NEW YORK, NEW YORK
Nykissä minua pyydettiin moniin diskoihin tarjoilijaksi –
siellä oli sellainen staili, että hyvän näköiset kundit tarjoilivat vain
pikkuhousuissa tai shortseissa drinkkejä rullaluistimilla ja olivat tietysti ”seksikkäitä”.
Minä kun olin muutenkin erittäin hyvä tanssija ja minulla oli hyvä, treenattu
kroppa olin juuri sopiva niihin hommiin ja itse asiassa kaikissa noissa
diskoissa, joissa kävin minua tultiin pyytämään parin käyntikerran jälkeen duuniin.
Noita mestoja olivat mm BONDS, joka oli silloin New Yorkin suurin disko suoraan
Times Squarella, sekä New York, New York disko.
”New York, New York diskoa
käytettiin myös Slava Tsukermanin sci – fi punk kulttielokuvan, Liquid Sky n disko kohtauksissa. Elokuva ilmestyi 1982 mutta se oli kuvattu aiemmin.”
Jussi Kantonen
Mielenkiintoinen uutinen siinä mielessä, että Samurai Timpan
ja Harri Jonesin kanssa Lepakon yöbileissä aloimme näyttää aina tuota Liquid Sky-elokuvaa
valkoisessa salissa yhdessä joidenkin Warhol pätkien kanssa, mutta en
tunnistanut, että kohtaukset oli kuvattu juuri New York, New Yorkissa.
Bondsissa oli jalkapallokentän kokoinen tanssilattia ja
kovin sana, joka olikin muuten todella kova kokemus siinä mestassa oli Donna
Summerin äärimmäisen hieno diskobiisi I Feel Love. Katosta pullistuivat
paineilman avulla valtavat viisi - kuusimetriset avaruusnuket, savua tuli
suihkuina lattiasta ja jengi tanssi suureksi osaksi rullaluistimilla. Se oli
diskon viimeistä kultakautta parhaimmillaan. Sinne ja pariin muuhun, mm. juuri
New York, New York – diskoon, keskustan paikkaan minua siis pyydettiin, mutta
en mennyt.
Syitä oli kaksi: ensiksi se, etten osannut rullaluistella
(silloin Suomessa rullaluistimia ei ollut kellään, eikä kukaan harrastanut
rullaluistelua, toisin kuin nykyään) ja toiseksi se etten tiennyt drinkeistä
mitään, eikä minua huvittanut alkaa mokailla englanninkielisen drinkkisanaston
kanssa, joten siis kanailin. En myöskään koskaan soittanut Joelle, koska
ajattelin, että kuitenkin viisainta pysyä poissa mafia-kosketuksista.
New Yorkin ajan ehdoton teemalevy oli David Bowien Scary
Monsters. Sitä kuuntelin todella paljon, vaikken pitänytkään siitä niin paljon,
kuin monesta aiemmasta levystä. Öisin katselin, kun mustien nuorisojengejä
kulki kahden kolmen aikaan Harlemista kohti alakaupunkia. Harlemhan alkoi siitä
aika läheltä. Kuuluisa 110 street oli jo ihan Harlemin sydäntä ja itse siis
asuin 97-kadun ja Lexingtonin kulmassa, mutta enpä viitsinyt lähteä itsekseni
seikkailemaan Harlemiin, en halunnut hankaluuksia. Huppupäinen jengi, jota
sieltä yöaikaan valui ei herättänyt hirveästi kontaktointihaluja. Lisäksi on
syytä muistaa yksi asia, jota nykypäivänä harva tajuaa: en ollut koskaan
puhunut elämässäni värillisen ihmisen kanssa. Helsinki oli paitsi harmaa, myös
erittäin rasistinen paikka ja Suomessa yksinkertaisesti ei vielä ollut muun
maalaisia ihmisiä eli meidän kulttuurimme oli varsin Arjalainen vielä.
IGGYN KULMILLA
Päätin eräänä viikonloppuna lähteä tsekkaamaan Iggy Popin ”kotikulmia”.
Tässä yhteydessä täytyy Iggy Popin kunniaksi sanoa, että jos en olisi
tutustunut kyseisen herran lauluihin aikanaan, niin olisin varmaan myöhemmässä
elämäni vaiheessa tuhonnut itseni kokonaan. Iggy, Velvetit ja Vivaldin neljä
vuodenaikaa ovat juttuja, jotka pelastivat minut täydellisen itsetuhoiselta
synkkyydeltä. Synkkyydeltä, joka johtui siitä, että tajusi, että suurin osa
ihmiskunnan touhuista oli pelkkää feikkiä ja kulissia – teeskentelyä, joka oli
murhaavaa. Kaipuu johonkin aidompaan ja hienompaan oli koko ajan läsnä ja
vahvana. Kun sitten kuunteli Search and Destroy: ta tai I Wanna Be Your Dog: ia
niin tajusi, että sama raivoisa, sisäinen palo oli myös jollain muulla. Jossain
siis oli hengenheimolaisia ja joku oli saanut noita tunteita jo taiteen
muotoonkin, joten se toi lohtua.
Olin aina tajunnut, että maailma on pelkkää valhetta ja
paskaa ja mitä vanhemmaksi tulin sitä paremmin ja selkeämmin sen tajusin ja
inhosin typerää, onanoivaa idioottilaumaa, joka kutsui itseään ihmiskunnaksi.
Minulle maailmanlopun odotus sopi kyllä kieltämättä hyvin. Ehkä huvittavaa
jonkun mielestä voi olla se, että kaipaisin viattomuutta ja aitoa rakkautta ja
ystävyyttä, olinhan todella tunteellinen henkilö ja pyrin antamaan omassa
piirissäni oleville ihmisille noita asioita…no joka tapauksessa olin otollista
maaperää post punkin maailmalle lähes sysimustassa näkemyksessäni.
Päätin siis lähteä kurkkimaan Iggyn mainitsemia paikkoja
Lower East Sidelle ja suunnistin Alphabet Cityyn. Oli alkuilta ja jengiä oli
jonkin verran liikkeellä. Avenue A ja Avenue B oli ihan ok ja kävelin
luottavaisena eteenpäin sitten tulin jostain kohtaa vihdoin Avenue C: lle ja
lähdin kävelemään sitä pitkin ja tajusin, että olin tainnut tehdä pahan erehdyksen…
En nyt muista mitä minulla oli päälläni mutta ainakaan se ei
ollut mitään, mikä oli New Yorkin vakiotavaraa eli erotuin erittäin selkeästi
muusta jengistä ja sehän tietysti on tietyissä paikoissa oma riskinsä. Tömähdin
suoraan jonkinlaisen kuhinan keskelle. En vielä tänäkään päivänä tiedä mikä se
mesta oli, mutta ilmeisesti se oli vain kadun osa, josta oli purettu talo. Se
oli n 50 x50 neliömetrin superpaskainen alue, jolta talo oli raivattu,
lähistöllä oli palanut autonromu kadulla ja aukio oli täynnä jengiä. Varmaan
kaksi, kolmesataa eri-ikäistä heppua eikä ollut epäilystäkään, etteikö paikka
olisi ollut aivan täynnä junkeja – siis nistejä. Se oli joku piikkipuisto,
sillä niin kummallinen ilmapiiri siellä vallitsi.
Kävelin ”muina
miehinä” eteenpäin -kuin olisin kuulunut vakiokalustoon. Toki se oli aika
vaikeaa, koska jengi oli varmaan 90 prosenttisesti Puerto Ricolaisia, jotka
siihen aikaan olivat New Yorkissa pahimmassa maineessa olevia maahanmuuttajia.
Suojelusenkelit hoitivat hommansa kyllä erinomaisesti sillä muutamaa ”Need some
Flu man” -kommenttia lukuun ottamatta kaikki meni ok.
Päätin kuitenkin, ettei Alphabet Cityn ainakaan se osa ollut
minua varten ja aloin samalla tajuta, mikä ero on Helsinkiläisellä
satunnaiskäyttäjällä ja niillä jätkillä, joiden seurassa Iggy Pop pyöri. En
siis mitenkään ihaillut huumeita, vaan tajusin vain tuon suurkaupungin ja
pikkukaupungin eron.
Samasta asiasta luin jostain Kauko Röyhkän kommentin siitä,
kuinka hän olisi halunnut hengata nuorena poikana paheellisessa Helsingissä,
kun Oulussa ei ollut nistejä, eikä huoria. No, Helsinki itse asiassa ei ollut juuri sen kummempi
paikka, vaikka olihan täällä tietysti erittäin vahva jengikulttuuri. Helsingissä
oli oma ”alamaailmansa”, mutta se oli ihan toisentyyppinen. Se oli vanhojen
linnakundien vetämä setien ja tätien temmellyskenttä, jolla ei ollut mitään
tekemistä minkään tyylikkään nuorisokulttuurin kanssa…varsinkaan 1980 – luvun
alun tyylikkään ja eksistentialistisen futuristijengin kanssa.
