GRÖNA

Greenback, Jusa , Grönä…. jos pitäisi nimetä joku, joka oli ensimmäinen varsinainen ”goottihahmo” Suomessa sanoisin, että se oli Grönä… hän oli hiukan vanhempi kuin me eli syntynyt ehkä jotain 1955 tai sinnepäin ja se oli aika outo jätkä. Ensinnäkin se oli vanha spiidifriikki tai siis nimenomaan oli ollut sellainen jo 1970 luvun alussa – asia, joka oli aika harvinainen täällä. Sille oli tullut joku raju juttu kai sen vaimon tai tyttöystävän kanssa ja se oli lopettanut silloin kaman käytön kokonaan eli se oli tavallaan käynyt jo koko kaaren läpi ennen 1980 – luvun skeneä. Sitten Gröna oli alkanut lukea Krsishnamurtia ja oli varmaan vetänyt koko sen tuotannon läpi eli se oli jonkinlaisella henkisellä tiellä. Gröna tunsi myös erittäin hyvin sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen runouden ja kirjallisuuden ja lainaili usein ulkomuistista jotain Bukowskia, Baudelairea, Wildea tai Henry Milleriä, jota muuten sekä minä että Floyd todella rakastettiin… Miller osasi kirjoittaa elämästä niin, että elämä tuntui oikealta, intensiiviseltä, hurmokselliselta, inspiroituneelta ja raa`an alastomalta eli juuri sellaiselta, kuin me halusimme elämän tuntuvan ja näyttävän. Gröna taisi tutustuttaa minut Hubert Shelby Jr: n kirjoihin, mikäli oikein muistan.

Outoa oli se, että se kuitenkin oli todella rock – Gröna oli nimittäin juuri aivan ensimmäisiä henkilöitä, joka pukeutui kokomustaan – sillä oli mustat kapeat kengät tai bootsit, musta melkein maahan ulottuva nahkarotsi, pikimustat puoleen väliin selkää ulottuvat ihan piikkisuorat hiukset, kalpeaksi puuteroitu naama ja kajalia ja ripsiväriä, niin ja usein myös tyylikäs musta cowboy stetson.

Gröna ei ollu mikään tuollainen mauton hevi – Lasse, joita nykyään näkee joka kulmassa, vaan todella yksinkertaisen vaikuttava, tyylikäs ja kaunis mies – sellaisella salaperäisellä, ehkä vähän pelottavallakin tavalla… Tosiasia kuitenkin oli, että Grönä oli todella väkivallaton ihminen, kyllähän sitä vitutti kaiken maailman örisijät ja selkään taputtelijat, mutta se oli jo oppinut hillitsemään itsensä ja tosiaan henkistynyt aika pitkälle ja silti luuhasi yökahviloissa ja klubeilla aina kun voi ja antoi nuorten naisten viedä itsensä hoidettavaksi eli se asui milloin minkäkin naisen luona – asia, joka sekin oli hyvin tyypillinen noille meidän kuvioille yleensäkin. Muistan, kuinka jossain välissä eräs ihan hyvän näköinen ja mukava tyttö halusi ”ostaa” minut elämäänsä – olin siellä yötä ja aamulla tyttö sanoi, että jäisinkö sinne hengaamaan ja asumaan ja hän kustantaisi kaiken…

En jäänyt … olin liian vapaa sielu jäämään kiinni mihinkään. Itse asiassa en seurustellut koskaan yhtä yötä kauempaa, koska minusta se olisi ollut valheellista ja hyväksikäyttöä… en voinut luvata mitään pysyvyyttä, kun oli liian kiire elää. Mutta ylipäänsä tuolla tavalla asiat meidän kuvioissa toimivat – tuolla tavalla tapahtui Sallylle, Floydille, Harry Jonesille ja monille muille ja asia oli ok. Toiset olivat seurustelevaa tyyppiä (kuten Floyd ja Delay myöhemmin) toiset taas kulkijoita (kuten minä ja Gröna)

Yleensähän tuollaisissa normaali ihmisten ”herrasmies” – kuvitelmissa ja pojukuvioissa, joilla tarkoitan nyt tuollaisia ns. perusmiehiä, jotka on opetettu tyydyttämään vain naisten materiaalisia tarpeita eli siis heidät on kokonaan alistettu, vaikka kuvittelevatkin olevansa jotain ”vapaita ” miehiä. Heidän tehtävänään on pönkittää pikku pesiä ja puuhia eli hoitaa huonekalut, naiminen, auto, puudeli, perhe, omakotitalo ja duuni niin, että nainen pysyy tyytyväisenä eikä mahdollisesti karkaa.

Mies hoitaa drinkit, pokkuroi ja juoksee seksin perässä, mutta klubikuvioissa kaikki oli toisenlaista ja rockin maailmassa yleensäkin… naiset tulevat tarjoamaan itsensä (eivät tietysti kaikki mitenkään tyrkytä itseään) ja usein maksavat kaiken ja vielä pitävät kundia yllä, jos se on hyvä ja nainen ja mies pitävät yhdessä hauskaa.

Oikeastaan silloin meidän piireissä ei kukaan itseään kunnioittava mies ruvennut naisille tarjoilemaan yhtään mitään, saati ylläpitämään mitään perhekuvitelmia… ei todellakaan ja naiset, jotka olivat myös hyvin vapaita ja tasa – arvoisia hyväksyivät tämän ja usein ”kannattivat ” miehiään – hehän olivat tähtiä tai muuten vain sen arvoisia tyyppejä.

Muistan esim. Sangon eli Mustan Minnan, joka oli klubeilla heiluvista naisista ehkä tylyin ja älykkäällä tavalla hulluin. Hän kävi joka päivä Presidentti – hotellissa siivoamassa – hoiti aina työnsä todella hienosti, välillä kävi aina moikkaamassa meitä Pressan yökahvilassa ja salakuljetti jotain ruokaa meille ja sitten yleensä tarjosi koko illan tai ainakin pari drinkkiä seurueen miehille – ei sille koskaan tullut mieleenkään, että se olisi ollut jotain ”riistoa” – päinvastoin sehän oli helvetin hienoa että sai hengata meidän kanssa ja nauraa ja bailata illat ja yöt läpeensä…

Noin se kyllä menee klubipiireissä ja yleensä naiset on todella skarppeja ja uskonpa että monet naiset jopa pitävät ihan loukkaavana sellaista, että joku äijä tulisi tarjoamaan drinkkejä ja esittämään jotain ”miestä” – se oli junttimaista, moukkamaista ja olisi alistanut naisen jonkin sortin miesten ”kohteeeksi”. Hah hah - se ei kyllä niissä kuvioissa todellakaan onnistunut!

Naiset olivat todella hienoja ja Musta Minna skarppiudessaan ihan omaa luokkaansa – melkein kaikki naiset klubeilla pelkäsivät häntä – Hän oli erittäin kaunis – valtavan kirkkaat silmät saattoivat vaarallisesti leimuta, kun hän sekoili itsekseen tanssilattialla. Heti, kun näin hänet ensimmäistä kertaa ihastuin hänen hulluuteensa ja sumeilemattomaan persoonansa – ei kyllä mitenkään haitannut että hän oli myös älyttömän hyvän näköinen ja tyylikäs.

Hän myös oli nainen, joka ei pelännyt yhtään mitään – muutaman kerran jotkut olivat yrittäneet raiskata hänet ja Minna oli vain nauranut, että siitä vaan pojat katsotaan seisooko teillä kunnolla, kuka aloittaa ja nauranut päälle, että v.. u mitä juntteja. Eipä ollu lähentelyt enää maistuneet.

Tähän väliin väittäisin myös että suurin osa noista naisista oli sellaisia olemukseltaan – siis ainakin jo tuolloin parikymppisinä, ettei heitä olisi yksinkertaisesti voinut edes raiskata…. ei mitenkään…liikaa tyyliä ja älyä…

Gröna toimi Andy McCoyn henkilökohtaisena managerina ja kiertue – avustajana joillain rundeilla ja samalla hän kirjoitteli rock - artikkeleita ainakin Rumbaan. En muista missä Grönaan tutustuin, mutta pian meistä tuli ihan hyvät frendit ja juttelimme paljon kaikenlaista – varsinkin henkisyydestä ja taiteesta.

Gröna oli intohimoinen Iggy Pop – fani ja niin kai olin minkäkin… Iggy minulle oli jotain, joka oli monta kertaa pelastanut minut itseltäni ja siltä hillittömältä sisäiseltä palolta ja myös vihalta, jota välillä tunsin koko ihmiskuntaa kohtaan …Pinupsin aikaanhan meillä oli ideana pystyttää verkko minun (meidän) ja yleisön väliin etten hakkaisi ihmisiä mikkitelineellä, sillä sen olisin 100% varmasti tehnyt – minähän halveksin yleisöä ja kaiken maailman tyyppejä, jotka olisivat tulleet tiirailemaan… jos haluatte show: ta, niin sen kanssa sitten saatte. Pinupsien oli tarkoitus olla äärimmäisen vaarallinen kokemus. Jos kuuntelette Come And Fly With Us tai Isn`t that love kappaleet niin kyllä niistä hohkaa varsinainen kylmyys ja iva…

Grönan kanssa hilluttiin paljon klubeilla ja juuri yökahvilassa ja sitten jostain syystä, josta minulla ei nyt ole mitään hajua meidän piti lähteä kaupunkikierrokselle Tukholmaan ja sieltä sitten Kööpenhaminaan. Ehkä Grönan piti tehdä joku juttu tai jotain, en muista kyllä yhtään, mutta anyway… olimmekohan Lontoossakin jossain vaiheessa – on kuin päässäni olisi hämärä mielikuva Lontoon jostain juna-asemasta?

Lähdimme siis Inter – reilaamaan… olen aina vilpittömästi halveksinut reppumatkaamista, mutta me tietysti teimme homman tyylillä – täysissä meikeissä, hienoissa vaateissa ja tyylikkäät kassit olalla… rahaahan meillä ei paljoa kyllä ollut.

Tukholmasta en muista mitään muuta, kuin että taisimme hillua Åttifyranissa, joka oli silloin koko Skandinavian kovin disko – samaan paikkaan sammuin pöydän alle kohtalokkaalla Göteborgin Bowie matkalla myöhemmin…

Tukholma oli mielestäni aika vaisu paikka Helsinkiin nähden new wave asioissa, en tietenkään kaikkia systeemejä nähnyt, mutta Stadissa oli niin yhtenäinen ja iso porukka kuvioissa, että oli se jotenkin tiiviimpää ja tyylikkäämpää touhua – varmaan ruotsalaiset olivat vielä Abba jälkkäreissä, eivätkä tajunnet, että euroviisut olivat jo ohi.

Tukholman jälkeen me syöksähdimme sitten juuttien pääkaupunkiin, joka oli yhtä tylsä hippipaikka, kuin Amsterdam – voi luoja, missään ei ole sellaisia heinähattuja kuin Tanskassa; paitsi ehkä Belgiassa, joka on maailman mitäänsanomattomuuden keskuspaikka.

Menimme jonkun Grönan naisen luokse – hänellä oli aina lista naisista eri kaupungeissa joiden luo voi mennä yöksi – siellä sai ruuat, juomat ja hyvät hoidot ja kaikki olivat tyytyväisiä. Aamulla Gröna oli ihan tohkeissaan, koska nainen oli sanonut hänelle että Gröna oli parempi -piip-, kuin Iggy Pop, jonka kanssa nainen oli myös viettänyt yön – se oli kova juttu, josta kuulin muutaman kerran sen jälkeenkin…

Seuraavana iltana lähdimme sitten Kööpenhaminan yöhön koluamaan läpi kaikki kovimmat vähänkin new waveen päin kallellaan olevat klubit, mutta pettymys oli karvas - joka paikka oli täynnä noita ystävällisesti hymyileviä lökäpöksyjä, jotka kittasivat Heinekenia. Voi Helvetti - tajusimme, ettei Tanskassa ollut vuonna 1982 (vai oliko se 83) mitään Uutta Aaltoa…Dexis Midnight Runnersien: Come on Eileen oli superhitti ja ehkä jotain Yazoo: ta soitettiin, mutta siinä se sitten suurin piirtein olikin. Sama juttu, kuin Amsterdamissa, jossa olimme vetonaula numero yksi. Sekin oli pilveä pössyttävien tylsimysten paratiisi ja meidän täydellinen vastakohtamme.

Väkisinkin tuli mieleen Andy Warholin jostain muistelmista pätkä, kun koko Factoryn jengi oli lähtenyt jonnekin ranchille kuvaaman leffaa homo-cowboysta (mikä riemastuttava pyhäinhäväistys!) ja heidät oli miltei lynkattu jossain lännen pikkukaupungissa.

Kukaan ei tullut meitä Damissa lynkkaamaan, mutta herätimme kyllä valtaisaa huomiota, kun kuljimme minä, Sally, Floyd ja Delay hyvän näköisinä, täysissä, kalpeissa meikeissä jossain Leidsepleinillä - en nyt ( j.. a) muista, miten se kirjoitetaan oikein… ja luukutimme aamupäivän ruuhkassa kannettavasta mankasta täysillä Velvet Undergroundin: Black Angels Death Songia tai European Son: ia..,

Ah olipa se hienoa… huh vieläkin viiltää – Damissa elämässä oli jotain ihan täydellistä. se oli yksi hienoimmista ajanjaksoista elämässäni… hyvää seuraa… kolmen, neljän päivän maraton- keskusteluita, säpinää, taidetta, musiikkia ja suunnitelmia (ja drinkkejä ja…ja ). Onpa hienoa että on voinut elää niin paljon…en muista koko Damin oleskeluista, että olisimme syöneet koskaan mitään (tai kai Jutta tai Akku joskus kokkailivat jotain oikeita ruokiakin)…Twiggy Oliverin kanssa kun muistelimme 80 – luvun meininkiä, niin totesimme, että syöminen ei oikein ollut muodissa ja jos nyt pakko oli pysyä hengissä niin jotain pientä kai piti sitten syödä ja Damissa se pieni jokin oli tietysti Nasit ja Pamit.

Tuohon aikaanhan Pizzeriat olivat Suomessa eksoottisuuden huipentuma – kebabeista kukaan ei ollut vielä kuulutkaan, joten Nasit ja Pamit olivat jo meille jotain idän mystiikkaan verrattavaa ja sitä paitsi ihan kivan makuisia ja maksoivat vain yhden Guldenin joten rahat jäivät tärkeämpiin tuotteisiin. Ai mitäkö ne olivat? No jotain helvetin pötkylöitä, joissa oli eksoottisen makuisia vihanneksia ja lihaa sisällä – vähän niin kuin Thai – versio lihapasteijasta ja yksi sellainen riitti hyvin puoleksi päiväksi – ne olivat noin perunan kokoisia friteerattuja taikina – ihmeitä.

Gröna siis oli tyylijätkiä ja hieno hahmo mutta kadotin sittemmin yhteyden ehkä siksi, että itse aloin sekoilla liika tai sitten hän vetäytyi ensimmäisen klubivaiheen jälkeen jonnekin. Gröna kuuluu kuitenkin selvästi 80 – luvun alun klubien kermaan.

AJAN VAIKUTTEITA

BAUHAUS - ENSIMMÄINEN

Bauhaus, Bauhaus – mikä maaginen sana ja miten paljon se onkaan vaikuttanut niin moneen 1980 – luvun ilmiöön:

”20 - luvun Kraftwerk ? Oscar Schlemmer suunnitteli funktionalistisia asuja Bauhaus – koulun teatteria varten v 1922 - 23 kuutionmuotoisen tilan ja ihmisruumiin liikkeen keskinäisten lakien pohjalta. Myös tyylitelty, mekaaninen tanssi nojautui kyseisiin lakeihin. Koska ihminen kuitenkin on tuomittu epätäydellisyyteen niin liikehdinnässä, kuin muutenkin, Schlemmer haaveili nukeista, jotka vapauttaisivat meidät rajoituksistamme. Ihminen voisi saavuttaa liikkeen täydellisyyden mekaanisten apulaisten kautta – Bauhaus koulu pyrki tekniikan ja taiteen yhdistämiseen uudeksi kokonaisuudeksi.”

                             ”Ihmisessä havaittu puutteita”, Chris Bohn, Uusi Laulu 4/1981

Saksalainen kylmyyden kiihko, mekanistisuus, Natsien puhdistusoperaatiot; tottelevaisuus, univormut; eikö tuo kaikki ole kiihkoa; alkukantaista värinää, niin voimakasta, että se on pakko tukahduttaa; se on afrikkalaista tanssin ekstaasia, peräkkäisiä orgasmeja, sielun irtoamista ruumiista. Modernin ihmisen trauma.

Kiihkon kykenemättömyyttä, irtautumista madoista, kuolemattomuuden tajua ja sitä, että ihminen on Jumalaksi aivan liian karkea ja kömpelö, vaillinainen ja se voidaan pakata, laittaa viivakoodiin, terästankoihin ja digitaaliavaruuteen, jotta se ei kilpaile Jumalan kanssa – se on Eurooppalaisen ihmisen traumaa; sisäänpäin ammuttua kiihkoa, veren hurmaa, joka ei pääse kiertämään suonissa; tukahdutettu paratiisi, mutta sen vastakohtana yhtä arvokas ja voimallinen, kuin alkuperäinen kuvansakin.

Vuh Vuh.

BAUHAUS TOINEN - ELOKUUN KUVIA

Kuuma – tyyni elokuun alkuilta. Istumme Calonius-kadun asunnossani Floydin kanssa. Olen juuri ostanut uuden Bauhaus – albumin: The Sky´s Gone Out ja kuuntelemme sitä täysillä. Ilma väreilee väkeviä tunteita ja magiikkaa. Bauhaus on ehdottomasti koko 1980 – luvun alkupuolen hengen ydin. Se on Baudelairea, Wildea, Dadaa, Expresssionisteja; se on ylevyyttä, joka rockista on puuttunut, henkistä aristokratiaa…se on taiderockia, mutta niin kovaa ja tyylikästä, että se ylittää taiderockin genren, kuten Bowie ja sitä ennen Velvet Underground.

Se on ilmiö… mielestäni se on maailman paras bändi rohkeutensa takia.

Kuuntelemme sitä hypnoosissa Floydia kanssa drinkkejä siemaillen – välillä hymyilemme kapeaa hymyä tosillemme, koska on pakko jakaa tuo syvä tajuamisen kosminen tunne… tämä on sitä… tämä osuu siihen ytimeen.Sitten Exquisite Corps - kappaleen lopussa:

Terry sat up And hugged the green army surplus bag
around his skinny waist
It was cold
And the person beside him had faded badly
Legs apart his eyes lit up

THE SKY, THE SKY!

THE SKY'S GONE OUT!!

Bang, taivas katoaa,! Huh! Lopullinen todellisuus. Elokuun taivas jähmettyy metalliseksi kaareksi ja ilma on lasia. Meidän mielemme ovat kadonneet silmämunien pysähtyneeseen ekstaasiin. Emme voi hengittää; emme olla – todellisuus on kaartanut meidät. Pysähtynyt aaltoliike! Kylmää sähköä! Elämä! Pysähtyminen!

Voiko tätä tai sitä selittää? Ei voi. Kaikki on niin kömpelöä, vain sydämeen piirretyt viivat jäävät ikuisesti ja valaisevat loppuelämän kauneudella. Olen saanut elää ja jakaa. Olen ollut taas hetken olemassa – kokonaisena ja kuollut ystäväni Floyd!:

Kiitollisuuden kyyneleet juoksevat silmistäni, sillä me olimme yhtä. Saimme jakaa ihmisen suurta ja pyhää arvoitusta maagisissa hetkissä. Saimme elää hetkiä rohkeudessa, jossa sydän on auki ja maailma hengittää sen kautta. Me olimme rikkaita – äärettömän rikkaita… kun meillä ei ollut mitään.

Vain Elokuun lasinen ilta ja ikuisuus – ja Bauhaus.

Sitten istumme minun huoneessani, on joku päivä jossain: koko Pinups on siellä ja teemme taas omaa taideparodiaamme; minä, Grandma Delay ja Floyd. Ideana on se, että sisustamme ympäristön naistenlehti-kliseillä parodioiden typeriä miehiin meneviä lumppuja, joiden seksikkäitä pilakuvia olimme. Meidän tarkoituksemmehan oli pilkata tuota muovi – ja pintaseksiä minkä kerkisimme. Käytimme naisten halpaa seksin tyrkyttämisistä heitä itseään vastaan…mutta viiltävällä ivailla ja henkisellä moukarilla. Olimme tyrkyllä, mutta emme lahjottavissa ja otimme kenet halusimme ja pistimme lehdistön palvelemaan itseämme.

Istuimme pöydällä ja pistimme seinälle joitain bodareiden ja naisten ihannekuvia ja ympärillemme meikkejä, naisten pikkuesineitä ja tamponeja, joita pidimme erinomaisen vitsikkäinä ja poseerasimme kameralle, jonka takana oli taiteilija Kenzo Kalen, joka otti myös ensimmäisen singlemme kannen keittiökuvat: A Middle Aged Housewife eating An Avocado even though she should be cookin Chickenlegs for her Bodybuilder Husband.

Kuvat olivat loistavia ja tuon session polaroidit hauskoja. Se oli juuri niin Pinupsia; jonkin sortin dadan ja glamin yhdistelmää…

”…ja korppi nauraa. Liitoksistaan irtoilevat kylkiluut raastavat Fredin sydäntä, mutta tämä jatkaa; en tullut tänne pysähtymään. Se tempautui irti molekyylistä ja ikävä kyllä YRITTI rentoutua – eihän siitä mitään tule. Ja taas löytyi satama. Tätä koristivat mielellään armoton yltäkylläisyys ja taas materia. ” Voi ei” Fred löytää kainalostaan sauvan, joka on liian lyhyt. ”No, voihan tällä lyödä ja ainahan voi iskeä ovea, jeah, ihan kiva” Fred sumuttaa yleisönsä yltäkylläisyydellään ja kaikki – siis ihan kaikki, huomaavat. Vaakataso taas. Joo, lähellä, mutta Fred avaa silmänsä ja voi ei – se on vielä täällä.

Floyd Superstar, Verbaalinen Käsikranaatti 1986

Ote Fred-jäniksen ihmeellisistä seikkailuista

1. tammikuuta − Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ilmaisi uudenvuodenpuheessaan huolestumisensa suurvaltojen välisen kilpavarustelun kiihtymisestä ja ydinaseiden aiheuttamasta uhasta koko ihmiskunnalle.

Mitä Missä Milloin

AJAN VAIKUTTEITA -VIRGIN PRUNES

                     Sally Flesh:”Virgin Prunesin säröisten kitaroiden vaikerrus, monotoniset rummut, kakofoniset soinnit, klaustrofobinen äänimaisema. Gavin Fridayn kummittelevan kummallinen, kauniinräkäisesti kiemurteleva laulu, joka kuin hukkumaisillaan Irlannin mereen huutaa itsensä yhä uudelleen pinnalle. Minulle näiden irlantilaisten ”A Pagan Love Song” kilpaili Bauhausin ”Passion of Loversin” kanssa kaikkien aikojen kauneimmasta rakkauslaulusta.

Bändin perustaneet kundit olivat outo ilmiö 1980-luvun Irlannissa, missä punk kyllä oli jo tuttua, mutta missä ei oltu totuttu Virgin Prunesin kaltaiseen dadaismin, performanssin, seksuaalisuuden, glam rockin, meikkauksen ja punkin mielettömään yhdistelmään, jossa musiikki oli vain osa kokonaistaideteosta. Bändin nimi merkitsikin sen kotipaikan Lypton Villagen slangilla ”friikit”, ”ulkopuoliset”.

Siksi ei ole kovinkaan väärin sanoa, että meidän Pin Upsien lähisukulaiset löytyvät Irlannista. (Tietenkin myös New Yorkista Velvet Undergroundin tai Lontoosta Sex Pistolsin ja PIL:in muodossa.) Aivan kuten Virgin Prunesin kundit Irlannissa, niin me olimme aikaamme ja paikkaamme kuulumattomia ulkopuolisia; friikkejä Kekkos-ankeuden Suomessa, jossa erilaisuus oli pahimpia rikoksia ja moralisteina pitävien ihmisten oikeutetun vihan kohde. Kirjoitin päiväkirjassani jokapäiväisistä ihmisistä:

”Ihmisten turhuus. Nuo pienet oliot, kohtalon vangit. Vapaudessaan sokeita, vain eläimiä - ajatuksenaan tyydytys. Se riittää oikeaan. Järjessään mielipuolia. Vain murskautuvia kohtaloita, jotka ovat mielenkiinnottomia, tarpeettomia pienuudessaan, epäonnistuneita rumuudessaan; hämähäkin uhreja vapaaehtoisina - siitä vielä iloiten.”

Me halveksimme normaalielämää ja ihmisiä, jotka olivat antaneet alistaa itsensä sen tahdottomiksi sätkynukeiksi.

AJAN VAIKUTEITA - BAUHAUS, KOLMAS

”Bauhaus oli englantilainen yhtyen, joka perustettiin Nothamptonissa 1978 ja joka nousi suosioon 1980 – luvun alussa. Yhtye sai nimensä saksan bauhaus – liikkeestä ja yhtyeen alkuperäinen nimi olikin Bauhaus 1919, mutta vuosiluku jätettiin pois vuoden kuluttua bändin perustamisesta.

Vaikka heitä edelsi joitain synkkäsävyisiä yhtyeitä pidetään Bauhausia ensimmäisenä Gootti – yhtyeenä. Bauhaus yhdisti monia eri vaikutteita punkista, glam- rockista ja jopa dubista ja he loivat synkän mutta hyvin kiihkeän uuden soundin niille, jotka odottivat jotain uutta punkin hajoamisen jälkeen. heidän soundinsa osoittautuikin erittäin vaikuttavaksi ja se inspiroi ja toi huomiota kokonaiselle uuden aallon yhtyeiden joukolle, jotka käyttivät soitossaan intensiivistä synkkää tyyliä, jota sitten lopulta alettiin kutsua ”goottilaiseksi” Heidän esikois– singlensä Bela Lugosi´dead julkaistiin Elokuussa 1979 ja se oli yli yhdeksän minuuttia pitkä ja se oli äänitetty live sessiona studiossa yhdellä otolla. Se ei nousut englannin listoille mutta sitä myytiin vuosia eteenpäin. Se on ylivoimaisesti heidän tunnetuin

kappaleensa ja se kuultiin myös 1983 valmistuneessa ”Hunger” elokuvassa. Bauhaus hajosi jo vuonna 1983 kulttisuosionsa huipulla.”

Lähde: http://www.wordiq.com/definition/

Bauhaus_(band)

Boys keep swinging/ Timanttikoirien vuosi 1984

BOYS KEEP SWINGING/ PETE, FLOYD, DELAY, SALLY

 Floydin kanssa Pinups - aikaan meillä oli tapana kiusata kaiken maailman lehtimiehiä – ja naisia ja myös henkilöitä, jotka yrittivät lyöttäytyä seuraamme käyttämällä henkistä ruoskaa heihin; muistan useammankin tapauksen, jossa haastattelija tuli pöytäämme ja sai vastaansa ystävälliset hymyt ja kun hän oli viiden - kuuden minuutin ajan yrittänyt haastatella ja saanut vastaansa vain nuo jatkuvat ystävälliset hymyt, mutta ei sanakaan muuten hän friikahti täysin. Eräs nainen alkoi itkeä ääneen ja huutaa meille ja joutui lopulta jonkinlaisen kauhun valtaan… noita juttuja sattui aika usein, koska emme pitäneet siitä, että meitä yritettiin lähestyä kuin tavallisia kuolevaisia.

 Sama asia päti jopa Tarjaan, Floydin ensimmäiseen vaimoon, joka oli fiksu nainen, lääkäri ammatiltaan, mutta joka oli liikkunut aina jostain syystä rock – kuvioissa. Tarja oli ennen Floydia seurustellut Lords OF The New Churchin Stiv Batorsin kanssa Lontoossa ja muistan, kun Floyd kertoi kätelleensä Batorsia Lepakossa hän sanoi, että oli kumma tunne, kun jätkä oli niin kova sana lavalla ja teki hienoa musiikkia, mutta oli melkoisen kääpiö sitten luonnossa….Floyd itse oli aika pitkä – bootsit jalassa varmaan 190 cm pitkä, no anyway… Tarja siis hakeutui aika itsetuhoisten tyyppien seuraan, koska Bators myös kuoli jo varhain

 Tämä sivuhuomautus siksi, että Floydia usein syytettiin Tarjan kuolemasta, mutta tosiasia oli että Tarjassa oli jotain itsetuhoista ja hän jopa ajoi vahvasti sitä kohti. Koska meillä siis Floydin kanssa oli eräänlainen kosminen veljeys – siis täydellinen yhteisymmärrys ei Tarja voinut sitä kestää ja muistan, kun kerran Ankkurissa tulin pubiin, jossa Tarja ja Floyd olivat ja katsahdimme jostain lauseesta toisiimme merkitsevästi Floydin kanssa niin Tarja ei voinut kestää sitä, kun tajusi saman tien, ettei koskaan voisi saavuttaa Floydin kanssa sen kaltaista yhteyttä. Se vain oli fakta ja se pelotti monia, jotka eivät itse ole kokeneet sellaista tai pystyneen olemaan sellaisessa tilassa missä se oli mahdollista. Tarja painui saman tien vessaan itkemään ja tuli ulos vasta pitkän ajan kuluttua.

 Delayn kanssa meillä oli sama juttu…istuimme todella usein iltapäivästä iltaan Delayn kanssa jossain keskustan mestassa ja juttelimme – tuntikausia, koskaan ei jutut loppuneet ja aina oli yhtä mielenkiintoista ja sama tuo ihmeellinen ykseyden kokemus, läsnäolo, todellisuus… mitä ikinä siitä haluaa sanoakin se ei tyhjennä sitä… se oli elämän kokonaisuutta – sitä kun ihmiset ovat avoinna kuin ovet, jotka johtavat Paratiisiin ja siellä me kai jotenkin olimmekin, sillä kaikki oli aivan älyttömän nastaa…Delay muuten oli yksi niistä hyvin harvoista ihmisiä, jotka tekivät perustyötä – ainakin johonkin asti, en muista lopettiko hän sitten myöhemmin hommat, mutta hän jakoi postia johonkin täysin naurettavaan aikaan eli siis joskus viideltä tai kuudelta tai jotain vastaavaa ja tyypillistä oli, että kun olimme hörhöilleet klubeilla aamuun asti (Klubit kai suljettiin tuolloin yhdeltä) eli siis kahteen kolmeen Delay nukahti jonnekin sohvalle tai tuoliin ja tunnin parin päästä pomppasi pystyyn ja lähti duuniin – palasi sitten puolelta päivin kun me muut heräilimme ja toi mukanaan kaljaa tai viiniä ja sitten aloimme päivän kierron, joka yleensä huipentui jollekin klubille tai johonkin kapakkaan johon siihen aikaan pääsi sisään.

 Tuota tahtia kesti jopa vuosia eli nyt ei puhuta parin päivän putkesta vaan elämäntavasta ja ihmeestä nimeltä Grandma Delay – mies, no - tais siis Isoäiti...joka on aina myöhässä. Ehkä se johtui siitä, että hänen alfa - aaltonsa olivat jo liukuneet jonnekin polvien tienoille, en tiedä mielisairaan, älykkään huumorin se kirvoitti hänestä kyllä esiin ja usein tuntui ettei tarvinnut käydä suihkussa lainkaan, kun nauroimme niin paljon, että olo oli varsin puhdistunut.

 Itse asiassa on täysin käsittämätöntä, miten Delay pystyi pitämään yllä sellaista elämäntapaa… no se oli sitkeää ainesta ja kun eli järjettömässä tilassa muutenkin niin ei paljon mikään painanut. Jos ette tiedä asiaa, niin järjettömässä tilassa eläminen on hyvin vapauttavaa – siksi monet ihmiset alitajuisesti juovatkin. Jos ajattelette suomalaisen yhteiskunnan tiukkaa Luterilaista näennäismoraalia työtä ihailevine käytöstapoineen, niin siitä pääsemiseksi on sitten pakko vetää viinaa – se menee jonkin aikaa, mutta sitten tavallisen ihmisen vakuumi pamahtaa päälle – yleensä viimeistään keski – iässä, kun on oivallettu, ettei olekaan merkinnyt mitään sen kummempaa vaimolle, joka haluaa erota ja elää sinkkuelämää fantasiassaan ja lapset etääntyvät – silloin onkin sitten aika tutustua kunnolla psyyken pimeään yöhön ja tehdä itsemurha.

 Näin se käy.

 Pinupsin aikana, kun rehellisesti olimme ilkeimmillämme – me todellakin vittuilimme kaikelle mahdolliselle, jopa punkin idealle ja niin tein laulun, joka kannusti päättämään päivänsä.

 Minua alkoi ottaa aivoon suomalainen perustodellisuus, joka on tuota jatkuvaa v.. n märehtimistä ja itsesääliä niin ajattelin että, yeah annetaan pökköä pesään ja tehdään laulu, jossa kehotetaan itsemurhaan – se oli itse asiassa viimeinen Pinups biisi, jota harjoittelimme. Harva tietää, että Pinupsilla oli koko ohjelmisto valmiina eli yli tunti omia biisejä, mutta kun niitä ei ole jäänyt nauhoitettuna jäljelle niin ei voi antaa kuvaa niistä. Pinupsiin palaan myöhemmin…. biisin sanat menivät näin:

 C mon C mon C mon
Commit a Sucide
Do the Knife Routine
Do the Blade ballet
Commit a Suicide
Commit a Suicide

No one gives a damn to what you think
No one gives a damn to what you feel
No one feels sorry for you
No one feels blue for you…

 Suomeksi siis:
Hei Hei, Hei !
Tee Itsemurha
Tee veitsirutiini terän baletti
Tee Itsemurha tee Itsemurha!

 Kukaan ei välitä vähääkään, mitä mieltä olet
Kukaan ei piittaa vähääkään, mitä tunnet
Kukaan ei sääli sinua
Kukaan ei sure sinua
Tee Itsemurha!

Sanat/ Pete Europa

 Menkää siis jonnekin Afrikkaan tai Intiaan ja muualle tsekkaamaan ihmisiä, joilla todella on ongelmia…Meillä on pää täynnä itserakasta, hyvinsyötettyjen länsimaalaisten ylimielistä vauvapsyykettä ja kun isi tai äiti ei ole ollut okei, niin maailma on ihan kauheaa ja pakko tappaa itsensä… vittu mitä paskaa… jokainenhan haluaa tappaa itsensä, koska maailma on paska paikka. So What?

 Tee se äläkä vingu.

 Jos et tee - ota vuoteesi ja kävele äläkä odota aina pelastajaa. Pelastus tulee, kun aloitat pelastamisen itsestäsi. Vuh Vuh. Tai sitten joku auttaa – kuten minua Iggy, Velvetit ja Vivaldi… aina joku jeesaa, sillä olen todennut, että todellisuudessa Universumi on hyväntahtoinen paikka, mutta me murhaamme siinä itse itsemme….Historiattomilla miehillä ei ole itsetuntoa, joten viinaan on hyvä hukkua. Samaa valhetta, kuin kaikki muukin tämä mekanistinen yhteiskunta.

 ”Meihin kohdistettu viha lienee useimmiten ollut näiden tavallisten moralistien ulkoistettua itsevihaa, vihaa omaa pienuuttaan ja mitättömyyttään kohtaa, vihaksi muuttunutta jatkuvasta alistamisesta ja alistumisesta johtuvaa katkeruutta. Friikit nimittäin näyttivät sen, mitä jokainen voisi olla, jos vain uskaltaisi repiä itsensä irti arjen, rutiinin ja rahan herruudesta.

 Samalla me olimme tietenkin oma klaani tai heimo, johon ei tietenkään päässyt jäseneksi juuri kukaan. Jäsenanomuskaavakkeita ei ollut, sillä piti olla jo klaanilainen, jotta voisi edes tulla meitä lähelle, jotta voisi ymmärtää ja jakaa yhteisen kielemme, tyylimme ja olemisen tapamme olla maailmassa. Ulkopuolisille ei juurikaan hymyilty, koska siihen ei ollut aiheitta. Pikemminkin tyly ilme, joka loi ja ylläpiti etäisyyttä ja välinpitämättömyyttä muista, oli vakio. Piti olla jäätävän kylmä.

 Tämä ei tarkoittanut, että keskenämme tai ystäviemme kanssa ollessa olisimme olleet tosikkoja. Päinvastoin huumori ja mielipuolinen ilo olivat koko ajan läsnä. Samalla kaikki oli aina äärimmäisen vakavaa keskellä järjettömintä naururemakkaa, kun kippurassa nauroimme jostain mielettömästä oivalluksesta Floydin huoneen lattialla vatsojamme pidellen.

 Ja niin kuin heimoilla meillä oli oma toteemieläin. Meillä se oli Floydin luoma raivoeläin. Se oli vittumainen olio. Aina raivokkaasti menossa, aina raivoissaan mistä nyt lieneekin ollut. Sillä oli terävän suippo nokka, murhaava virnistys, vihainen silmä, terävät jalat, joilla pystyi juoksemaan katsetta nopeammin. Se oli jopa nopeampi kuin Sally Flesh, jota Floyd eräässä Nights of Iguanan biisissä kuvasi: ”One and only Mr. Flesh / Faster than a jetplane.”

 Raivoeläin oli mustaläikkäinen valkoinen otus. Mitä se ajatteli, sitä meistä ei kukaan tiennyt. Se vain oli puhdasta raivoa, liikettä, nopeutta. Se oli läsnä heimon riiteissä ja rituaaleissa, menoissa ja menossa. Floyd piirteli sitä joka paikkaan. Yritin jäljitellä sitä joskus, mutta aika usein Floyd joutui osoittamaan, että ”Hei Sally, toi kuono on ihan liian pyöreä. Terää siihen.” Raivoeläimestä kerrottiin tarinoita öisillä heimonuotioilla, jossa sen olemusta, luontoa, taustaa, tarkoitusta, seikkailuja pohdittiin, mutta aina se jäi yhtä arvoituksellisesti. Se nyt vain oli meidän toteemieläin. Runoilin kerran siitä päiväkirjassani, pitäen sitä koirana, vaikka se kait oli vain lajivapaa olio:

 ”Kuutamolla kuolee koira
se valkaistaan fosforilla
tiennäyttäjäksi - sanotaan.”

 Tämä tietä näyttävä raivokoira ei ollut kukaan muu kuin me: Pin Ups.

 Heimoon kuului myös ulkoiset tunnusmerkit. Mehän olimme Pin Ups, joten velvollisuutemme oli olla kaupungin tyylikkäimmät tyypit. Sitä me olimmekin. Ei ollut ketään, joka olisi ollut meidän tasollamme. Tyyliin kuului bootsit ja raivoeläimen nokkaa muistuttavat teräväkärkiset Shelleys shoesit, niin mustaa kuin voimakkaita värejä, kuoseja nailonista verhokankaisiin, mustat, valkoiset tai keltaiset hiukset eri tavoin vahvimmilla mössöillä koottuina patsaina, kasvoja peitti vaalean pohjavoiteen päälle tuprutettu Lumene 1 eli lähes valkoinen puuteri, silmiä reunusti vahva musta kajali, joka piti aamulla meikatessa saada näyttämään siltä, kuin se olisi viikon vanhaa.

 Meikkauksessa oli äärettömän tärkeää, ettei se ollut joku naisellinen juttu tai liian hienosteltu, niin kuin futuristipelleillä. Siinä piti näkyä Manhattanin katujen särmikkyys, Warholin Tehtaan supertähtien muisto. Se oli sotamaalaus, jota ilman ei lähdetty ulos, joka näytti niin meille kuin muille, keitä me olemme ja kuinka ylpeitä me olemme siitä mitä olemme: Here we come! Samalla meillä oli jokaisella oma erottamaton tyylimme ja ilmeemme. Hirveän lähellä, mutta aina erilaisia. Floydin loureedmäisyys, Peten dandymaisuus, Sallyn bowiemaisuus, Dileyn seiskytlukulaisuus. Me olimme itsessämme taideteos. Jokainen päivä oli siten meille taidetta, jossa me olimme niin taitelijoita kuin teoksia.”

 Sally Flesh

  12. maaliskuuta – Suomen historian huomattavimpiin poliitikkoihin kuuluneen Väinö Tannerin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. SDP järjesti puheenjohtajansa Kalevi Sorsan johdolla juhlatilaisuuden, jonka Neuvostoliiton puoluelehti Pravda leimasi neuvostovastaiseksi mielenosoitukseksi.