All Rights reserved/ Petri Hakkarainen
SAMMAKON TARINA
” Niin minä synnyin ennen aikaa; siihen aikaan ei ollut mitään sellaista, josta olisi saanut kiinni, se joka minut kuvitteli naurahti ja hänen tunnelmansa oli veikeän odottava ja niin minä sitten vasemmasta takajalastani hänen ajatuksissaan roikkuen tulin olemaan kaikkine näine vihertävine pilkkuineni ja varustettuna tällaisella leppoisalla, tuumailevalla kurnutuksella.
Aluksi en nähnyt mitään, mutta kun vihdoin pääsin irti tipahdin johonkin, jonka jotenkin tunnistin kosteaksi. En kyllä tiennyt mitä se oli, mutta mielestäni se oli juuri kosteaa – sellaista, että mitään muuta se missään nimessä ei olisi mitenkään voinut olla.
Olin Äiti Maan Ilon kyyneleessä, sillä olinhan toki haluttu lapsi, vaikka vielä ei tiedettykään mihin minä kelpasin. Mutta minua oli hauska katsella ja kuunnella ja niin minä illat pitkät lauloin lauluani mustan ja punaisen maan povessaa, keskellä sitä lievästi suolaista kyyyneltä. Kurnuttelin ja runoilin aikani kuluksi.
Kuulin, kuinka ympärilläni Maa valitti ja kohisi ja se rakasteli itsensä Ajan kanssa ja uutti yötä päivää valoa mustasta kivestä – kovaa työtä se oli, mutta rakkauden täyttämää, sillä siinä kivessä, ikuisen yön mustuudessa laulettiin maailmankaikkeuden laulua siihen kiveen, tuon hiilen ytimeen ja sen laulun laulajana oli valo – tosin ei vielä havaittavana ja pimeyttäkin hienojakoisempana se lävisti kaiken olemuksellaan.
Oi noita aikoja - kuin lapset kohdussa olimme, turvassa, vereen kytkettynä ja kuulimme Maan Sydämen sykkeen, kun se meille lauloi rakkaita laulujaan.
Sitten eräänä päivänä tunsimme vetoa ja tajusimme että se kaikki olisi ohi, sillä hiilen ydin, joka oli saanut uuden muotonsa halusi laulaa lauluaan ilmalle, tuulelle – se halusi, että sitä kuunneltiin, että nähtiin, kuinka sen loputtomissa prismoissa taiteilijan käsi kertoi tarinaansa – se halusi kertoa teille, että, ette olleet yksin.
Me sen jo tiesimme, emmekä sellaisesta piitanneet, mutta Timantin luonteeseen kuului, että se halusi kertoa tarinoita ja sillä oli salainen kaipuu rakkauteen valon kanssa, jonka ydintä se tiivisti puristi sydämessään.
Niin sitten eräänä päivänä se ilmestyi Intiaanivanhukselle, joka sitä tervehti kohteliaasti, katsoi sen ydintä – keskusteli sen kanssa, niinkuin pitikin ja totesi sitten, että tästä ei vielä hyvää seuraa.
Minua hän katsoi viisaalla katseellaan ja totesi, että yksityisetsivän elämä oli raskasta ja mitä minä muuta voin tehdä, kuin huoata syvään.
” Nääs ” hän jatkoi ” ensiks pitäis tietää, mitä etsii...”
AMERIKKA
Katsoin ulos Avenue Of Americas: illa sijaistevasta seitsemännen kerroksen asunnostani – oli Manhattanin iltaruuhkan aika ja totesin itsekseni, että oikeassa oli tuo vanha tietäjä.
Alhaalla autot pitävät meluaan, ilma on täynnä sikinsokin kuviota, tähdet ovat lennähtänet pois paikalta ja paenneet avaruuteen. Valot murhaavat valkoisella hohteellaan hämärtyvän taivaan varjoa, sähkön vaarallinen värinä täyttää jokaisen molekyylin, talot, piikkikorot, CD soittimet, jalkalamput, koiranpannat, teräksiset kupit ja ovisilmät.
Sen surina on yhtämittainen, sen on jännittänyt isäsi, kuin jousen, väsyneenä sen särkevästä surinasta hän ampuu löysiä nuolia, jotka uupuvat kesken lennon maaliin. Abstrakti osumatarkkuus ei hyvää tiedä, siksi myös Kiinalainen on niin uupunut kuvaelmassaan toisen talon vihreässä huoneessa ja tuosta kaikkialle tunkeutuvasta värinästä hän yrittää paeta uneen, muttei voi, sillä suurkaupunki valvottaa häntä. Vesiputket, suurjännitejohdot, valokaapelit, johtimet, antennit ja laserkaukoputket ajavat hänen untaan takaa, niin, ettei hän saa sitä kiinni.
Kaikki nuo koirat ja kissat ja hyönteiset ja tuo sublimaalinen, infernaalinen värähtely, joka on varastettu hyönteisiltä ja joka nyt ajaa Ihmistä yhä syvemmälle hyönteisen maailmaan; lennä, syö, parittele, kuole, lennä, syö, parittele, ryömi, kuhise, lisäänny, syö, parittele, surise, sihise, värise syö, tapa, tapa, tapa, syö, syö laulaa sähkön sublimaalinen värähtely pyövelin lauluaan ja suurkaupungin lapset heittäytyvät kauhuissaan jokiin, syövät toisensa, koukistavat kaikkitietävän sormensa liipasimen ympärille, kuin banaanin ja päästävät veljensä pois arvottomasta elämästä.
Syö, parittele, sihise, surise, värise, syö, pure, pistä, surise, värise, parittele, lennä, ryömi, bzzzzz,bzzzzz– ja kirkkaat helmiäispiikit tunkeutuvat suoniin puhumaan hyönteisten kuisketta ja palavat silmämunat huutavat yöhön sokealla jähmettyneellä katseella, joka näkee vain kuoleman, kuoleman ja kuoleman, tuon maan mustuuden – ne timantit, jotka mustuivat otsalle, jotka rypistyivät, kuin kivet ja ahmaisivat heidän mielensä ja joista valo katosi, sillä sen ääntä ei kuuneltu, ei katsottu sen kertomusta, ei juovuttu valon hienoviivaisesta riemusta ja niin se haluaa palata ystävänsä Sammakon luokse, joka yhä itkee kadotettua lasisilmäänsä.
Tarkennan kiikareitani ja näen, kun vastapäisen rakennuksen kelmän vihreässä huoneessa kiinalainen mies pyyhkii hikeä otsaltaan ja nojaa hetkeksi seinään. Samettinen pussi roikkuu velttona ja uhkaavana hänen kädessään. Paennut uni härnää häntä nurkan takana – hänen kaareutunut, vaaraton kätensä ei edes yritä tavoitella sitä. Miettiikö hän nyt, mistä pussinsa sai – mitä sisällöstä maksoi ja kuinka paljon siitä joutuu maksamaan.
Unen paetessa, luomien hapuillessa aamunsarastusta, tulehtuneet silmät, kuin Helokin houkukset, tyhjät ja ammottavat katselevat ahnaasti pakenevaa maailmaa – mustuneiden Timanttien korruptoima mieli haparoi, miettii, kuinka hän lumoutui hyönteisten kauheasta laulusta ja ehkä tarttui revolveriin, ehkä pakotti avaamaan kassakaapin, ehkä vei kouluaikaisen ystävänsä kujalle, ehkä ei kuunnellut anovaa ääntä, ehkä ei välittänyt aran kauriin juoksusta silmissä, joissa kohta sen oli loikattava vapauteen murtunein jaloin, ehkä hämmentyi, ehkä hikipisarat tunkeutuivat pistävinä hänen kaulukseensa, ehkä hän tunsi orjantappurakruunun painuvan otsalleen, ehkä erehtyi Vapahtajan luonteesta, ehkä voimistuva kaikkiallinen surina täytti hänen mielensä, jossa Timantit olivat yksi toisensa jälkeen mustumassa ja huusivat häntä valeäänillä luokseen ja kuinka hän sitten ehkä, kuin vahingossa, kuin olisi vaipunut iltapäivän uneen koukisti sormeaan ja vapautti ilmaan kulkevan lunastuksen välikappaleen, joka ajan pienen pienen murto – osan vangitsee valonsäteen kiiltävään vaippaansa ja vie tervehdyksen hänen veljensä kehoon, joka syleilee sitä verellään ja upottaa sen lihaansa, kuin yhteisen salaisuuden ja hautaa sen sydämeensä – vie tuon valonsäteen armeliaan laulun punaisen hurmeen pyörteeseen ja surina kujalla on sinfoninen, se peittää alleeen kaatuvat äänet, pingottuneet, löysät pyykkinarut, kumahtelevat peltiset lakanat, asvaltin hiljaisen narinan ja ruostuvien tikkaiden murinan.
Bzzzz..... hyönteiset lentävät, parittelevat ja ryömivät villinä; ihmisen ja hyönteisen veljeys on vahva, Maa saa ruokaansa, veri virkeänä palaa Maan Kohtuun ja madot ottavat osansa Kiinalaisen tarjoamasta juhla – ateriasta; koppakuoriaiset parittelevat hurmiossa ruumiin onteloissa, niiden miljoonapäinen jälkikasvu pitää kuollutta miestä isänään ja kaikki hukkuu kaoottisiin pyörteisiin....
Kiinalainen mies pyyhkii otsaansa – hän on kuin postikortti edessäni, niin lähellä. Kas ihmeelliset lasipalaset tuovat hänet tuohon vierelleni, ulottuvilleni, kuin voisin puhua hänelle tai ojentaa hänelle suolaa, jota hän voisi ripotella kananmuniensa päälle aamiaisella. Valo on vangittu käden työllä lasiin, jonka läpi häntä katson.
Uurteet hänen kasvoillaan valuvat kohti maata ja hän tuntee jo sen odottavan painon.
Nuoruuteni kilpailee hänen valumisensa kanssa ja olen iloinen siitä, että jalassani ovat kevyet tennistossut, päälläni Freak -Out teepaita ja olen nuori taideopiskelija, joka opiskelee taideaineita New Yorkin Greenwich Villagessa, silloin, kun ei ole jokin toinen henkilö.
On niin helppo hengittää, kun katsoo toisen kuolemaa ja hidasta syömistä.
Mies päättää lähteä huoneestaan ja minä päätän lähteä hänen peräänsä.
