaan. Näenkin selvemmin- se on Kalin pitkä, punainen kieli, joka maistaa ihmiskunnan uskollisuutta. Sen käsissä näen Timantit, säihkyvinä, puhtaina, laulavina.

”Varokaa” se huutaa: minä olen Peili ja taas me kompastumme.

Etsivän roolissani ehdin hädin tuskin tarkastella kaikkia näitä tunnusmerkkejä, kun jo kaikki on ohi.

” Viitsittekö väistyä ” pyytää paviaaniksi pyntätty sapelihammastiikeri, joka puhaltaessaan mustaa bakeliittipilliä luulee olevansa Manhattanin Jumala.

Otan hermostuneen askelleen toisaalle ja näen, kuinka salakavala taksikuski on rotan vaistolla vainunnut tilaisuutensa tulleen. Sillä on suurkaupungin hyönteisten opettama vainu – nenä.

Se haistaa saaliin kaukaa, osaa arvioida ja tarttua juuri tilaisuuteen. Olisi toisaalta helpompaa tarttua omaan kurkkuunsa, mutta sitten emme näkisi näitä näytelmiä. Toisaalta, nekin kyllästyttävät, sillä veren laulu on aina sama: se vain virtaa ja katoaa mustan maan onkaloihin lepäämään ja keräämään voimia. Joka tapauksessa: kalliit kivet ovat nyt taksikuskin taskussa ja hän ampaisee keltaisella raketillaan kohti Onnelaa, josta kerron teille hetken kuluttua.

Ajattelen, että roolini etsivänä on loppu: kaikella on jo selitys, mutten ole valmistatunut siihen, mitä seuraavaksi seuraa, sillä en tiedä sitä. Perijät parveilevat hikoilevalla asfaltilla illan hämärtyessä.

Illallinen Tiffanylla

Haiseva marmorinen pöytä lepää alastomana edessäni. Jotain paksua ja limaista on tuotu eteeni houkutelemaan elämää minusta esiin. Ase painaa taskussani, enkä tiedä oikein mihin sen pistäisin – se ei jotenkin luonnu illalliseen Tiffanylla. Pitääkö antaa periksi kuvitelmalle ja syödä, jotta voi taas kirmata ja ulostaa ja antaa ruumiin piehtaroida kaiken maailman kaoottisissa pyörteissä. Ainakin vastapäätä istuva niinsanotusti hyvän näköinen lady olettaa. Hänen kauniit, pitkät säärensä ovat ristissä sirosti ja hänen sormensa kilpailevat elegantisti haarukoiden kanssa hyödyllisyydestä.

Luen hänen katseestaan että:

1.Minun on ladeltava hänelle kohteliaisuuksia, mutta yllättävällä tavalla.

2.Minun on osoitettava, että olen poikkeuksellisen kiinnostava, sillä hän istuu kanssani samassa pöydässä.

3. On vihjailtava pieniä lauseita, jotka saavat hänen häpynsä nesteet virtaamaan, niin että hän myöhemmin olisi vastaanottavainen pelissä, jota hän luulee hallitsevansa.

4. On osoitettava, että on kansainvälinen ja omaa erityisiä suhteita ja että elämänkokemus on elokuvaluokkaa

5. On ehdotomasti oltava pieremättä.

Lasken lasini pöydälle:

” Kuulehan olen jo tehnyt sen kaiken kanssasi ja olen pitkästynyt ja yrität houkutella minut jatkamaan elämääni, mutta sori, se ei käy.” Lasken lasini toiseen kertaan pöydälle, sillä toisto tekee vaikutuksen. ” Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä, mutten tiedä minäkään – kaikki on sekaisin tässä kaupungissa ja niin myös monessa muussa. Käy vaikka vuokraamassa itsellesi Dildo, sekin on mielenkiintoisempaa, kuin kanssani ajelehtiminen.”

” Kas noin ” – sieltä se tuli. Käännyin kannoillani nähdäkseni peilistä, että olin varsin tyylikäs mulattimies smokingissa – en kovin pitkä, mutta harteikas ja miellyttävän oloinen. Nainen, jonka kanssa olin erehtynyt jotenkin samaan elämään nousee tuolistaan, kietoo elegantit sormensa lasin ympärille, nostaa sen ilmaan, kimittää jotain aivan outoa ja paiskaa lasinsa selkääni.

En voi sanoa, että juurikaan hätkähdän, vaikkei tällaista sentään satu minullekaan joka päivä – vai sattuuko ?

Käärmeet nousevat eleganttiin kiihkoon – niiden houkuttimet ojentuvat ottamaan kastetta vastaan eli ne mittaavat lompakkonne paksuutta, kiemurrellen alkukiihkon imitoinnissa; niiden voihke pakottaa pöytäliinat hitaaseen, kuvottavaan valssiin – musta/ valkoiset miehet ojentelevat haarottuneita sormiaan mykkinä pensaina – kaivaten, laulaen – Sammakko maan alla nostaa tahtikeppiään ja sen ainoa silmä vilkkuu vahingoniloisesti – ” voi pojat, kun tietäisitte ”

Kaikki on kertaalleen toistettua toistoa taas kerran jne. Dollarit muodostavata peperinukkien pilven ja ne nousevat taivaalle kuin pääskyset julistaen kaikkinäkevää silmää: In God We Trust – sammakko hihittää juonestaan tyytyväisenä ja aikoo lähteä tapaamisiin herra Golmanin, joka on luopunut uskostaan ja vanhan intiaanitietäjän kanssa.

Kuvitellut herrasmiehet purkautuvat epätoivoisina housuihinsa ja sitten polvillaan noiden jättiläisliskojen edessä ne hunajan houkuttamina ojentelevat viimeisiä timanttejaan, lupauksia onnesta, pysyvyydestä ja muusta roskasta, jota ei tunneta universumissa. ”Katso, olen tässä – naurava paparinukke.” ” Ammammammmaaaam, kädet, kädet, annan rahaa, piirakoita, veneitä, lippuja.” ”Tappini on kiivas, rytmimyhkyrä, auto, talo, juna, possu” . Niin ne polvillaan konttaavat uhrautuen, pyytäen suitsia ja jalustimia; pyytävät liskot elämänsä, haluavat orjiksi, möyrivät kaksin käsin multaa, kuola valuen, hikisinä: ”Kultaa, kultaa, missä ovat timantit, missä sammakko?!”

Ja tätä sitten pidetään arvossa!? Voi nenä.

Notkea valkea käsi avaa hänen kravattinsa ja riisuu ryppyisen nahan kuoret, ilmaantuu ruma lapsi, joka pihisee vielä halua. ”No, leikitäänkö vähän, se sanoo kukkaisten äänellä. ja johdattaa ryppyisen miehen kravatistaan elämänsä viimeiselle näyttämölle.

„Katso nyt ja kuole” ja niin se imee viimeiset päivänsäteet miehen silmistä – käsi ottaa timantit pöydältä ja kietoutuu niiden ympärille, sillä hän on Äiti Maan kohtu, liukas ja pimeä ja hiiliatomien ketju, ja se joka oli mies taivuttaa päänsä ja huokaus jättää ilmaan savun, joka yhtyy pilveen ja pian täyttää avaruuden unohduksellaan. Liskonainen vetää ylleen silkkisen kimonon, sulloo Timantit laukkuunsa ja kerää energiansa pois huoneesta, kuin kukaan ei olisi ollut koskaan näkemässä – mutta minä olen… olen nähnyt sen kaiken – olen aina todistanut sen, tiedän että olet, mutta minä en ole, joten tehkäämme vaihtokaupat – vai kannattaisiko se sittenkään...ja taas, Hamlet. Sinän ja minän vaihtolaatikko; tuo ihmeellinen jatkumo.

Tomusta noussut Piippu oli selkäranka, sen lahjoitti kirkassilmäinen Pyhimys ja sanoi, ettei pitäisi vetää Henkeen, vaan se oli käytettävissä muihin tarpeisiin. Sillä puhuttiin toisenlaisia sanoja... sanoja, sanoja, jotka eivät olleet korville, vaan ne säteilivät pimeydessä.

LAULAVA AAMUNKOITTO

Kaskaat aloittavat. Sahalaitaa, viherrystä, sihinää, laulua, lua, laulu – a – a. Hitaasti nousee majesteettinen värinä, siivet koskettavat toisiaan, ne tervehtivät lasimaista ilmaa, joka ottaa vastaan tuon viattoman kiihkon ja muuntaa olemustaan myötäileväksi aaltoliikkeeksi. Ilma on kuin nainen tai hansikas tai jotain sellaista, jota ajatellaan myötäilevänä, mukautuvana.

Mikä liikuttava mukautuvaisuus onkaan luonnossa – kaikki mukautuvat suupalaksi, kysymättä, mielellään, taipuvat mutkalle mahduttaakseen itsensä suuhun tai kumartavat päänsä, pokkaavat ja hymyilevät murskautuen ajan hampaissa.

AMERIKKA

Jähmetyn ylös ja jään riippumaan silmistäni taivalle. Taivaalla laiskotteleva, naurava Jokeri on tempaissut silmäni ylös – kai se haluaa muistuttaa minua jostain, en nyt kuitenkaan muista mistä, sillä minähän en ole kello, vain kalpea Sam Spaden kopio, otettuna haalistuneesta sivusta, epämääräinen, enkä oikein luettava ja tarinan alku alkaa jostain seuraavien sivujen tiimoilta, mutta yritettävä on, sillä Kiinalainen on jo jähmettynt katuvilinään ja laskeutuessani alas tajuan melkein kadottaneeni hänet, mutta sitten, koska Aika hetken oli poissa (koska se mukamas olisi läsnä) ymmärrän, ettei hän ole voinut ottaa vielä askeltakaan, vaan riippuu askelten välillä ilmassa ja minä siirryn hänen kannoilleen ja kaikki palaa ennalleen: tarkoittaa; on liike, melu, haju, maku ja niin edelleen.

Todellisuuden irvikuvassa, katkelmassa New Yorkin kadulla hän kiiruhtaa kohti alakaupunkia ja kiinalaiskortteleita.

Olla hengitämättä, varuillaan – tarkkaillen, kuin Tiikeri – olla hengittämättä varuillaan, inspiroidun huulistasi, joita en saa koskettaa – kuinka ruumiini piinaakaan minua...hengittämättä, olla varuillaan, hiipiä, kuin Tiikeri.

Monta sanaa myyttisestä meneisyydestä, mutta samalla viestejä syvästä henkisyydestä – onko vihjeiden tarkoitus johdattaa meidät kuitenkin takaisin alkutilaan, ennen tätä tai tämän jälkeen – puhummeko me yhtymisestä vai jääkö tämä tarinan etsiminen Sam Spade – kopion hartioille kuvitteelliseen reaalimaailmaan.

Ja katsotaan taas kuvaa:

Kantapää ilmassa, juuri askel noussut lentoon, takin liepeet tuulessa, mieli ampaissut tulevaan tapaamiseen ja sitten minä: hengitys pysähtynyt; olla varuillaan, tarkkaillen, melkein tuntien hännän levottomana pieksevän heinikkoa.

Hengitys jossain kaulan korkeudella, sinne jähmetttyneenä – samaan paikkaan, jossa se viipyi, kun meksikolaiset maantierosvot tunsivat köyden kravatin kiristyvän kaulassaan – tunsivatko he samaa ylösnousemuksen riemua, vai täyttikö heidän ajatuksensa häpeän tunne siitä, että paska valui heidän lahkeestaan pikkupoikien ja hyvän näköisten kylän tyttöjen katsellessa?

Liikemiehet ovat vapaaehtoisesti hirttaytyneet, mutta hepä juoksevatkin, kuin pikkupojat erittäin innokkaina odottavn Kuoleman perässä ja hamuilevat taskuihinsa tuhkaa, jotta sitä riittäisi edes jonkin verran, kun heidän mitättömyytensä palaa, eikä jätä muistoa jälkeensä. Voi Manhattanin paloa, tuota musta – valkoisten viivojen kulmikasta sik-sak liikettä.

Minä liidän ilmassa – huomatkaa! Olen yllättäen kesken hiipivän tarkkailemisen tullut jotenkin olevaksi – ikäänkuin luulisin olevani nyt tuo yksityisetsivä – tulenkohan kadottamaan, unohtamaan itseni tähän uuteen, jokseenkin jäykän kliseemäiseen rooliin.

Haa! Jäykkä, kliseemäinen – nyt on illuusio kietoutumassa kaulani ympäri mustana, maallisena boana. Hengitys jähmettyy johonkin kaulan tienoille, kuin laulamattoman laulun sanat. Miljoonien kravattien hurmoksellinen kuristusote ja nimilappu: aina valmiina kuolemaan – äiti maan kapinalliset riistäjät, Materin kirkon oppipojat ja dollarin kaikkinäkevän silmän palvelijat – Manhattanin kollektiivinen hypnoosi pitää vääjäämättömässä otteessaan. Jäykän kliseemäisessä roolissa se pistää minut karauttelemaan kurkkuani, jonne kaataisin Bourbonia jos olisn todellinen

Loputtomassa avaruudessa putoaa kivi. Putoaako vai nouseeko se?

Onko se Ajatus vai Kivi. Onko loputon Avaruus Ajatus vai Kivi.

Putoako Ajatus vai onko Avaruus Kivi, joka saa olemuksensa heijasteena kovasta pinnasta, muutenhan sitä ei huomattaisi. Kivi ja Avaruus ovat samaa, Ne auttavat ystävällisesti toistaan olemaan, niinkuin me sen luulemme olevan.

Hengityksen jähmettäminen sinkoaa minut avaruuteen: mikä se on.

Hetken abstarakti vapaus vapaassa putoamistilasssa – reflektio Ikuisesta Vapaudestako?

Näin saattaa olla ja epäilen sen liittyvän hengitykseen, joka kulkiessaan saa maailman virtaamaan silmiemme edessä ja luo kuvaelman, jossa Sinä ja Minä, pienet tahdottomat sätkynuket olemme viivottimilla piirretyssä maailmassa haukkomassa ilmaa, kuin kalat kuivalla maalla.

Juuri tuo Manhattanin palo on osa tuota viivamaista edestakaisin liikettä – sitä kutsutaan elämiseksi, tuota hapen epätoivoista haukkailua, joka kuten hyvin tiedämme, johtaa vain palamisreaktioon, karstoittumiseen ja loputtoman hitaaseen ihmiskrematorioon, mutta jostain syystä tätä nyt sitten pidetään erityisen hyvänä ja toivottavana ja sitä kutsutaan nimellä Elämä ja sille sepitetään kaiken maailman hymnejä.

”Ja paskat” ajatteli hetken Sam Spaden oloinen minä, kesken tuon vapaudessa riippumisen ja avaruuden valloittamisen hetken.

Kun lakkaa hengittämästä saattaa unohtaa ruumiinsa painon ja kohota kuin kukkanen ylöspäin ahtaassa putkessa ja avautua kohti, kohti…

Putoan hengitykseeni ja kuva liikahtaa kadulla:

Kiinalaisen miehen kantapää syöksyy jyminällä asvalttiin, sadat tuhannet pölypartikkelit syöksähtävät paineen alta kieppumaan ilmaan, hetken tuo lumoava elementti pitää niitä tanssissaan, kuten sinua ja minuakin, yhtä toivottomasti pöly laskeutuu painovoiman vetämänä, sillä vetovoima; rakkaus maahan sitoo sitä, kuten Hiiltäkin.

Hiili on Rakkauden Instrumentti, Taikurin Soitin ja sen kauneuden laulun huumaamana kulkee kiinalainen mies nyt kauriin askelin kohti välttämätöntä kuolemaansa, kädet hikoillen, toinen käsi puristaen noita ikuisuuden peilejä, jotka uinuvat ennen Aariaansa samettisessa pussissa, odottaen taas tuota huippuhetkeä, jolloin ne liimaavat valollaan katsojan silmän itseensä ja noukkivat hänen tietoisuutensa hajaantuneet pisarat yhdeksi katseen kaltaiseksi säteeksi kuiskaten:

” valosta sinä olet tullut ja valoon sinä olet palaava, muistatko minut – olen Alfa ja Omega ja kuka sen käsittää kulkee pitkin valon siltaa ja huomaa, että timantit katselevat häntä, ei hän timantteja, vaan juuri toisinpäin”. Ne ovat lähettiläitä ja sanantuojia, Ikuisen Portin vartijoita – tuon asian tiesivät hyvin muinaiset Juutalaiset, tuo Valittu kansa, jonka synty ja historia toistaa Timanttien kaipuuta todellisesta ymmärryksestä.

Juutalaisten Historia on Timanttien Historiaa ja he maan pölystä sokaistuneena ovat hamuilleet noita säteileviä sanansaattajia tuhannet vuodet kotiinpaluuta odottaen, mutta surullista kyllä tuon laulun unohtaneena viettävät verisen historian riemupäiviä ja sepittävät mahtipontisia sinfonioita Hiilelle ja palaavat näin polttouunien kautta erehdyksestä oppineena taas uuteen kiertoon.

Heidän keskellään sammui yksi Timantti – he olivat vielä Hiilen hurmion vankina, eivätkä huomanneet auennutta tilaisuutta.

Mutta taas eräs heistä sai tilaisuutensa - Abel Goldman, tuo harras Jahven palvelija kuuli ovikellojen kilinän ja käänsi päänsä nähdäkseen sisäätulevan Kiinalaismiehen paremmin.

Jos Herra Goldman olisi katsonut tarkemmin hän olisi tuhruisen ikkunansa läpi erottanut myös etsivän ääriviivat ja huomannut, kuinka tämä tuijotti tiiviisti sisään hänen pienen pieneen timantteihin erikoistuneeseen liikkeeseensä. Jos heidän katseensa olisivat hetkeksi kohdanneet olisi Herra Goldman saattanut tajuta tuon suuren yhteyden ja katseen salaperäisen sillan luomana he olisivat voineet syleillä toisiaan jälleennäkemisen riemussa ja todeta kadonneen veljen löytyneen.

Siinä hetkessä Sinä ja Minä ja Sam Spaden oloisen hiilipaperikopiomiehen olemus olisivat voineet kadota ja Timanttien Valon tuoma sanoma olisi levittänyt Rauhan heidän välilleen, mutta Herra Goldman ei katsonut, ei huomannut avautuvaa hetkeä, toisti taas saman erehdyksen, kuin kaksi tuhatta vuotta sittenkin – oli liian varovainen, liian täynnä omaa Jahveaan, liian keskellä timanttien monia lauluja, kädet Hiilen pölyssä, varovaisena, hengitys jännittyneenä kurkussa.

Huohottaen Kiinalainen nojaa itsensä venyvästi sisään ovesta – hän on miltei epätodellinen ja vaivoin pysyy kasassa, niin kiire hänellä on kuolla. Hänen luidensa turha paino kuluttaa häntä ja suku on siitetty ja kukat kasteltu ja pussi polttaa kädessä eli mitäpä tässä enää elämään – heitetään pois tuo arvoton rätti, joka kietoutuu läpinäkyvänä poltteena keuhkorakkuloihin, joissa ilma palaa soluissa ja saa hänet muistamaan suurta uhrausta, jonka hänen veljenä Herra Goldmanin kansa teki kauan sitten Timanttien vuoksi.

Katso kuonon hentoa värinää, niin jännittää pientä Kaurista, kun nuoli metsästäjän kädestä on jo matkalla.

Kansansa muinaisen viisauden aavistukset täyttävät herra Goldmanin mielen; vaikka hän ei ole oppinut tulkitsemaan Timanttien pelastavaa laulua on hänellä jonkinlainen sisäinen aavistus, joka on syntynyt pitkästä perinteestä kalliiden kivien kanssa – jotenkin hän sisimmässään tietää, että noilla kalliilla kivillä on päällystetty Tie Krematorioon; että niillä vaatettaa Perkele Ikuisen Juhla –asunsa, jossa kirkuvat Sielut toimivat loimilankoina.

Vanhan miehen käsi katsoo Timanttien säihkettä pöydällä – harkitseva käsi kulkee niiden yllä, kuin tunnustellen.

”OI Salomo – isiemme isä, Oi Aabraham, anna Viisautta, mikä levoton polte siirtyy Sieluuni, mikä muistamaton muisto...” ” Ei en voi näitä ottaa, ne polttavat, en tiedä mitä ne kertovat, mutta en voi niitä ottaa...”

Hätääntyy Kiinalainen mies: ” mutta Kuolemani Hetki on käsillä, on kiire, miten malttaisin odottaa, mistä löydän tuon Matadorin... jolle saan olla Uhrihärkänä, tunnethan toki, kuinka Ahneuden Vetovoima kutsuu minua maahan – hiili minussa kaipaa kotiinsa. Päästä minut pahaisesta hengityksestäni, päästä…”

Vapisevin käsin tunkee Kiinalainen väsyneitä timantteja kohti vanhaa Juutalaista, jonka ymmärryksessä alkaa uusi vaihe ja jossain hänen muistojensa pyörteissä syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja Toora hänen mielessään aukeaa.

”En ota - kuole jossain muualla, minä en ole osa tarinaasi – löysin juuri pätkän sammkon laulusta, sen jonka olin unohtanut: nyt tiedän, että sen nimi on Korkea Veisu ja on aika palata opintojen pariin.”

Niin sammuttaa vanhus kynttilän ja poistuu verhojen taakse ja Kiinalaisen miehen käsi hapuilee pussia ja vie sen taskuun, piiloon ja vaikka odottaakin kohtaloaan ei halua antaa sitä ihan kenelle vain – tietääkö hän muka kenelle sen voisi lahjoittaa – ehkä ei, mutta ylpeänä hän ei halua mennä Metron eteen makaamaan, vaan haluaa itselleen näyttävämmän lopun.

Vapisevin käsin lukee vanha väsynyt Juutalainen Pyhän miehen tekstiä:

„Luoja työntää yksilön valitsemaan tietyn ratkaisun. Hän tekee sen saattamalla henkilön sellaisen kurjuuden keskelle, että kuolema tuntuu elämää paremmalta vaihtoehdolta. Mutta Luoja ei anna henkilölle tarpeellista voimaa, jotta tämä voisi päättää kurjan elämänsä niin, että hän pääsisi pakenemaan kärsimystä. Pikemminkin Luoja äkkiä antaa henkilölle väläyksen ainoasta ratkaisusta, joka ilmaantuu, kuin valonsäde paksujen pilvien lomasta.

Ratkaisu ei ole kuolemisessa, eikä omasta elämästään pakenemisessa, vaan siinä, että vapauttaa itsensä kaikesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta maallisen elämänsä järjestäytymistä kohtaan. Tämä on ainoa ratkaisu; vain tämä voi tuoda rauhan ja levon kestämättömästä kärsimyksestä.“

” Jumalani, kuinka lähellä olinkaan kuulla kauhean kutsuhuutosi, kuinka käteni minua johdattivatkaan, minun on aika väistyä, on aika kuunnella sammakon laulua ja kulkea esi–isieni hartaita polkuja.”

Vanha mies kumartuu nöyrään pölyiseeen maahan ja Timatit hänen mielessään loistavat valon polkua. Hän kävelee sitä mielessään – ylös, ylös vievät kevenevät askeleet. Valon laulu saattaa häntä, syttyvät Seitsemän Pyhää Kynttilää ja Toora hänen mielessään aukeaa.

Hän muistaa ajan maan alla – hän muistaa kärsimysten tien – hän muistaa aakkoset ja opin – hän muistaa nyt kivien laulun ja hänen kätensä luopuvat tavoittelusta – hän huokaa ja pääsee vihdoin kotiin.

Nyt Se Tapahtuu

Vain kolme nopeaa askelta, katujen kubismi kohtaa jalkaterän leikkaavassa kulmassa, sireeni ja potkulauta, solmut kengissä, mies; vaakataso – asvaltti. Vääristyneet perspektiivit ja taksit, jotka ajavat taivaalla. Lima suussa, lasimurska, kitinä, paukahdus, pillin leikkava saha – juna kulkee kolin kolin, kieputaan. Vanhat naiset kirkuvat - niiden huuto sekoittuu korppikotkien riemuun, kun löyhkäävät siivet laskevat päivänvarjonsa kihisevien ruumiiden ylle Meksikossa.

Me kaikki olemme yhtä, ne julistavat.

Viimeinen voitelu virtsalla – happokylpy, häpeä, joka juoksee pitkin poskia. Niin kuollutta ja äänet etääntyvät – juuri niin kuin klisee elokuvissa. Miten ne tiesivät: eiväthän he olleet kuolleet? Eihän se ole niinkuin ensirakastelu tai syrjähyppy tai koulun vessassa runkkaaminen. Kuka heille kertoi, että se meni juuri näin – ilman lopputekstejä ja sammuminen ja sitten jotain,... jotain...

” Se vaan ryntäsi eteen, helvetti, enhän mä voinu väistää ku häiskä hyökkää eteen, ku joku vitun sprintteri ”

Nyt jo poliisikin järjestyksen ja hyveen jäykkä viitonen tunkeutuu kuvaan ja aloittaa mittatikkumaisen esipuheensa leikissä, jonka joku keksi kellarissa. Kaikki pannaan paperille niinkuin on jo pantu pari tuhatta vuotta menoksemme.

”Niin tuossa oli tässä ja sitten menikö, ah mutta joo ja sillä tavalla, syyllinen, passi, kupla, pilsneri, mies hiki, narukenkä, kattoluukku” ja vielä jotain muuta, niin kulmikasta, etten siitä saa mitenkään selvää.

Näyttää siltä, että juttu selviää ja hiivin lähemmäksi kuin saukko, sulavasti ja luullen ilmeisesti olevani jotenkin vaarallinen tai osallinen tähän murhenäytelmään.

” ah sillä oli kiviä kengässä”

” tai sitten vain viikate”

” possunkulmaa uunissa ”

” kammottavat langat ”

Puhelinkopissa juoruilu kulkee, kuin pyykinpesu, eikä kukaan kompastu merkityksiin, sillä tapahtuma itse on SE.

Jotain jää nyt uupumaan: tarkennan katsettani ja toden totta sieltä se ilmestyy: Taksikuskin pälyilevä silmä, joka on irronnut ympäristöstään ja hapuilee nykivin liikkein kohti samettista, nyt veren kostuttamaa laulavaa pussia, joka on ujona katseilta ryöminyt piiloon auton renkaan varjoisaan katveeseen. Rakastajan käsi hyväilee sen kaulaa, sen rintoja ja sen kosteaa jalkojenväliä ja kivet alkavat kiihkonsa vaimean huokailun: mitä jos, ehkä kun, sittenkin, mutta kuitenkin..

Ja näin kouristuu hillitön käärme pussin ympäri ja nytkivä matka alkaa kohti taskua. Kukaan ei huomaa, sillä se ei kuulu leikkiin. Vain minä seison roolissani mykkänä todistajana ja ymmärrän hyvin Hamletin tuskan.

Pitäisikö näitä rangaista?

Kun kaikki ovat syyllisiä, mitä tekee kuningas?

Tunnen hirtettyjen meksikolaisen hirteishuumorin, joka läikähtelee aaltoina ja he huutelevat narusta roikkuessaan rivouksia, joita kukaan muu, kuin synnynnäinen meksikolainen ei voi ymmärtää.

Heille Ave Mariakin on vain vessapaperia.

Aika jäykistyy väreilyyn – koko Manhattan on nyt yhtä kiihkeän kaareutunutta värähtelyä. Liikemies downtownissa kiinnittää katseensa rannekelloon, joka jää siihen. Lasinen hetki viestittää

pörssin sulkemisaikaa. Kling, kling, kop kop. Dow Jones ja numerot kulkevat pitkin talon seinää, jonoina, noroina, surr rurr hämähämähäkki ja niin edelleen. Taksien keltainen joki kuljettaa Kiinalaisen haamua surusaatossa isien maille. Lehdet ovat riippuneet puihin.

Kaikki on vain lasia, josta ei näe läpi.

Kuunnelkaa talojen pingottunutta, teräksistä värähtelyä

Lasin kaareutuvaa loistoa yllä kobolltisen maan piirin, Ne jähmettivät taivaan kannen. Ovatko jo kyllästymässä Timanttien itseään toistavaan lauluun, jossa Teksasin paskaisten karjapaimenten määkivät Countrykappaleet haikailevat paremmasta elämästä lehmien alla.

Dollarit hymyilevät ja niitä katsotaan lasisilmillä. Ne ovat juuri niitä, joita tarjottiin korvaukseksi sammakolle, joka otti ne ivallisesti hymyillen vastaan sanoen ”voi veljet, te ette todellakaan aavista mitä tästä seuraa”

Sitten se keksi vastapalvelukseksi kuudestilaukeavan, joka huipentui Viagraan ja veriseeen, onanoinnin väsyttämään, kuluneeseen käteen, joka puristi viimeiseen asti sitä tyhjää pussia, josta laulavat kivet olivat lähteneet. Mutta niinhän se on, me roikumme kiinni siinä mikä jo oli, emme näe sitä mikä on, vaan pidämme kiinni kliseestä, joka huiputtaa meitä Nauravan Jokerin tavoin ja uskottelee meille, että elämme.

Mihin me kiviä tarvitsisimme jos riuhtoisimme itsemme irti kalastajan verkoista. Siksi Jeesus nosti meidät kuiville ja sanoi: ”katsokaa nyt helvetti, mitä saitte aikaan – tämän piti olla aaria, mutta siitä tulikin kalasoppa.” Ja me, punastellen, kuin pikkupojat haparoimme jalkojemme väliä peloissamme, hapuillen muistoa ja taas se liimantui päähämme tauluksi, jossa identiteetti seisoi mahtipontisessa asennossaan tehden Sieg Heil – tervehdyksiään saappaat kiillellen.

Vanha Juutalainen katsoi näytelmää liikkensä ulkopuolella ja päätti luopua uskostaan.

” Minä en muista ” entinen Ben Goldman sanoi ja asteli omaan tähtiporttiinsa hymyillen: on olemassa jotain suloisempaa, kuin kuolema.

Silla aikaa natsit lausuvat runojaan käppyräisten krematorioukkojen keskellä. Mitä piti kirjoittaa kaikki ja sitten vielä mitata. Tämän siitä saa ja siitä, ettei kuuntele Timanttien vetoavaa laulua oikella korvalla. He kirjoittivat itse kohtalonsa, kuin Custerin sotilaat, jotka piparkakkuina putoilivat Istuvan Härän visiossa: ”Nämä minä anna sinulle, sillä heillä ei ole korvia kuunella ”

Etsivä jähmettyneenä elämän bordelliin; etsien satua - saaden plastista todellisuutta, joka pian muutuu hiileksi ja tuhkaksi.

VIIKSEKÄS MEKSIKOLAINEN IKONI TODISTAJANA

Viiksekäs meksikolainen ikoni on jähmettynyt Ikuiseksi Todistajaksi, hän on minä nyt toisinpäin – sinänsä – apuhenkilönä, vertailevana peilikuvana, vailla sen suurempaa merkitystä, mutta onpahan kuitenkin antamassa paikallisväriä.

Hän näkee kuinka kylän kapakassa, sen nurkkapöydässä kuiskitaan, hän kuulee etäisen rummun - maan rytmisen hengityksen, joka nyt ottaa luihun pikkumiehen muodon ja sen ( kuin puhuisi eläimestä, mutta mitäpä muuta tuo onkaan ) karvainen, likaista elämää ylläpitävä suu kuiskaa rosvopäällikön korvaan juovuttavia sanoja, se unelmoi hänen korvaansa poliisipäällikön unelmia; silkkisukkaisia sääriä, ihailua väkijoukossa, hopeisia kaiverrettuja nappeja, paikkaa veden rannalla viileässä varjossa ja niin edelleen ja niin edelleen.

Maan juovuttava rytmi ottaa heidät valtaansa – Hiilen salaperäinen valssi keinuttaa heitä.

Rosvopäällikön otsalla alkavat timantit loistaa – ne levittävät samaa salaperäistä Bangkokokin usvaa, jonka pyörteissä kuvat vaihtuvat, joissa kuiskaukset ovat tosia, eivät lupauksia tai aavistuksia ja meksikolainen rosvo lyö kättä kohtalotoverinsa kanssa – ovathan he saman kansan miehiä, toinen vuorilta, toinen laaksosta, parrakkaita ja viiksekkäitä ja kumpikin omalla tavallaan pitää tuhdista järjestyksenpidosta; moraali molemmilla on omasta takaa, sovellutus yleisistä lainalaisuuksista

heidän omintakeisen katsantokantansa mukaisesti, mutta kummallakin aivan yhtä oikea ja vankkumaton.

He kättelevät ja sopivat kuolevansa sinä päivänä – uskolliset Maan pojat tottelevat selkeinä emonsa kutsua – haudan lempeää kohtua.

Aseelliset miehet nousevat, kuin narun vetäminä – kohtalo nauraa sätkynukkejensa näytelmää – voi verihurmaa! voi viiltoja ajassa ! kalvojen vaimeita tussahduksia, kun mätänevä liha poksauttelee ruumiinonteloita auki!

Koppakuoriaiset, kärpäset ja madot laulavat ylistyslaulua suut ammollaan, kiittäen luojaansa, joka sitoi Ikuisen Sopimuksen Maan syvyyden pimennossa, sinetöi sen verellä ja täytti valolla.

Niin kauhean laulun mollipuoli tulee tutuksi ihmisen lapsille, viiksekkäille meksikolaismiehille. Kummatkin päälliköitä, niinkuin kiinalainenkin – eivät siis ihan mitättömiä miehiä, mutta Suuren Nauravan Demokraatin edessä alastomia pienipilisiä naperoita, jotka paskat housussaan juoksevat pakoon naapurin setää

Voi onnettomuutta: nyt on joukko poliisipäällikön talolla, rumpujen jyminä on huumaava, veren tanssi pyörteilee korvissa – talossa, tuossa paikassa, jota niin moni luulee kodiksi ja jota erehdytään pitämään turvallisena paikkana tapahtuu pian suurin asia, minkä ihminen normaalitilassaan voi kokea: kehosta vapautumisen ankara riemu, veren iloinen suihke, kun sen ei tarvitse enää tiiviisti pakattuna kiertää sisäpiirin juoruja kertoillen kenenkään minimaalisessa kehossa, vaan se voi kastella sateen lailla maata ja palata sen salaperäisten tarhojen ekstaattiseen kiertoon - aina valmiina uusiin tarinoihin.

Musta – valkoinen, musta – valkoinen, valo, pimeys, valo, pimeys - villi on ihmisen tanssi ja timantit prismoina kääntävät kylkiään: valo, varjoa, valoa, varjoa.

Nyt taittuu Ajan selkä – on tullut kohtamisen aika.

Hetken katsovat silmät toisiaan – hetken unohtavat kuka on kuka, sinä ja minä vaihtaa paikkaa paljastaen hetkeksi pelin luonteen, mutta sitä he eivät huomaa, sillä kiihko on vallannut heidän jäsenensä; veren kiihko, maan musta säteily.

Hiilen alkukoti kutsuu poikiaan takaisin molekyylien juhlaan.

Etusormi koukistuu liipasimella:

Mitä hänen mielessään? Lehmät, lampaat, korkeintaan vesi - ei tuollaisella miehellä muuta; yhteensulautumisen hetki, miehinen rakkaustarina – luoti kirmaa ilmassa, meksikolainen silmä tuijottaa lasittuneena, Sammakko onkalossa vetää henkeä ja odottaa näkökykynsä paluuta. Timantit loistavat puhtaina, hetken suurimmassa kirkaudessaan, kuin diiva valokiilassa; ne ymmärtävät suurta draamaa.

Kuin kopio vastaa poliisipäällikkö samalla mitalla.

Kas ystäväni – tässä sinulle tappava kirjekuori – se lähetettiin vuorten takaa kauan sitten, en muista kuka sen lähetti, kukaan ei muista, se katosi välillä matkalla, mutta tässä se nyt on; avattuna kuin sipuli ja hitaasti kuoresta putoaa postikorttti, jähmettyneenä ilmaan: näen sen tekstin – siinä lukee jotain hyvin kliseemäistä, jotain, kuin Hola Amigos tai jotain, mutta niinhän sen pitikin olla, sillä muuten emme olisi tavoittaneet hetkeä, joten kiitollisuus esiintyy kliseen muodossa ja jähmettää ilman; ajan, jossa kaksi toisaan syleilevää miestä kumartuu alaspäin vievässä liikkeessä kohti toisiaan, kuin pyramidin kaksi seinää ja luodit lähettävät hilpeän tervehdyksensä kummankin sydämiin.

Toisessa lukee: Minä tulin taas.

Toisessa lukee: Huokausten silta.

Kun miehet kaatuvat he jäävät kiinni toinen toisensa otsaan, nojailevat siinä hetken veljellisesti ja timantit vaihtavat kuulumisiaan ja kertovat tarinoita historiasta – ihmiskunnan likaisesta laulusta, jossa torakat ja luteet ovat pääosassa ja jossa mustat, kutistuvat timantit vievät puupökkelöitä ainaisiin hautajaisiin.

Hetken ne nojaavat kulmassa tosiinsa: kolmio, pyramidi, kolme sivua: sinä, minä, Maa; kolme yhtäkuin luomisvoima, C on kolmas kirjain, Hiili on C, Hiili on luomisvoima, Pyhä kolminaisuus, Timantti on poika, Äiti on Maa, Ikuisuus Isä. Takaisinpaluun Pyhää Matematiikkaa.

Arvoitus ratkeaa hetkeksi siinä kauniilla näyttämöllä, jossa veri pirskottuu Jackson Pollokin iloksi seinille ja otetaan Modernin Taiteen ajattomaan museoon. Vaimo herää ja hänen kallonsa vapautetaan turhista elämän painoista ja ajattelun välikappaleina toiminut harmaa poimuileva massa leviää heidän häävuoteeseensa, missä he kerran nuorina, toisiinsa kietoituneina makasivat huohottaen, niin rakastuneina ja jossa alkuun pantiin monta pientä tarinaa, tosin kohtalaisen yksinkertaista ja nopeasti päättyvää, mutta kuitenkin.

Ulosteen haju piehtaroi öljynä ilmasssa.

Timantit vinkkaavat silmää:

Taas se alkaa ja eräs rosvoista, ei nimellä todellakaan väliä; ymmärrätte nyt sen varmasti, ottaa timantit poliisipäällikön veren tahrimien housujen taskusta. Valkoiset hampaat hohtavat valoa, joka syleilee Kuun hohdetta ja seuraava juoni on jo valmis.

Kuin taksissa olleen mustan miehen hampaat nämäkin vakuuttavat minulle sanomaansa: Maassa Rauha ja Ihmisillä Hyvä Tahto; sen on hampaiden tarkoitus, vaikka sitä hammastahnamainoksissa käytetäänkin varsin väärin. Amerikkalaiset sen keksivät ja loivat hampaiden syvän valheen ja myivät sen eniten tarjoavalle ja unohtivat tarkoituksen, niinkuin niin monesta muustakin asiasta ja siksi Tarinat täytyyy tuoda heille uudelleen katkeralla tavalla. Olisivat kuunnelleet Vanhan Intiaanin varoituksia ja sammakon tarinoita...

Miksi kaikki eläimet paljastavat hampaansa halutessaan vahingoittaa?

Joku sanoo: ”Sinä olet nyt sitten vissiin päällikkö” - ja loput sitten varmasti arvaattekin....