BOYS KEEP SWINGING/
PETE, FLOYD, DELAY, SALLY
Floydin kanssa Pinups - aikaan meillä oli tapana kiusata kaiken
maailman lehtimiehiä – ja naisia ja myös henkilöitä, jotka yrittivät
lyöttäytyä seuraamme käyttämällä henkistä ruoskaa heihin; muistan
useammankin tapauksen, jossa haastattelija tuli pöytäämme ja sai
vastaansa ystävälliset hymyt ja kun hän oli viiden - kuuden minuutin
ajan yrittänyt haastatella ja saanut vastaansa vain nuo jatkuvat
ystävälliset hymyt, mutta ei sanakaan muuten hän friikahti täysin. Eräs
nainen alkoi itkeä ääneen ja huutaa meille ja joutui lopulta
jonkinlaisen kauhun valtaan… noita juttuja sattui aika usein, koska emme
pitäneet siitä, että meitä yritettiin lähestyä kuin tavallisia
kuolevaisia.
Sama asia päti jopa Tarjaan, Floydin ensimmäiseen vaimoon, joka oli
fiksu nainen, lääkäri ammatiltaan, mutta joka oli liikkunut aina jostain
syystä rock – kuvioissa. Tarja oli ennen Floydia seurustellut Lords OF
The New Churchin Stiv Batorsin kanssa Lontoossa ja muistan, kun Floyd
kertoi kätelleensä Batorsia Lepakossa hän sanoi, että oli kumma tunne,
kun jätkä oli niin kova sana lavalla ja teki hienoa musiikkia, mutta oli
melkoisen kääpiö sitten luonnossa….Floyd itse oli aika pitkä – bootsit
jalassa varmaan 190 cm pitkä, no anyway… Tarja siis hakeutui aika
itsetuhoisten tyyppien seuraan, koska Bators myös kuoli jo varhain
Tämä sivuhuomautus siksi, että Floydia usein syytettiin Tarjan
kuolemasta, mutta tosiasia oli että Tarjassa oli jotain itsetuhoista ja
hän jopa ajoi vahvasti sitä kohti. Koska meillä siis Floydin kanssa oli
eräänlainen kosminen veljeys – siis täydellinen yhteisymmärrys ei Tarja
voinut sitä kestää ja muistan, kun kerran Ankkurissa tulin pubiin, jossa
Tarja ja Floyd olivat ja katsahdimme jostain lauseesta toisiimme
merkitsevästi Floydin kanssa niin Tarja ei voinut kestää sitä, kun
tajusi saman tien, ettei koskaan voisi saavuttaa Floydin kanssa sen
kaltaista yhteyttä. Se vain oli fakta ja se pelotti monia, jotka eivät
itse ole kokeneet sellaista tai pystyneen olemaan sellaisessa tilassa
missä se oli mahdollista. Tarja painui saman tien vessaan itkemään ja
tuli ulos vasta pitkän ajan kuluttua.
Delayn kanssa meillä oli sama juttu…istuimme todella usein iltapäivästä
iltaan Delayn kanssa jossain keskustan mestassa ja juttelimme –
tuntikausia, koskaan ei jutut loppuneet ja aina oli yhtä
mielenkiintoista ja sama tuo ihmeellinen ykseyden kokemus, läsnäolo,
todellisuus… mitä ikinä siitä haluaa sanoakin se ei tyhjennä sitä… se
oli elämän kokonaisuutta – sitä kun ihmiset ovat avoinna kuin ovet,
jotka johtavat Paratiisiin ja siellä me kai jotenkin olimmekin, sillä
kaikki oli aivan älyttömän nastaa…Delay muuten oli yksi niistä hyvin
harvoista ihmisiä, jotka tekivät perustyötä – ainakin johonkin asti, en
muista lopettiko hän sitten myöhemmin hommat, mutta hän jakoi postia
johonkin täysin naurettavaan aikaan eli siis joskus viideltä tai
kuudelta tai jotain vastaavaa ja tyypillistä oli, että kun olimme
hörhöilleet klubeilla aamuun asti (Klubit kai suljettiin tuolloin
yhdeltä) eli siis kahteen kolmeen Delay nukahti jonnekin sohvalle tai
tuoliin ja tunnin parin päästä pomppasi pystyyn ja lähti duuniin –
palasi sitten puolelta päivin kun me muut heräilimme ja toi mukanaan
kaljaa tai viiniä ja sitten aloimme päivän kierron, joka yleensä
huipentui jollekin klubille tai johonkin kapakkaan johon siihen aikaan
pääsi sisään.
Tuota tahtia kesti jopa vuosia eli nyt ei puhuta parin päivän putkesta
vaan elämäntavasta ja ihmeestä nimeltä Grandma Delay – mies, no - tais
siis Isoäiti...joka on aina myöhässä. Ehkä se johtui siitä, että hänen
alfa - aaltonsa olivat jo liukuneet jonnekin polvien tienoille, en tiedä
mielisairaan, älykkään huumorin se kirvoitti hänestä kyllä esiin ja
usein tuntui ettei tarvinnut käydä suihkussa lainkaan, kun nauroimme
niin paljon, että olo oli varsin puhdistunut.
Itse asiassa on täysin käsittämätöntä, miten Delay pystyi pitämään yllä
sellaista elämäntapaa… no se oli sitkeää ainesta ja kun eli
järjettömässä tilassa muutenkin niin ei paljon mikään painanut. Jos ette
tiedä asiaa, niin järjettömässä tilassa eläminen on hyvin vapauttavaa –
siksi monet ihmiset alitajuisesti juovatkin. Jos ajattelette
suomalaisen yhteiskunnan tiukkaa Luterilaista näennäismoraalia työtä
ihailevine käytöstapoineen, niin siitä pääsemiseksi on sitten pakko
vetää viinaa – se menee jonkin aikaa, mutta sitten tavallisen ihmisen
vakuumi pamahtaa päälle – yleensä viimeistään keski – iässä, kun on
oivallettu, ettei olekaan merkinnyt mitään sen kummempaa vaimolle, joka
haluaa erota ja elää sinkkuelämää fantasiassaan ja lapset etääntyvät –
silloin onkin sitten aika tutustua kunnolla psyyken pimeään yöhön ja
tehdä itsemurha.
Näin se käy.
Pinupsin aikana, kun rehellisesti olimme ilkeimmillämme – me todellakin
vittuilimme kaikelle mahdolliselle, jopa punkin idealle ja niin tein
laulun, joka kannusti päättämään päivänsä.
Minua alkoi ottaa aivoon suomalainen perustodellisuus, joka on tuota
jatkuvaa v.. n märehtimistä ja itsesääliä niin ajattelin että, yeah
annetaan pökköä pesään ja tehdään laulu, jossa kehotetaan itsemurhaan –
se oli itse asiassa viimeinen Pinups biisi, jota harjoittelimme.
Harva tietää, että Pinupsilla oli koko ohjelmisto valmiina eli yli tunti
omia biisejä, mutta kun niitä ei ole jäänyt nauhoitettuna jäljelle niin
ei voi antaa kuvaa niistä. Pinupsiin palaan myöhemmin…. biisin sanat
menivät näin:
C mon
C mon
C mon
Commit a Sucide
Do the Knife Routine
Do the Blade ballet
Commit a Suicide
Commit a Suicide
No one gives a damn to what you think
No one gives a damn to what you feel
No one feels sorry for you
No one feels blue for you…
Suomeksi siis:
Hei Hei, Hei !
Tee Itsemurha
Tee veitsirutiini
terän baletti
Tee Itsemurha
tee Itsemurha!
Kukaan ei välitä vähääkään, mitä mieltä olet
Kukaan ei piittaa vähääkään, mitä tunnet
Kukaan ei sääli sinua
Kukaan ei sure sinua
Tee Itsemurha!
Sanat/ Pete Europa
Menkää siis jonnekin Afrikkaan tai Intiaan ja muualle tsekkaamaan
ihmisiä, joilla todella on ongelmia…Meillä on pää täynnä itserakasta,
hyvinsyötettyjen länsimaalaisten ylimielistä vauvapsyykettä ja kun isi
tai äiti ei ole ollut okei, niin maailma on ihan kauheaa ja pakko tappaa
itsensä… vittu mitä paskaa… jokainenhan haluaa tappaa itsensä, koska
maailma on paska paikka. So What?
Tee se äläkä vingu.
Jos et tee - ota vuoteesi ja kävele äläkä odota aina pelastajaa.
Pelastus tulee, kun aloitat pelastamisen itsestäsi. Vuh Vuh. Tai sitten
joku auttaa – kuten minua Iggy, Velvetit ja Vivaldi… aina joku jeesaa,
sillä olen todennut, että todellisuudessa Universumi on hyväntahtoinen
paikka, mutta me murhaamme siinä itse itsemme….Historiattomilla miehillä
ei ole itsetuntoa, joten viinaan on hyvä hukkua. Samaa valhetta, kuin
kaikki muukin tämä mekanistinen yhteiskunta.
”Meihin kohdistettu viha lienee useimmiten ollut näiden tavallisten
moralistien ulkoistettua itsevihaa, vihaa omaa pienuuttaan ja
mitättömyyttään kohtaa, vihaksi muuttunutta jatkuvasta alistamisesta ja
alistumisesta johtuvaa katkeruutta. Friikit nimittäin näyttivät sen,
mitä jokainen voisi olla, jos vain uskaltaisi repiä itsensä irti arjen,
rutiinin ja rahan herruudesta.
Samalla me olimme tietenkin oma klaani tai heimo, johon ei tietenkään
päässyt jäseneksi juuri kukaan. Jäsenanomuskaavakkeita ei ollut, sillä
piti olla jo klaanilainen, jotta voisi edes tulla meitä lähelle, jotta
voisi ymmärtää ja jakaa yhteisen kielemme, tyylimme ja olemisen tapamme
olla maailmassa. Ulkopuolisille ei juurikaan hymyilty, koska siihen ei
ollut aiheitta. Pikemminkin tyly ilme, joka loi ja ylläpiti etäisyyttä
ja välinpitämättömyyttä muista, oli vakio. Piti olla jäätävän kylmä.
Tämä ei tarkoittanut, että keskenämme tai ystäviemme kanssa ollessa
olisimme olleet tosikkoja. Päinvastoin huumori ja mielipuolinen ilo
olivat koko ajan läsnä. Samalla kaikki oli aina äärimmäisen vakavaa
keskellä järjettömintä naururemakkaa, kun kippurassa nauroimme jostain
mielettömästä oivalluksesta Floydin huoneen lattialla vatsojamme
pidellen.
Ja niin kuin heimoilla meillä oli oma toteemieläin. Meillä se oli
Floydin luoma raivoeläin. Se oli vittumainen olio. Aina raivokkaasti
menossa, aina raivoissaan mistä nyt lieneekin ollut. Sillä oli terävän
suippo nokka, murhaava virnistys, vihainen silmä, terävät jalat, joilla
pystyi juoksemaan katsetta nopeammin. Se oli jopa nopeampi kuin Sally
Flesh, jota Floyd eräässä Nights of Iguanan biisissä kuvasi: ”One and
only Mr. Flesh / Faster than a jetplane.”
Raivoeläin oli mustaläikkäinen valkoinen otus. Mitä se ajatteli, sitä
meistä ei kukaan tiennyt. Se vain oli puhdasta raivoa, liikettä,
nopeutta. Se oli läsnä heimon riiteissä ja rituaaleissa, menoissa ja
menossa. Floyd piirteli sitä joka paikkaan. Yritin jäljitellä sitä
joskus, mutta aika usein Floyd joutui osoittamaan, että ”Hei Sally, toi
kuono on ihan liian pyöreä. Terää siihen.” Raivoeläimestä kerrottiin
tarinoita öisillä heimonuotioilla, jossa sen olemusta, luontoa, taustaa,
tarkoitusta, seikkailuja pohdittiin, mutta aina se jäi yhtä
arvoituksellisesti. Se nyt vain oli meidän toteemieläin. Runoilin
kerran siitä päiväkirjassani, pitäen sitä koirana, vaikka se kait oli
vain lajivapaa olio:
”Kuutamolla kuolee koira
se valkaistaan fosforilla
tiennäyttäjäksi - sanotaan.”
Tämä tietä näyttävä raivokoira ei ollut kukaan muu kuin me: Pin Ups.
Heimoon kuului myös ulkoiset tunnusmerkit. Mehän olimme Pin Ups, joten
velvollisuutemme oli olla kaupungin tyylikkäimmät tyypit. Sitä me
olimmekin. Ei ollut ketään, joka olisi ollut meidän tasollamme. Tyyliin
kuului bootsit ja raivoeläimen nokkaa muistuttavat teräväkärkiset
Shelleys shoesit, niin mustaa kuin voimakkaita värejä, kuoseja
nailonista verhokankaisiin, mustat, valkoiset tai keltaiset hiukset eri
tavoin vahvimmilla mössöillä koottuina patsaina, kasvoja peitti vaalean
pohjavoiteen päälle tuprutettu Lumene 1 eli lähes valkoinen puuteri,
silmiä reunusti vahva musta kajali, joka piti aamulla meikatessa saada
näyttämään siltä, kuin se olisi viikon vanhaa.
Meikkauksessa oli äärettömän tärkeää, ettei se ollut joku naisellinen
juttu tai liian hienosteltu, niin kuin futuristipelleillä. Siinä piti
näkyä Manhattanin katujen särmikkyys, Warholin Tehtaan supertähtien
muisto. Se oli sotamaalaus, jota ilman ei lähdetty ulos, joka näytti
niin meille kuin muille, keitä me olemme ja kuinka ylpeitä me olemme
siitä mitä olemme: Here we come! Samalla meillä oli jokaisella oma
erottamaton tyylimme ja ilmeemme. Hirveän lähellä, mutta aina erilaisia.
Floydin loureedmäisyys, Peten dandymaisuus, Sallyn bowiemaisuus, Dileyn
seiskytlukulaisuus. Me olimme itsessämme taideteos. Jokainen päivä oli
siten meille taidetta, jossa me olimme niin taitelijoita kuin teoksia.”
Sally Flesh
12. maaliskuuta – Suomen historian huomattavimpiin poliitikkoihin
kuuluneen Väinö Tannerin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. SDP
järjesti puheenjohtajansa Kalevi Sorsan johdolla juhlatilaisuuden, jonka
Neuvostoliiton puoluelehti Pravda leimasi neuvostovastaiseksi
mielenosoitukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti