Taide.Murha / Meksikon nauru

Meksikon nauru

Meksikossa hirttäminen oli suurta huvia – Euroopassa se oli jo kadonnut kansahuvi, mutta Meksikossa sitä harrastettiin ahkerasti edelleen. Hullukuriset pierevät ja sätkivät ruumiit esittivät mekaanisen balettinsa keskipäivän kuumuudessa ja lapset ja vanhukset esittivät jäykähköjä, liitumaisia kommenttejaan: ”sillä tuli paskat housuun, viekää se vessaan” jne. ja ihmismieltä tervehdyttävät naurunhörahdykset läikähdyttivät ilmaa ja puhdistivat hajun pois mielestä.

Timantit vaihtoivat omistajaa – nyt ne olivat kylän poliisipäällikön kämmenellä ja hän tutki niitä sanomatta sanaakaan. Ehkä hän aavisti, mitä tuleman piti. Kertoivatko Timantit hänelle omaa äänetöntä lauluaan, joka syntyi Ajan Hampaassa, sen kolossa, maan lujaytimisessä povesssa, kun se käärmeen lailla kietoutui rakastelemaan hiilen molekyylien kanssa ja piti miljoonavuotista lätinäänsä ja sumeaa kiihkoaan: oppien, kokien, muistellen luomistyön ihmettä ja puristuen puristui hitaasti ajan tiivistelmäksi, suureksi salaisuudeksi, jossa maan pimeydessä valo puristuu aineeseen, jossa Jumala ja materia tulivat yhdeksi, niinkuin ne tulivat Herrassamme Jeesus Kristuksessa Aamen.

Tämä oli Ensimmäinen Sammakon Näkevä Silmä, se joka oli ennen lasisilmää.

Näin ei kuvitellut kuitenkaan kylän poliisimestari, vaan tavanomaisemmat halut synnyttivät pyörteitä hänen luutuneessa aivokopassaan. Ehkä hän näki vaimonsa kuhmuraiset sääret silkkisukisssa, ehkä itseänsä hurrattavan korokkeella tai jotain, mistä kuolevat, joutavat paperiolennot kuvittelevat ennen palamistaan.

Kuin käärmeen koloonsa houkuttelemana livahtaa hänen luihu, muhkurainen kätensä housuntaskuun, jonne koko hänen tulevan elämänsä onni tekee nyt pesää. Tämän näkevät Timantit, sillä ne tiesivät sen jo etukäteen – ei mitään ollut tehtävissä.

Näin ihminen käy verkkaan kohti kohtaloaan – parkuen kauhusta lapsena ja parkuen kauhusta vanhana, kun Tauti hänen korjaa. Jos olisin Timantti nauraisin sojottaen.

Kiinalainen mies solmii jälleen nuhruisessa vihertävässä huoneessa solmiotaan, vilkaisee sitten kelloaan ja menee taaempana sijaitsevan kaapin luokse – avaa sen ja vetää esiin kapeat hyllystöt, joilla ilmeisesti säilytetään koruja tai muuta vastaava niinsanotun arvokasta. Hän kaapii jotain pois alustalta ja kourastaan sitten pudottaa välkehtiviä kiviä samettiseen pussiin, joka nyt myös rypistyy Meksikolaisen kylän poliisimestarin kädessä.

”Mitä siinä oli ”

” Ei mitään – lähtekäähän nyt ”

Niin vaimenee ilta Meksikossa ja taskussa oleva houkutuksille altis käsi johdattaa isäntäänsä syvemmälle yöhön; taloon, jota kutsutaan kodiksi. Sitä pidetään jostain syystä turvallisena paikkana, mutta kuten tulemme huomaamaan on tämä samankaltainen erehdys kuin, niin moni muukin asia.

Vaivun symbolisessa kierteessä alaspäin ja laskeudun selälleni makaamaan mustan joen rantaan. Mitä nyt – takoo päässäni ja hengitys saattaisi kuulua hätääntyneeltä, jos sitä olisi – tämä paikka on ilmaton, vain kaislat hiljaa heiluvat synkän virran niitä heilutellessa. Luulen, että tämä on vain välikuvaelma ja jätän sen sinne.

Maa

Vanha Intiaanitietäjä sanoo:

”Sammakko on Pyhän Äiti Maan Alttarinvartija, juuri se ensimmäisenä sai otsalleen

Maa Äidin lahjoittaman Timantin ja myöhemmin otti sen silmäkseen nähdäkseeen paremmin – pitkään se itki Maan kohtaloa – se kuuli syvyyteen koneiden möyrinän, telaketjujen huudot, tuhansien murskaantuvien matojen kiduttavan ujelluksen – siksi myös minä avasin suoneni ja annoin vereni huutaa pikällä matkallani maan alla.

Siellä se sitten istui tuhat vuotta, tai joka tapauksessa aika pitkään – hämmentyneenä, hiukan peloissaankin, mutta tyytyväisenä Timanttiinsa, kunnes rautainen koura eräänä päivänä kahmaisi sen kitaansa ja piittaamatottoman kaivosmiehen karkea käsi riisti siltä näkökyvyn toisesta silmästä.

Sitä ennen Intiaanitietäjä ja sammakko olivat kuitenkin tehneet ystävyydenvalansa ja sammakko oli opettanut Intiaanille, miten Timanttisilmällä nähdään.

Ero on siis siinä, että he eivät tarvitse timantteja kaulalleen, vaan heidän silmiensä pilkkeessä on tuo Timantin valon viesti avaruuksien yli ulottuvasta sillasta. Se on ahneuden vastakohta.

Kaivosmies ei muuten koskaan enää palannut pinnalle, sillä Maa päätti sulkea hänet omistavaan,

tukahduttavaan syleilyynsä ja balsamoi hänen ruumiinsa Sammakon seuraksi.

Niin ne – Sammakko ja mies sitten rupattelivat pitkään matemaaattisista kaavoista, chilikastikkeesta

tornadojen ymmärryksestä ja siitä, kuinka Timantti oli heille niin paljon opettanut – sen avulla saattoi nähdä pimeässä, saattoi nähdä Maan Värähtelyn ja aistia salaisten virtojen voiman, kun Maa

puhui heille ikivanhaa kieltään. Ennen balsamoitumistaan oli miehestä ja sammkosta tullut hyvät ystävät, mutta vain toinen heistä loikki eteenpäin historian hyppykivillä.

Intiaanitietäjä sen kaiken sitten kertoi, sillä sammakko oli myös hänen ystävänsä – hänen

sielunkumppaninsa ja se johdatti hänet maan uumeniin, sinne missä Hiili rakkauden rajuissa pyörteissä yhtyy valoon ja kannattelee Jeesuksen ruumista tähtiportissaan.

Meksikossa maa vavahtelee, sillä se haluaa varoittaa poliisipäällikköä, joka kädet taskussa nukkuen ei saa unta, vaan nukkuu silmät auki tähtitaivasta katsellen, kuin siitä jotain ymmärtäisi ja hän on muuttunut nyrkiksi, jonka tahto on lyödä ja murskata, jonka voima on puristaa ja se on samanlainen raiskaaja, kuin mies kaivoksessa, tai kuin rautainen koura, joka sammakolta riisti sen rakkaudellisen näkökyvyn ja runonlaulamisen taidon.

Sen käden tehtävänä on nyt puolustaa omaisuutta ja näin hän, ymmärtämätön mies onkin äkkiä liittynyt omistavan luokan tiedostavaan, omahyväiseen kastiin. Pian hänen talonsa ympärillä olisi aita ja kävelisi puujaloilla, niin, ettei hänen tarvitsisi tuntea enää maan tomun hajua, eikä tarvistisi katsella kuolevia olentoja niin läheltä, että matojen laulun erottaisi.

Timantit kiipeävät hänen kädestään rintaa pitkin otsalle, jonne ne majoittuvat hänen ajatustensa ketjujen välkkyviksi osasiksi – vähitellen niiden valo himmenee ja ne puristuvat hänen aivoihinsa mustiksi hiilimöykyiksi, jotka tuskassa huutavat:

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tuleva!”

Niiden kammottava musta paino rusentaa miehen otsalohkon ja kykenevyyden nähdä enää selkeästi – hän nousee hiessä kylpien – se on hänen puhdistumisriittinsä, jolla hän maksaa velkaansa.

Absurdi muunnos vedestä nousevasta Venuksesta.

Poliisipäällikkö riuhtaisee kehonsa pystysuoraan ja yön tuuli kidättää hänet ulos, missä villinä kieppuvat tähdet tervehtivät murhaajaa. Ne ampuvat vihlovia nuoliaan hänen päähänsä, jossa Timantit tervehtivät taivaallisia serkkujaan riemuiten, juopuneina vapaudessa ja ne imevät nuo vihlovat säteet murhaavaan, mustaan massaansa, joka nyt muuttaa valoa takaisin pimeydeksi,

joka pikkuhiljaa syö Poliisimestarin aivot ja taivuttaa hänen nöyränä kohti maata, kuin nuokkuvan kasvin.

Yhä syvempään painuu hänen päänsä, yhä syvempään kumartaa hän kuolinvuoteellaan ja vihdoin otsansa suutelee maata ja Äiti Yö kietoo hänen hikensä osaksi taivaan pilviä, osaksi joen mutkia, lohduttaa ja ottaa katuvan sielun kiertokulkuun, josta ei enää ole paluuta.

Kojootit, erämaan pojat valittaen ulvovat haikeita laulujaan, varoittaen, kertoen muinaisia tarinoita tähtiä katsellen. Poliisimestari jättää tomunsa autiomaahan, jossa se muuttuu kiveksi, yhdeksi niin monen kohtalotoverin joukossa. Vaimon kuhmuraiset sääret eivät saaneet silkkisukkien viilentävää verhoa paljautensa päälle. Meksikossa maa järisee vielä hetken.