Babylonin portto
Sitä
pitää yllä punapukuinen homoseksuaali korkella valtaistuimella, se
määrää naisen äänellä tähtien radoista ja laskee timanteille
arvoja, joissa verta tankataan litrakapalla valonsäteen takia – se
lihoo ja paisuu, sen esikuva on Sammakko, se haluaa olla yhtä
viriili ja verevän pullea, kuin Sammakko, mutta sen imitointi on
kauhistus – taudit leviävät sen teeskentelevästä hymystä;
sikiöt käpertyvät kauhuissaan kohtuihinsa ja putoavat kuivuneina
palleroina postikortiin, joka on samalla kutsu juhliin, ensi –
iltaan, jota kukaan ei voi välttää.
”Kirous
ja kuolema” ajattelin ja suoristauduin taas ihmisyyden mittaan,
kujalla, peilissä, käristyneen sian hajun kruunaamana. Miten
pääsisin tähän käsiksi? Otin revolverin esiin – järeää
konkreettisuutt; painoa, mitta, pituutta, terveisiä. Painoin
liipasinta. Laukaus tekee ilmaan reiän, se on pyörre, joka imaisee
sisäänsä ulottuvuuksia, svuup – hetken näky kujalla on
katoamassa aivan kuin kaaos levittäisi siipiään ja olisi lähdösä
lentoon, mutta sitten hyönteisten taukoamaton huuto ja vamppyyrien
kirkuna läjähtävät vasten kasvojani, kuin kiduttava märkä
läimäys ja putoan polvilleni.
Kauhea
Kopio valtaistuimella kähisee jotain ja luulen, että sen viesti oli
jotain sellaista kuin että esirippuja ei saa aukaista – että he
hoitavat taas näytöksen, että rattaat pyörivät ja pojat ovat
poikia ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Voi taivas!, miten puristavat
sukat, on pakko riisua kengät ajattelen tajunnan hiipumisen
rajamailla. Mutta sitten kaikki asettuu taas kohdalleen tai siihen,
mihin ollaan totuttu. Talot ovat pystyssä, autot kulkevat ja viivat
ovat suoria.
”Karmeaa”
– oma murhanihan on pikku juttu tämän rinnalla. On pakko lähteä
etsimään lisää johtolankoja. Askeleet vievät pois kujalta ja
tekijyydestä ja hetkessä kaikki sulautuu Manhattanin
iltapäiväruuhkaksi tuttuine autopuuroineen, lempeine pakokaasuineen
ja nopeaan tahtiin sulautuvine, liikennevalomaisine hahmoineen. On
soitettava jonnekin. Puhelinkioski. Käsi. Kolikko. Rikkinäinen
ruutu. Joku tarkkailee soittaessani toiselta puolelta savuketta
poltellen, mutta Sam Spaden näköinen mies ei voi sitä huomata.
Luuri kädessä – sähköiset värähtelyt simpukan uumissa
kiertyvät auki matkojen päässä – kuka meitä hämääkään
näillä ulottuvuuksilla?
”Terve,
hau, hau”
”No
mitä, joko olet elossa?”
”En
tiedä siitä mitään”
”Onko
vahinkoa?”
”Ei
tietääkseni, postikortti on suunitelma, jota kukaan ei hallitse”
”Ai,
niin ajattelinkin, tiedätkö mitään Vaaleanpunaisesta Ladystä“?
”Uskoisin,
että se liitty lauluun – sukupuolielämä on jossain osassa, muta
nyt siitä on tullut tauti. Muistaaakseni sammakko sanoi, että
Paratiisin portille oli levitetty pornografisia julkaisuja – tämä
taitaa olla samaa sorttia”
”Kiitos,
on hyvä, että joku tajuaa”
”En
tajua, aavistan – piippuni puhui eilen kummia – on alkamassa
kolmas näytös”
”Mikä
se on”
”Joku
Grand Finale, en tunne valkoisten kummallisuuksia, enkä ole
opetellut klovniksi, niinkuin sinä – menen nyt metsään”
”Selvä,
suurkiitokset, tuon kahvia kun tulen sinne seuraavan kerran”
”Kiitos,
tee se, kuolemmehan joka tapuksessa, niin jotenkin olisi hyvä myös
alkaa elää..”
”Näin
on, terve”
Keskustelu
käytiin: ala-Manhattanilla puhelinkopissa, Same Spaden näköinen
mies ja Intiaani, jolla vanha pyhä piippu. Algoritmeja. Suoria
viivoja arkistoidaan kello kaksi.
Kaasukammiot
olivat tämän esityksen selkeimmät merkit – vain siinä
huomattiin yleisesti mitä peilissä tapahtui, mutta koska kaikki
olivat lopultakin vain helpottuneita tuosta piparkakku – ukkojen
rituaalisesta poltosta ei mikään muuttunut – sitähän halutaan
koko ajan yhä, näin sen näin – tässä se oli kaikki. Parfyymit,
juonet, timantit, dollarit ja kankeat lavasteet – siinä se oli
kaikki; pyöri siinä mekaanisessa myllyssä, leirin uunit oli
piilotettu, mutta miksi turhaan? Kaikkihan halusivat
kuolla...ehdottomasti – liian väsyneinä elämään.. liian
väsyneinä penkomaan ja tutkimaan... siksi siis Sam Spaden näköinen
mies oli prismana ilmaantunut Taidekuolemassa – hän oli pudonnut
äkkiä peilistä – hänen vaimonsa välinpitämättömys oli
murhannut hänet; ehkäpä se oli armomurha, niinkin sen voin nähdä.
Joka
tapauksessa hänestä tuli prisma, jossa peilinpalasten tulkinnan
kautta elektroninen valoaika – kudos voitiin paljastaa hetkittäin
– niin, tästä syystä ehkä olin olemassa. Epäkonkreettisuuteni
toimi kuin moukari; se kävi käsiksi matematiikkaan ja käden
heilautukseni aiheuttivat haukotusten aaltoja, jotka pudottivat
pahvifigureita, kuin leikkiaaseiden luodit huvipuistossa
maalitaulu-ukkoja. Päng päng, katosin ja hävisit.
Mutta
nyt – askel, kenkä, liike taksi, heijastus taksin ikunasta, valo
ja sitten olin ”Vaaleanpunaisessa Ladyssä” – paheen kehdossa,
synnytyslaitoksella, marenkitehtaalla, leipomossa, jossa silkkipuku-
ja kravattimiehistä tehtiin noita pullapitkoja, joiksi myös
kiinalainen mies kujalla aiemmin oli muuttunut. Vahanukkeja, joita
heiluttaa mekaanisten ajatusten virta, klisee elämästä, jonka nimi
on business; timanttien rohmuaminen, dollarin kaikkinäkevän silmän
ylistys.
Heti
astuessani ” Vaaleanpunaiseen Ladyyn” tunsin että olin tullut
keskelle näytelmän kohokohtaa. Täältä se alkaisi, tänne se
loppuisi. Tämä oli Alfa ja Omega. Salaisen avioliiton peilikuva.
Lampaan puoliso, josta oli tullut eläimiin sekaantumisen
vertauskuva. Liituraitoja, taskulaskimia, hempeitä hymyjä, kauniita
sääriä – kaikki tirisi todellista pornografiaa, tämä oli se
mylly, tänne johtivat kaikki jäljet.
Heti
näin nurkassa Meksikolaisen ikonin, sen viiksekkään todistajan; se
oli tullut tänne mukanaan lauma räyhääviä törppöjä, jotka
kuvittelivat ehkä, että kun he laittavat saappaansa meksikossa
tallin nurkkaan ja vetävät päälleen komeat puvut heidät
hyväksyttäsiin ja sanottaisiin: ”Kadonnut veli” ”Hyvää
päivää” tai ”Miten salkkunne on kasvanut viime aikana” Turha
toivo - he olivat riistaa siinä missä metsästäjätkin.
SUURI SAVU LÄNNESSÄ
Lännen
taivaalle kerääntyvät mustat pilvet, niiden sisällä
Ukkoslentojen lähestyvät, mustasiipiset parvet virittäytyvät
yhteen hyönteisten kimeän surinan kanssa.
Babylonin
Portto kiemurtelee kapakassa – se tietää, mitä odottaa, sillä
salaiset kirjat ovat kuiskineet sille jo tuhat vuotta tulevasta
kadosta. Joku ilkeä oli kirjoittanut suureen kirjaan: Viittasi
Palaa!
Se
oli saanut sen varuilleen ja piilottamaan aikaan unohtuneet
ulostekokkareet tulevaisuutta varten ullakolle. Hitaaasti sen
lonkerot levittäytyvät tunnustelleen ihmisyyden aistipinnalle, noin
ja näin ja olet kuin kudotussa sukassa, jossa ajattomuus unohtuu ja
alkulima toimii kasvoillasi kuin hienoin Revlonin voide, se hymyilee,
hohtaa ja antaa vauhtia kiimalle, jossa syöksykierre liukumäkeen ja
viimeiseen näytökseen koetaan hurmiona.
Oli
oletettava, että jokin päättyisi joskus, se nyt oli vain oletus,
vaikka timanttien loputon laulu tietysti oli ajallisesti jotain ihan
muuta, kuin taikinapötköksi tuleminen. Katsoin nopeaa aseen vetoa –
taas ja taas ja pauke lisääntyi samassa suhteessa kuin nuo
hyönteismäiset orgasmitkin. Saisiko tästä Algoritmin?
Elektroninen magneettikenttä, jota ihminen luuli hallitsevansa,
mutta joka oli vain Babylonisen mustekalan hermostoa joka levittäytyi
lonkeroiden ojentautuessa kaikkialle. Hiiliatomit kiihtyvät kun ne
tuntevat puristusvoiman kasvavan – nyt se alkaa jo muistuttaa
kuristusoetta, kuten nuo timantit kaulalla ilmaisevat: ne riippuvat
rauhassa hyräillen kunnes tulee katse ja käsi, joka tartuu niihin
ja kuristaa kaulaa ottessaan huokaillen timanttien omistusta
itselleen ja niin veriuhrien hurmaava perintö jatkuu.
Vaaleanpunaisessa
Lady:ssä hiki tiivistyy putouksiksi, kuolettavat orgasmit ja liman
eritys, joka suihkuaa mustekalan kaikista uumenista ilmenee
troopppisena usvana, tuona Bangkokin sumuna ja sillä on
tarkoituksensa: se on sammakon tervehdys sen kelluessa maan
syleilevässä lämmössä, äidin kohdussa, josta nesteet ovat
peräisin...sieltä ajan kehdosta nousee sumu ja kuten tiedetään
sähkö ja vesi kuuluva yhteen kuin salama, se raju leikki, jota
taivaalla käydään.
Ukkosolentojen
ilmaantuessa pahaenteiseen taivaanrantaan tiedetään toimituksessa,
että loppu on lähellä: sieltä soitetaan minulle. Nyt on aika
painomusteen kohdata digitaalinen todellisuus ja sykkiä hermojen
parkuessa suurta ja vaarallista yhdyntää – saan uuden tehtävän:
minun pitää todistaa alfa ja omega; ihmiskunnan suuri risteyskohta,
jonka esinäytöstä valmistellaan Vaalenpuanaisen Ladyn illan
kiihkossa.
Valtaisa
hyönteisparvi peittää Manhattanin talot, ne ovat kuolleita
sieluja, mutta meille ne näyttävät olevan heinäsirkkoja,
torakoita, pistiäsiä, lentomuurahaisia, hyttysiä ja muita
kiusallisia yksityiskohtia.
Jos
olisin kokki voisin tehdä tästä taivaallisia lihapullia –
miljardit hyönteiset, vesipisaroiden kiimainen valuminen ja sähkö,
sähkö, salamat, energia, grilliverkko, hermosto ja vhdoin
aivotominta joka valuua nyt ulos kallon suojasta ektoplasmana, toisin
kuin taksikuskin kohdalla, joka luovutti portaikossa aivonsa
nestemäisen sisällön vain seinille, eikä päässyt hurmiolliseen
yhtymiseen.
Nyt
surina kiihtyy… koko Manhattan loistaa sähköistä valoa ja vesi
ja sähkö ja kiima ja kuolema… Babylonin Portto hymyilee
luullessaan voittavansa lotossa päävoiton, joka ei kuitenkaan löydä
itselleen postiosoitetta. Viiksekäs meksikolainen ikoni jähmettyy
vaikka se on varsin typerä ja tietämätön ja elää postikortissa,
mutta kuten miljoonat kaltaisensa se aistii, sillä on jäljellä
vielä selkärangan alapääsä sykkivä sisäinen aavistus, joka
varoittaa sitä. Mitä tehdä, nopea päätös ja veitsimäinen
käännös ja taas kuuluu laulu epämääräisenä korvissa: halu,
voima, valta, nekrofilia, alushousut, kuolleiden juhla, isoäidin
vanhat sukkahousut, aasi ja tomu…..ja ratkaisu matelijatasolla on
valmis. Minun pitää murhata niinkuin kaikkien muidenkin
täällä….eikö se ole todellisuus?
Katselen
etäältä hänen vaivatonta päätöksentekooan ja päätän etsiä
kiimaisuuden alkulähdettä. Saattaisiko se olle se tehtävä, jota
tulin suorittamaan? Josta minulle maksettiin oletuksia? Jotta saisin
aavistaa ja kuvitella eläväni hämmentävässä prismassa, jonka
rinnalla Rubrikin kuutio on vain aakkosten enesimmäinen kirjain?
Evoluution ketjussa olin kuitenkin jo vähän pidemmällä kuin
timantit, vaikka ne sisällyttivät itseensä laulun. Tähän
oletukseen ihmisyydestä tai ehkä sen postikortista oli
sisällytetty tarkoitus. Näin oletin kääntäessäni päätäni
ja katsoessani kuinka Viiksekäs Ikoni lähti nousemaan toiseen
kerrokseen, jossa parittelu tapahtui.
Meksikon
vuorilla salamat välkkyvät, ihmiset ja eläimet painavat päänsä,
sillä täällä ei ole sähköverkkoja, joten heillä on tuntoaisti
vielä jäljellä. Lontoossa taksi tööttää ja lapsi liukastuu,
Egyptissä lokki kääntyy väärinpäin lentääkseen vähän aikaa,
mutta siitä ei tule Jokeria, sillä sillä on hstoriansa ja
pyramidit ja selityksiä monelta tuhannellta vuodelta
Manhattanin
yllä sähköverkko kiertyy ihmisgrilliksi, kesäisen yön
lempeydessä. Viiksekäs ikoni..porras jalka, kenkä, hikipisara, ote
kahvasta, nykäisy.
Jalat
levällään oleva tyydytys kirkaisee ja pian ovat timantit taas
käden pesän suojassa veren virratessa sammakon loputtomaan kaivoon
ja meksikolaiset tahdit kiihtyvät, kun sammakko ja intiaani polkevat
tahdissa jalkaa.
Ihmiset
jotka ovat luopuneet ihmisyydestään ovat osana verkkoa, joka sykkii
ja säteilee ja muuttuu hyönteisiksi edes takas, sähkö,
hyönteiset, verkosto, vesi, ukkonen, vesi, salamat, hyönteiset,
surina, kiihko, sähkö, hermosto, hyönteinen ja niin voimme
ymmärtää vihdoin Gregory Samsan suuren muodonmuutoksen, joka oli
esipuhe sille, mitä tuleman piti – suurelle luopumiselle, jossa
evoluutio peruuttaa kohti kaivoa, jonne kerätään multaa,
timantteja ja alkulimaa ja jossa järjestetään komeat hautajaiset
luomistyölle.
Näemme
nyt kuinka Babylonin Portto, tuo abstrakti mustekala ja
valtaistuimella kirkuva kovaääinen homoseksuaali piiskaa itseään
epätoivon sinnittämään liikkeeseen; se kuten jo todettua matkii
sammakkoa; sen pulleaa itsetyytyväisyyttä ja tyytymistä siihen
mitä on, muttei siihen pysty, vaan luo sähköisen postikortin ja
tekoälyn, jota luulee itsekseen ja siihen kiedotaan koko Amerikka ja
vähitellen koko maailma, mutta se kaikki alkaa Manhattanilta –
Vaalenpunaise Ladyn kätketyistä onkaloista, ihohuokosten hien
virroista, hiusten sojottaessa päästä kun elektronien virrat
tunkeutuvat suristen kaikkialle...bzzzz, suurr, hrrrr, zi zzit zit…
niin ne lentävät, pyörtävät ja parveilevat ja vähitellen
ihminen kadottaa muistinsa, alkaa sulautua elektronien tanssiin, tulee
syödyksi ja muodonmuutoksen tähtihetki koittaa: Elävä liha on
muuttunut kuolleeksi, suureksi surisevasi sähkökentäksi
kaikkinäkevän dollarin suuressa silmässä ja siitä tulee Suuri
Saatana – se, josta pelolla kirjoitettiin aikojen alussa.
Nyt
sammakko nielaisee ja Intiaani pudottaa piipun. ”Mites tässä nyt
näin kävi” ? Kaverukset kyseleveät toisiltaan ja minä ehkä
olettaen vielä olevani olemassa erillisenä olemasssaolona taivun
kohti lattiaa, jossa postikortti hymyilee minulle viivamaista hymyään
ja ilmoittaa: Tämän jälkeen kaikki alkaa.
Meksikolainen
ikoni on ojentanut tappavan lahjansa, jonka nimi on ”Ota elämäni”
- niin vaihtokauppa tomii, ojentamalla kätensä, suuren Babylonin
aatteen se antaa vaihdossa osan ilkeää minuuttaan ja vaihtaa sen
elämään, joka ei ollut kovin arvokas…
Millä
sen mittaisi – siinä ne kohtalon - tai sittenkin ehkä oman
päätöksensä hetkessä syleilevät ja mittailevat toisiaan: minä
ehkä kuolen sähkötuolissa tai vanhuksena Cobacabanan rannoilla
margueritaa siemaillen tai kotona omatunnon piinaamana tai ehkä
ehkä… ja minä annan sinulle kaikkeni; hien kylvettämän ja
tuhansien miesten särkemän ruukun, jonka nste valui maahan ja josta
elämä irroitetiin pihdeillä niin monta kertaa – hyvin olen
ruokkinut maata ja nyt saat lahjan; ota ota ja kuoleman käsi lempeä
pyyhkäisee viimeiset kosteudet iholta: ei enää nyyhkytyksiä,
särkynyttä sydäntä – ei haljennutta ruukkua eikä kuolettavia
haaveita.
Tässä
kädenojennuksessa tyytyväisyys on taattu ja kummankin hermosto saa
kutsun hyönteisten juhliin – siihen, jossa Gregor Samsakin
alunperin tunsi itsensä perin tärkeäksi.
Tätä
kaikkes oli Sam Spaden näköisen (ja ehkä oloisenkin) miehen
todistettava ollakseen olemassa tai ainakin niin, että hänestä
kirjoitettaisiin kirjaan, jonka joku jossain lukisi. Ehkä joku, joka
ei olisi Suuren Saatanan hyönteisruumiin osa, sillä maailman
kohtalohan oli pudota siihen reikään, huuhtoutua siihen kaivoon –
tai ehkä sitä voisi tähtitieteellisteti kutsua mustaksi
aukoksi...pyörteeksi. Siihen siis pudotaan niinkuin putosin alussa
hengitykseni sisään, unohdukseen... vaimoni ylenkatseen
tainnuttamana ja poistuessani siitä, mitä ihmiseksi kutsutaan.
Taidemurhaan. Pyörteeseen
Manhattanin
talot taipuvat, kadut ovat kuin spagettia, mustekalan lonkerot
näyttäytyvät joustavina tasoina, jotka kiertyvät pyörteisiin
liman roiskuessa, ne vetävät koko vision huohotukseensa, tuon
ihmiskunnan himon timantteihin ja dollarin kaikkitietävään hymyyn
taikinapötköjen suuressa paraatissa: ihot kalpenevat kun neste
imetään huohottavalta pinnalta, virtsa karkaa kuin kiimainen ori ja
veri luovutetaan maan rakennusaineeksi, jolla palkitaan sammakon ja
intiaanin pitkä odotus; maa täyttyy jälleen, mutta ilmassa se
surina, joka imaisi nyt viiksekkään Ikonin ja hänen murhaavan
kätensä, kuten kaikki muutkin nuo pahvifiguurt, jotka elävät vain
murhaamisesta, jota he erehdyksessä kutsuvat elämäksi imaisee
kaikki leikkisään pyörteeseensä.
Ensi–Ilta:
On AIKA KUOLLA on vihdoin täällä! Oikeana Broaway- näytöksenä,
johon kaikki on kutsuttu ja ihminen muuttaa muotonsa takaisin
hyönteiseksi, jonka opit se oppi Freudilta, Newtonilta ja Darwinilta
ja monelta päättäväiseltä juutalaiselta, jotka niin kauan
keskustelivat Talmudin sivuilla.
Korkea
Veisu – sammakon laulu, sitä se nyt totisesti oli! Vain pieni
erehdys näkemyksessä ja kaikesta tuli kirjallinen merkitys, kuolon
vaate ja ihmispaperinukkien loputon jatkumo – se postikortti, joka
lähetettiin ilman osoitetta ja jonka niin monet lukivat ja jossa
sitten aavikkojen ja tasankojen hyönteisparvet oppivat tuntemaan
murhaavan ja ahneen ja peloissaan piereskelevän veljensä. Osoite
oli oikea - tuo kuolettava digitaalinen postikortti, jolla nyt oli
selvä osoite; Manhattan – ihmisgrilli, säteiden pyörre,
hyönteisten pilvi, elektroninen ymmärrys murhan tärkeydestä,
vääjäämättömyys ja dollarin julistus ja ihmiskunnan kaipuu
kuolemaan.
Tässä
se nyt sitten oli.
Timantit,
Sammkko
Intiaani,
Prisma
Sam
Spaden nköinen
(ja
ehkä oloinenkin mies)
ja
arvoituksen loppu.
Minä
olin taas tässä – olin selvinnyt tungoksesta kusematta
housuihini. Käteni puristi asetta, mutta murhat oli tällä kertaa
murhattu. Ihmiskunta oli jo mennyt, joten jäin odottelemaan
raitiovanua ja seuraavaa tehtävää.
Loppu