GRÖNA
Greenback, Jusa , Grönä…. jos
pitäisi nimetä joku, joka oli ensimmäinen varsinainen
”goottihahmo” Suomessa sanoisin, että se oli Grönä… hän oli
hiukan vanhempi kuin me eli syntynyt ehkä jotain 1955 tai sinnepäin
ja se oli aika outo jätkä. Ensinnäkin se oli vanha spiidifriikki
tai siis nimenomaan oli ollut sellainen jo 1970 luvun alussa –
asia, joka oli aika harvinainen täällä. Sille oli tullut joku raju
juttu kai sen vaimon tai tyttöystävän kanssa ja se oli lopettanut
silloin kaman käytön kokonaan eli se oli tavallaan käynyt jo koko
kaaren läpi ennen 1980 – luvun skeneä. Sitten Gröna oli alkanut
lukea Krsishnamurtia ja oli varmaan vetänyt koko sen tuotannon läpi
eli se oli jonkinlaisella henkisellä tiellä. Gröna tunsi myös
erittäin hyvin sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen runouden ja
kirjallisuuden ja lainaili usein ulkomuistista jotain Bukowskia,
Baudelairea, Wildea tai Henry Milleriä, jota muuten sekä minä että
Floyd todella rakastettiin… Miller osasi kirjoittaa elämästä
niin, että elämä tuntui oikealta, intensiiviseltä,
hurmokselliselta, inspiroituneelta ja raa`an alastomalta eli juuri
sellaiselta, kuin me halusimme elämän tuntuvan ja näyttävän.
Gröna taisi tutustuttaa minut Hubert Shelby Jr: n kirjoihin, mikäli
oikein muistan.
Outoa oli se, että se kuitenkin oli
todella rock – Gröna oli nimittäin juuri aivan ensimmäisiä
henkilöitä, joka pukeutui kokomustaan – sillä oli mustat kapeat
kengät tai bootsit, musta melkein maahan ulottuva nahkarotsi,
pikimustat puoleen väliin selkää ulottuvat ihan piikkisuorat
hiukset, kalpeaksi puuteroitu naama ja kajalia ja ripsiväriä, niin
ja usein myös tyylikäs musta cowboy stetson.
Gröna ei ollu mikään tuollainen
mauton hevi – Lasse, joita nykyään näkee joka kulmassa, vaan
todella yksinkertaisen vaikuttava, tyylikäs ja kaunis mies –
sellaisella salaperäisellä, ehkä vähän pelottavallakin tavalla…
Tosiasia kuitenkin oli, että Grönä oli todella väkivallaton
ihminen, kyllähän sitä vitutti kaiken maailman örisijät ja
selkään taputtelijat, mutta se oli jo oppinut hillitsemään
itsensä ja tosiaan henkistynyt aika pitkälle ja silti luuhasi
yökahviloissa ja klubeilla aina kun voi ja antoi nuorten naisten
viedä itsensä hoidettavaksi eli se asui milloin minkäkin naisen
luona – asia, joka sekin oli hyvin tyypillinen noille meidän
kuvioille yleensäkin. Muistan, kuinka jossain välissä eräs
ihan hyvän näköinen ja mukava tyttö halusi ”ostaa” minut
elämäänsä – olin siellä yötä ja aamulla tyttö sanoi, että
jäisinkö sinne hengaamaan ja asumaan ja hän kustantaisi kaiken…
En jäänyt … olin liian vapaa sielu
jäämään kiinni mihinkään. Itse asiassa en seurustellut koskaan
yhtä yötä kauempaa, koska minusta se olisi ollut valheellista ja
hyväksikäyttöä… en voinut luvata mitään pysyvyyttä, kun oli
liian kiire elää. Mutta ylipäänsä tuolla tavalla asiat meidän
kuvioissa toimivat – tuolla tavalla tapahtui Sallylle, Floydille,
Harry Jonesille ja monille muille ja asia oli ok. Toiset olivat
seurustelevaa tyyppiä (kuten Floyd ja Delay myöhemmin) toiset taas
kulkijoita (kuten minä ja Gröna)
Yleensähän tuollaisissa normaali
ihmisten ”herrasmies” – kuvitelmissa ja pojukuvioissa, joilla
tarkoitan nyt tuollaisia ns. perusmiehiä, jotka on opetettu
tyydyttämään vain naisten materiaalisia tarpeita eli siis heidät
on kokonaan alistettu, vaikka kuvittelevatkin olevansa jotain
”vapaita ” miehiä. Heidän tehtävänään on pönkittää pikku
pesiä ja puuhia eli hoitaa huonekalut, naiminen, auto, puudeli,
perhe, omakotitalo ja duuni niin, että nainen pysyy tyytyväisenä
eikä mahdollisesti karkaa.
Mies hoitaa drinkit, pokkuroi ja
juoksee seksin perässä, mutta klubikuvioissa kaikki oli
toisenlaista ja rockin maailmassa yleensäkin… naiset tulevat
tarjoamaan itsensä (eivät tietysti kaikki mitenkään tyrkytä
itseään) ja usein maksavat kaiken ja vielä pitävät kundia yllä,
jos se on hyvä ja nainen ja mies pitävät yhdessä hauskaa.
Oikeastaan silloin meidän piireissä
ei kukaan itseään kunnioittava mies ruvennut naisille tarjoilemaan
yhtään mitään, saati ylläpitämään mitään perhekuvitelmia…
ei todellakaan ja naiset, jotka olivat myös hyvin vapaita ja tasa –
arvoisia hyväksyivät tämän ja usein ”kannattivat ” miehiään
– hehän olivat tähtiä tai muuten vain sen arvoisia tyyppejä.
Muistan esim. Sangon eli Mustan Minnan,
joka oli klubeilla heiluvista naisista ehkä tylyin ja älykkäällä
tavalla hulluin. Hän kävi joka päivä Presidentti – hotellissa
siivoamassa – hoiti aina työnsä todella hienosti, välillä kävi
aina moikkaamassa meitä Pressan yökahvilassa ja salakuljetti jotain
ruokaa meille ja sitten yleensä tarjosi koko illan tai ainakin pari
drinkkiä seurueen miehille – ei sille koskaan tullut mieleenkään,
että se olisi ollut jotain ”riistoa” – päinvastoin sehän oli
helvetin hienoa että sai hengata meidän kanssa ja nauraa ja bailata
illat ja yöt läpeensä…
Noin se kyllä menee klubipiireissä ja
yleensä naiset on todella skarppeja ja uskonpa että monet naiset
jopa pitävät ihan loukkaavana sellaista, että joku äijä tulisi
tarjoamaan drinkkejä ja esittämään jotain ”miestä” – se
oli junttimaista, moukkamaista ja olisi alistanut naisen jonkin
sortin miesten ”kohteeeksi”. Hah hah - se ei kyllä niissä
kuvioissa todellakaan onnistunut!
Naiset olivat todella hienoja ja Musta
Minna skarppiudessaan ihan omaa luokkaansa – melkein kaikki naiset
klubeilla pelkäsivät häntä – Hän oli erittäin kaunis –
valtavan kirkkaat silmät saattoivat vaarallisesti leimuta, kun hän
sekoili itsekseen tanssilattialla. Heti, kun näin hänet ensimmäistä
kertaa ihastuin hänen hulluuteensa ja sumeilemattomaan persoonansa –
ei kyllä mitenkään haitannut että hän oli myös älyttömän
hyvän näköinen ja tyylikäs.
Hän myös oli nainen, joka ei pelännyt
yhtään mitään – muutaman kerran jotkut olivat yrittäneet
raiskata hänet ja Minna oli vain nauranut, että siitä vaan pojat
katsotaan seisooko teillä kunnolla, kuka aloittaa ja nauranut
päälle, että v.. u mitä juntteja. Eipä ollu lähentelyt enää
maistuneet.
Tähän väliin väittäisin myös että
suurin osa noista naisista oli sellaisia olemukseltaan – siis
ainakin jo tuolloin parikymppisinä, ettei heitä olisi
yksinkertaisesti voinut edes raiskata…. ei mitenkään…liikaa
tyyliä ja älyä…
Gröna toimi Andy McCoyn
henkilökohtaisena managerina ja kiertue – avustajana joillain
rundeilla ja samalla hän kirjoitteli rock - artikkeleita ainakin
Rumbaan. En muista missä Grönaan tutustuin, mutta pian meistä tuli
ihan hyvät frendit ja juttelimme paljon kaikenlaista – varsinkin
henkisyydestä ja taiteesta.
Gröna oli intohimoinen Iggy Pop –
fani ja niin kai olin minkäkin… Iggy minulle oli jotain, joka oli
monta kertaa pelastanut minut itseltäni ja siltä hillittömältä
sisäiseltä palolta ja myös vihalta, jota välillä tunsin koko
ihmiskuntaa kohtaan …Pinupsin aikaanhan meillä oli ideana
pystyttää verkko minun (meidän) ja yleisön väliin etten hakkaisi
ihmisiä mikkitelineellä, sillä sen olisin 100% varmasti tehnyt –
minähän halveksin yleisöä ja kaiken maailman tyyppejä, jotka
olisivat tulleet tiirailemaan… jos haluatte show: ta, niin sen
kanssa sitten saatte. Pinupsien oli tarkoitus olla äärimmäisen
vaarallinen kokemus. Jos kuuntelette Come And Fly With Us tai Isn`t
that love kappaleet niin kyllä niistä hohkaa varsinainen kylmyys ja
iva…
Grönan kanssa hilluttiin paljon
klubeilla ja juuri yökahvilassa ja sitten jostain syystä, josta
minulla ei nyt ole mitään hajua meidän piti lähteä
kaupunkikierrokselle Tukholmaan ja sieltä sitten Kööpenhaminaan.
Ehkä Grönan piti tehdä joku juttu tai jotain, en muista kyllä
yhtään, mutta anyway… olimmekohan Lontoossakin jossain vaiheessa
– on kuin päässäni olisi hämärä mielikuva Lontoon jostain
juna-asemasta?
Lähdimme siis Inter – reilaamaan…
olen aina vilpittömästi halveksinut reppumatkaamista, mutta me
tietysti teimme homman tyylillä – täysissä meikeissä, hienoissa
vaateissa ja tyylikkäät kassit olalla… rahaahan meillä ei paljoa
kyllä ollut.
Tukholmasta en muista mitään muuta,
kuin että taisimme hillua Åttifyranissa, joka oli silloin koko
Skandinavian kovin disko – samaan paikkaan sammuin pöydän alle
kohtalokkaalla Göteborgin Bowie matkalla myöhemmin…
Tukholma oli mielestäni aika vaisu
paikka Helsinkiin nähden new wave asioissa, en tietenkään kaikkia
systeemejä nähnyt, mutta Stadissa oli niin yhtenäinen ja iso
porukka kuvioissa, että oli se jotenkin tiiviimpää ja
tyylikkäämpää touhua – varmaan ruotsalaiset olivat vielä Abba
jälkkäreissä, eivätkä tajunnet, että euroviisut olivat jo ohi.
Tukholman jälkeen me syöksähdimme
sitten juuttien pääkaupunkiin, joka oli yhtä tylsä hippipaikka,
kuin Amsterdam – voi luoja, missään ei ole sellaisia heinähattuja
kuin Tanskassa; paitsi ehkä Belgiassa, joka on maailman
mitäänsanomattomuuden keskuspaikka.
Menimme jonkun Grönan naisen luokse –
hänellä oli aina lista naisista eri kaupungeissa joiden luo voi
mennä yöksi – siellä sai ruuat, juomat ja hyvät hoidot ja
kaikki olivat tyytyväisiä. Aamulla Gröna oli ihan tohkeissaan,
koska nainen oli sanonut hänelle että Gröna oli parempi -piip-,
kuin Iggy Pop, jonka kanssa nainen oli myös viettänyt yön – se
oli kova juttu, josta kuulin muutaman kerran sen jälkeenkin…
Seuraavana iltana lähdimme sitten
Kööpenhaminan yöhön koluamaan läpi kaikki kovimmat vähänkin
new waveen päin kallellaan olevat klubit, mutta pettymys oli karvas
- joka paikka oli täynnä noita ystävällisesti hymyileviä
lökäpöksyjä, jotka kittasivat Heinekenia. Voi Helvetti - tajusimme,
ettei Tanskassa ollut vuonna 1982 (vai oliko se 83) mitään Uutta
Aaltoa…Dexis Midnight Runnersien: Come on Eileen oli superhitti ja
ehkä jotain Yazoo: ta soitettiin, mutta siinä se sitten suurin
piirtein olikin. Sama juttu, kuin Amsterdamissa, jossa olimme
vetonaula numero yksi. Sekin oli pilveä pössyttävien tylsimysten
paratiisi ja meidän täydellinen vastakohtamme.
Väkisinkin tuli mieleen Andy Warholin
jostain muistelmista pätkä, kun koko Factoryn jengi oli lähtenyt
jonnekin ranchille kuvaaman leffaa homo-cowboysta (mikä
riemastuttava pyhäinhäväistys!) ja heidät oli miltei lynkattu
jossain lännen pikkukaupungissa.
Kukaan ei tullut meitä Damissa
lynkkaamaan, mutta herätimme kyllä valtaisaa huomiota, kun kuljimme
minä, Sally, Floyd ja Delay hyvän näköisinä, täysissä,
kalpeissa meikeissä jossain Leidsepleinillä - en nyt ( j.. a)
muista, miten se kirjoitetaan oikein… ja luukutimme aamupäivän
ruuhkassa kannettavasta mankasta täysillä Velvet Undergroundin:
Black Angels Death Songia tai European Son: ia..,
Ah olipa se hienoa… huh vieläkin
viiltää – Damissa elämässä oli jotain ihan täydellistä. se
oli yksi hienoimmista ajanjaksoista elämässäni… hyvää seuraa…
kolmen, neljän päivän maraton- keskusteluita, säpinää,
taidetta, musiikkia ja suunnitelmia (ja drinkkejä ja…ja ). Onpa
hienoa että on voinut elää niin paljon…en muista koko Damin
oleskeluista, että olisimme syöneet koskaan mitään (tai kai Jutta
tai Akku joskus kokkailivat jotain oikeita ruokiakin)…Twiggy
Oliverin kanssa kun muistelimme 80 – luvun meininkiä, niin
totesimme, että syöminen ei oikein ollut muodissa ja jos nyt pakko
oli pysyä hengissä niin jotain pientä kai piti sitten syödä ja
Damissa se pieni jokin oli tietysti Nasit ja Pamit.
Tuohon aikaanhan Pizzeriat olivat
Suomessa eksoottisuuden huipentuma – kebabeista kukaan ei ollut
vielä kuulutkaan, joten Nasit ja Pamit olivat jo meille jotain idän
mystiikkaan verrattavaa ja sitä paitsi ihan kivan makuisia ja
maksoivat vain yhden Guldenin joten rahat jäivät tärkeämpiin
tuotteisiin. Ai mitäkö ne olivat? No jotain helvetin pötkylöitä,
joissa oli eksoottisen makuisia vihanneksia ja lihaa sisällä –
vähän niin kuin Thai – versio lihapasteijasta ja yksi sellainen
riitti hyvin puoleksi päiväksi – ne olivat noin perunan kokoisia
friteerattuja taikina – ihmeitä.
Gröna siis oli tyylijätkiä ja hieno
hahmo mutta kadotin sittemmin yhteyden ehkä siksi, että itse aloin
sekoilla liika tai sitten hän vetäytyi ensimmäisen klubivaiheen
jälkeen jonnekin. Gröna kuuluu kuitenkin selvästi 80 – luvun
alun klubien kermaan.