Pete Europa

Pete Europa
Elokuvaohjaaja, laulaja/sanoittaja Neu Zaum-yhtyeessä

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

William Blake; Jumalaiset Näyt - Milton

ALl RIGHTS RESERVED, Petri Hakkarainen 28.11 2011      

                                
                                       ” Kaikki uskonnot ovat yhtä ”
                                       
                                          William Blake 1757 - 1827




MAAILMAN TUNTEMATTOMIN MESTARI


Vaikkakin William Blaken työt ja taidot tunnustetaan nykyisin jo hyvinkin laajoissa piireissä, etenkin englanninkielisissä maissa, voidaan ehkä silti sanoa, että tämä Visionäärisen Taiteen Mestari ei ole vieläkään  saanut elämäntyöstään sitä täyttä tunnustusta, joka hänelle todella kuuluisi.

Suomalainen lukija tuntee William Blaken tekstejä ainoastaan yhden teoksen kautta: “ Taivaan ja Helvetin Avioliitto “, ( Karisto, Tuomas Anhavan käännös ) muut teokset löytyvät ainoastaan englanniksi. William Blaken taiteita esittelevät lukuisat englannin, ja muun - kieliset teokset, mutta Suomen kielellä ei ole vielä ilmaantunut kattavaa esitystä.

Yksi syy siihen, että William Blake ei ole saanut sitä arvostusta, kuin ovat saaneet vastaavat italialaiset tai hollantilaiset mestarit on se, että hänen aihepiirinsä ovat niin syvästi ihmeellisiä; niiden outous ja esitystapa eivät avaudu aivan helposti lukijalle tai katsojalle ja ehkäpä ne joillekin ihmisille saattavat aiheuttaa jopa pelkoja tuossa outoudessaan; tämä on ehkä syynä siihen, ettei William Blake ole maailman Taiteessa yhtä voimakkaasti esillä, kuin esimerkiksi Michelangelo tai Rembrandt, vaikkakin hänen panoksensa sekä kuvataiteessa että runoudessa on varmasti ollut näiden Mestarien luokkaa.

Jos William Blakea pitäisi verrata johonkin nykykirjailijaan vertaisin häntä J. R. R. Tolkieniin, joka loi kokonaisen maailman silmiemme eteen omasta mielikuvituksestaan; erona näiden tarinankertojien välillä on vain se, että mielikuvituksen laji, josta käsin William Blake meille kuvaa maailmaa ei ole sitä mielikuvitusta, jota me olemme arkisesti tottuneet pitämään mielikuvituksena. Blaken Mielikuvitus, jonka useimmin olen kääntänyt Mielen Kuvitukseksi on olemassaolomme syvintä Todellisuutta; Ikuista, Arkkityyppistä maailmaa, joka ei siis ole fiktiota, kuviteltua tarinaa, vaan jotain, joka on enemmän Totta, kuin omien aistiemme antama havainto ympäröivästä maailmastamme.

William Blake sanoo kirjoittavansa Ikuisuudesta käsin, sellaisesta Todellisuudesta käsin, jota hyvin harvat ihmiset ( ainakaan läntisissä kulttuureissa ) tuntevat. Kuten Tolkienkin tuo William Blake
nähtäväksemme maailman, jonkin sellaisen, josta joskus ehkä näemme unia, tai sellaisen maailman, jonka kaltaisesta olemme saattaneet kuulla eri uskontojen yhteyksissä; maailman, jota Johannes kuvaa apokalyptisissä näyissään.

Tuo maailma ei siis ole sepitettyä Tarinaa; Satua tai Allegoriaa eli Vertauskuvaa, vaan jotain, joka on täydellisen todellista. Tämän Ikuisuuden Maailman havaitseminen ei kuitenkaan ole aistisidonnaista, vaan sen havaitseminen tapahtuu ihmispsyykeen syvemmässä, arkkityyppisessä ulottuvuudessa; Puhtaan Tietoisuuden tilassa.

Blake on liian tavoittamaton arkiselle järjellemme, liian syvä uskonnollisille latteuksille ja liian fantastinen ymmärrettäväksi tavanomaisten käsitteiden kautta, mutta nämä verukkeet eivät saisi olla esteenä sille, että William Blake tunnustetaan ainutlaatuiseksi Neroksi muiden suurten Mestarien, kuten Da Vincin, Michelangelon, Rembrandtin ja Shakespearen rinnalle.

Blake viittaa tulevaisuuteen sanoessaan, että hän kirjoitti  “ Valaistuneita  kirjojaan “ Tulevan Ajan Lapsille “ ja toivoa vain saattaa, että ihmiskunta voisi ottaa sen askeleen, jonka kautta Blaken Maailma aukeaisi meille kaikille; puhuuhan hän omien sanojensa mukaan Ikuisuudesta, siis Jumalaisesta Maailmasta käsin.

William Blaken tuotanto tähtää oikeastaan vain yhteen asiaan, joka on saattaa tuo Jumalainen Todellisuus ihmisten ulottuville, niin että uskontojen ja ihmisen mielen Erehdykset voitaisiin havaita ja korjata ja Jumalainen Todellisuus voisi näyttäytyä sellaisena, kuin se aina on ollutkin.

Tuo Todellisuus on Blaken mukaan aina ollut läsnä, potentiaalisena, mutta sen olemusta ei ole ymmärretty tai muuten vielä voitu saavuttaa ihmisen kehityksessä. Siksi William Blake katsoi Jumalaiseksi Tehtäväkseen tuoda Ikuisuuden Näyt ulottuvillemme maalaustensa, grafiikkansa sekä kirjoitustensa muodossa.

Blake sanoo, että kirjoitusten Todelliset Kirjoittajat olivat Ikuisia Olemuksia siinä Ulottuvuudessa, jota me kutsumme Taivaaksi ja että  hän toimi vain “ kirjurina“, Jumalaisen Inspiraation Instrumenttina.

Blake tuo meille ymmärryksen Ihmisen Tilasta, siitä mitä ihminen Todellisuudessa on; Jumalan Kuvasta, Ikuisesta Ihmisyydestä, josta kumpuavat kaikki maailman Tieteet ja Taiteet ja kaikki se, mikä on Totta ja Todellista. Hän antaa meille ymmärryksen siitä, että kaikkien ihmisten sairauksien, ahdistusten, yhteiskunnallisten ongelmien ja seksuaalisten vaikeuksien taustalla on aina, ei vain materiaalinen, psykologinen syynsä, vaan Henkinen, Arkkityyppinen syynsä. Blake kuvaa teoksissaan miltei jokaisen inhimillisen kurjuuden Alkusyyn tavalla, jota tuskin kukaan toinen on koskaan tehnyt.

Kaikki ihmiskunnan vitsaudet johtuvat Blaken mukaan ainoastaan Rakkauden puutteesta tai sen vääristymisestä; Hengen köyhtymisestä, kun ihminen syntyy materiaalisen harhaan ja samaistuu ulkoisiin havaintoihinsa ja materiaaliseen ruumiiseensa; tuohon maailmaan, jota me normaalisti pidämme “ todellisena“

Kaikki William Blaken kirjat kertovat meille uskontojen todellisesta Ikuisesta Alkujuuresta.

“ Valaistuneet “ kirjat kertovat meille Kristuksesta, joka on aivan toisenlainen, kuin mitä Kirkko on antanut meidän ymmärtää; tuo Kristus tai Jeesus, niinkuin Blake häntä yleensä kutsuu on hänen mukaansa kaikissa ihmisissä oleva Ikuinen, Jumalainen Ymmärrys; meidän todellinen Itsemme - kaiken Taiteen alku, joka toimii jatkuvasti jokaisessa yksilössä Pyhän Hengen Inspiraatiovoiman kautta, mutta yleensä ihmisten sitä ymmärtämättä.

“ Kaikki, mikä Elää on Pyhää “ - näin sanoo meille William Blake, jonka sanat muistuttavat hyvin suuresti Amerikan Alkuperäisväestön viisauksia; kaikki on Jumalaista, mikään ei ole siitä erillään, ainoastaan Ihmisen Järjen Henki monimutkaisilla juonillaan peittää meiltä oman todellisen Itsemme ja samalla Ikuisuuden, jossa me todellisuudessa koko ajan elämme.

Ihmiset, jotka todella haluavat oppia ymmärtämään itseään ja ihmistä ylipäänsä; psykologit, psykiatrit, sosiologit, lääkärit, tiedemiehet, uskonnolliset ihmiset ja kaikki ylipäätään, joita kiinnostaa ajatus siitä, että ehkäpä on olemassa jonkinlainen absoluuttinen “ Todellisuus “ löytävät varmasti Blaken teksteistä suuria oivalluksia ja nekin, jotka ehkä kyynisemmin suhtautuvat joutuvat ainakin kysymään miten on  mahdollista tuottaa moisia tekstejä ja kuvia ja kyetä ne vielä yhdistämään selkeän älyllisesti ajan olemassaoleviin ilmiöihin ( historian tapahtumat, henkilöt, uskonnot ) ellei niiden takana ole todellista ymmärrystä siitä, mistä William Blake väittää puhuvansa.

William Blake kuvaa meille ihmisen “ lankeemusta “, ihmisen tai Jumaluuden Tietoisuuden Evoluutiota; hän kuvaa meille Paratiisista erkanemista, joka ei ole syyllisyysmoraalin tai tuomitsevuuden sävyttämää, vaan Erehdyksen aiheuttamaa Harhaa, josta kuka tahansa voi vapautua ymmärryksen ja antaumuksen avulla. Tänä hajanaisuuden, fragmentoitumisen ja fanaattisuuden nousun kautena on entistä tärkeämpää ymmärtää William Blaken kaltaisia Näkijöitä, joiden näkemys ei perustu moralisointiin, vaan ihmisen Vapauttamiseen.

Vaikka Blakella oli siihen mahdollisuudet, hänellä ei ollut halua aloittaa uutta uskontoa.
“ Tunnen Voimani “ sanoi hän, lävitse Miltonin Naamion tuolle Suurelle Erehdykselle, Saatanalle:
“ sinut hävittää ja tulla voimakkaammaksi paikallesi... kunnes tulisi taas joku vahvempi ja löisi minut, niinkuin minä löisin sinut “ ( Milton - runoelma )

Blakella ei ollut tarvetta olla Auktoriteetti. Hän ei halunnut kenenkään sanovan, että hän sanoi niin; hän haastoi vastustajansa, sillä suuressa “ Ideoiden Sodankäynnissä Vastakkaisuus on Todellista Ystävyyttä “ ( Marriage of Heaven & Hell 20 )

Uskonto oli periaatteessa paha sana Blakelle, sillä hänen vuosisadallaan “ Pimeät Uskonnot ovat hajaannuksessa & suloinen Tiede vallitsee “ Jokainen lahko on itsessään rajoittunut, kun taas Totuus on Universaali. Uskonnon sijaan Blake halusi Totuutta: “ Koko Totuuden, johon kuuluivat mukaan kaikki Erehdykset, Elämä yhdessä Kuoleman kanssa; Sielu ja Ruumis, Tietoisuuden maailma ja Materian maailma, mystikkojen perustavat havainnot sovitettuina yhteen skeptikkojen pilkan kanssa; Taivaan ja Helvetin Avioliitto ja niiden yhteinen toiminta ja syvimmällä sydämessä, ihminen ikuisesti Jumalan syleilyssä “
( suomennos S. Foster Damonin kirjasta: A Blake Dictionary )

William Blakea ei kovinkaan hyvin ymmärretty omana aikanaan, mutta hänellä oli kuitenkin oma,
pieni kannattajakuntansa ja monet hänen lähellään eläneet henkilöt olivatkin hänen Näkyjensä mukaan erilaisten kosmisten voimien ja arkkityyppien ilmentymiä ja myös Blaken oma elämä oli kamppailua Jumalaisessa Näytelmässä, jossa hänen ruumiinsa toimi yhdellä rajoittuneella tasolla ja hänen syvempi olemuksensa toisilla tasoilla.

Esimerkiksi Milton - runoelmassa voidaan todeta, että tekstin sisällä puhujan näkökulma vaihtuu sen mukaan mihin Tietoisuuden Hahmoon tai Tilaan Blake kulloinkin samaistuu. Joskus hän puhuu Kosmisen Olennon suulla Universaalista Näystä, joskus taas Näyn jonain osatekijänä, joskus taas William Blakena, joka elää ruumiillisessa hahmossa Englannissa 1700 - 1800 luvuilla.

William Blake ei pitänyt itseään tekijänä, vaan yleensäkin Jumalaisesti Inspiroitujen henkilöiden tapaan hän vaatimattomasti ilmoittaa olevansa vain Instrumentti, jota Ikuisuuden Hahmot käyttävät Jumalaisten Näkyjen tietoon saattamiseksi. Tällainen kirjoitustapahan on tuttu mm. Koraanista, jonka Muhammed sai ilmoituksena Jumalaisen Sanelun kautta, sekä useista Raamatun kirjoista, jotka olivat Inspiroituneita teoksia; samoin on laita esim. Intian kansalliseepoksen, Mahabharatan - sekin on
“saatu “ tällä tavalla Jumaluuden sanelemana.

WILLIAM BLAKEN ENGLANTI

Blake puhuu lähes kaikissa teoksissaan “Pyhästä Englannista “, joka on eri asia, kuin materiaalinen Englanti. Blaken Englanti on maailmankaikkeuden Alkusydän, Alkusielu eli Jättiläinen Albion, alkuperäinen Jumalan Kuva tai Ihmisrodun Kantaisä, joka tänä nykyisenä aikana on vajonnut kuolettavaan Uneen ja hänen Tietoisuutensa ulkoinen muoto on ottanut vallan maailmassa Järjen Henkenä, Saatanana; Peittävänä Enkelinä, joka toimii Materian Hunnun ( Vala ) kätkemänä, käyttäen ihmismieltä ja sen aisteja hyväkseen johdattaakseen ihmisen alkuperäistä olemusta ( Tietoisuutta ) samaistumaan ruumiiseen ja aistien luomiin projektioihin, jotka kaikki ovat vain Harhan Kuvia; Ikuista Kuolemaa.

Maailman Alkusielun ( Jumalaisen Näkymän ) ja ihmisen todellisen olemuksen on siis peittänyt Järkiolento, Erillistävä Minuus, Erottaja; Diabolos, jota Blake kutsuu myös nimellä Järkeistävä Kielteinen, joka lyhyesti sanottuna tarkoittaa sitä voimaa ihmisessä, joka aiheuttaa Rationaalisen Havainnon Jatkumon ja ulkoisen maailman kiinteyden harhan ja tuo ihmisen pois ikuisesta NYT - hetkestä; Paratiisista.

Blaken Englanti on Henkinen Olemus, josta virtaavat kaikki ominaisuudet muualle maailmaan. Samoin,  kuin ihmisen fyysisessä ruumiissa sydän pumppaa veren kaikkialle jäseniin, samalla tavoin Blaken Henkinen Sydän, Ikuinen Albion tuo Virtauksensa maailmaan, peittäen sen nyt siis kuolettavan unensa Järkiolennolla, joka syöksee maailman Kaaokseen ja Rappioon. Albionin alkumuoto tai olemus on Jumalainen, Ikuinen, mutta ennenkuin Paha kukistetaan täytyy Erehdys lunastaa ( todeta erehdykseksi ) ja Albionin täytyy Herätä unestaan.

 Albionin Heräämisen kynnykselle syntyy ruumiillinen William Blake; hänen tehtävänään on herätellä Ikuista Albionia, niin että Kansakunnat voitaisiin Vapauttaa ja Jerusalemin ( Albionin Naispuolinen Virtaus ) eli Vapauden Aika vihdoin koittaisi.


BLAKEN USKONTO

William Blaken “ valaistunut “ kristillisyys on puuttuva linkki ihmisen ymmärryksessä, eri uskontokuntien ja näkemysten ymmärryksessä; se on Ikuisuuden Totuutta, jossa kaikki uskonnot ovat yhtä. Blake ei halunnut uskontoja, vaan Totuutta, joka oli kaikille ihmisille yhteinen ja kaikkia yhdistävä; Blaken Jumala on Anteeksiannon ja Armon Jumala - ei Tyranni, joka syyttää ihmistä Erehdyksestä, eikä Rankaisija, joka rankaisee Erehdyksestä, vaan Vapahtava Rakkaus, joka ihmisessä ilmenee vapaaehtoisena uhrautuvuutena muiden puolesta.

Blaken mukaan ei ole olemassa “ Luonnollista Uskontoa “, sillä Materiaalinen Maailma on Harhan, siis ulkoistuneiden aistien tuottamaa heijastusta Todellisuudesta, eikä sillä ole todellisuudessa lainkaan omaa itsenäistä olemusta. Luonto, kun siihen samaistutaan on itse asiassa Helvetti, joka ainaisesti elää kuolemalle ( luonnonlait, elämä - kuolema ketju ) Myös Luonnon Henkien olemukset ovat vain osa Harhaa; ne eivät ole vielä Syvintä Totuutta; Jumalaista Näkyä, tuota Ikuista Ihmisyyttä, josta me kaikki olemme osasia.

Blaken näkemys Luomistyöstä on täysin vastakkainen nykyisille käsitteillemme, sillä Blaken mukaan se, mitä pidämme “ Luomisena“ on vain sarja Erehdyksiä, jotka erottavat meidät Ikuisesta Todellisuudesta, joka aina on pysynyt täydellisenä ja muuttumattomana. Evoluutio on takaisin kulkemista - ei eteenpäin kulkua, niinkuin Rationaalinen Mieli sen on halunnut käsittää. ( Tosin voidaan sanoa, että ajallisesti tapahtuu eräänlainen evoluutio, viittaahan Blake itsekin Kuuden Tuhannen Vuoden Kuteeseen - aikaan, jossa Universaalin Runoilijan työ on tehty )

Tässä näkemyksessään William Blake yhdistää kristillisestä maailmasta peräisin olevat käsitteet ja kuvat Intialaisen tradition mukaiseen näkemykseen, sekä myös varhaisempaan, monien alkuperäiskansojen näkemykseen. Intiassahan on yleisesti hyväksyttynä perimmäisenä ajatuksena se, että Maailma on vain Harhan muotoa, joka taas on riippuvainen ihmisen mielestä ja aistien projisoinnista ulospäin. Tämän harhan takana on kuitenkin Jumalainen Ykseys, kaiken lävistävä Tietoisuus, joka ihmisessä myös ilmenee Puhtaana Tietoisuutena. ( vrt. Hindulaisuus: Atma - Henki )

Tämä vastaa Blaken Jeesuksen kuvausta, joka on Ikuinen Poika, siis ihmisen sisin, Puhtaan Älyn - siis Hengen ilmentymä, joka luo kaikki Universaalit Muodot itsestään

Myös Amerikan alkuperäisasukkailla on ollut hyvin pitkälle tämä sama näkemys, vain nimet ja termit eroavat, eivät itse käsitteet ja niiden takaiset todellisuudet.

William Blakea voitaisiin kutsua “ puuttuvaksi linkiksi “ ihmisen henkisen evoluution ketjussa, sillä hänen teostensa kautta on mahdollista ymmärtää miksi uskonnot ovat eriytyneet kilpaileviksi lahkoiksi ja miksi Tyrannia on alistanut maailman luonnonkansat ja niiden näkemykset valtansa alle ja miksi Tiede ja Järki tänä aikakautena ovat saaneet niin suuria tuhoja aikaan.

Blake totesi, että ihmisen Ajatus on Totuutta vain silloin, kuin se ilmenee ensimmäisen kerran Inspiraation tuomana; jos tuon ajatuksen toisti tai muutti, niin siihen liittyivät heti Muisti ja Järki, jolloin se muuttui epätodelliseksi, kuolleeksi rakenteeksi ja Erillistyneen Minuuden järjen käsitteeksi.

Blake uskoi, että kaikki “ mikä Elää on Pyhää “, sillä hänen Jumalaisissa Näyissään kaikki on Yhden Jumalan, Suuren Tietoisuuden Draamaa ja koko Luomakunta odottaa henkeään pidätellen “ Suurta Sadonkorjuuta “, jonka aikana koko ihmiskuntaa peittävä Tietämättömyyden ja Erehdyksen Huntu riisutaan ja Aina Läsnäoleva Todellisuus paljastuu ja ihminen tunnistaa taas Jumalaiset Jäsenensä kasveissa, puissa, eläimissä ja enkeleissä ja toisessa ihmisessä ihminen näkee itsensä - tuon Ikuisen Jumalan Kuvan.

Tämän teoksen tarkoitus on perehdyttää ihmiset paitsi William Blaken Visionääriseen Runouteen myös Blaken peruskäsitteisiin ja nimiin, jotka muutoin saattavat jäädä liian kaukaisiksi ja vaikeaselkoisiksi.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Murha- Taide /Kolmas luku

MEXICO

Meksikossa päätän kumartua pölyisen maan puoleen ja koskettaa noita hämmentäviä esineitä kädelläni. Lasisilmä on selvästi peräisin Sammakolta, jolla on lasisilmä. Entä siis hitaat Kultakalan liikkeet, tai Piippu?
Se on Intiaanien käsityötä, rujo kaiverrettu terrakotta tai vähän harmahtava, pinnaltaan pölystä -vähän, kuin arkeologian oppikirjoista.
Puhallan pölyä pois sen pinnalta ja yritän tulkita sen kirjoitusta. En ymmärrä mitään mutta ymmärrän, että sen pinnassa täytyy lukea – Aamunsarastus.
Se on sijoitettu tänne antamaan toivoa ja luotsamaan matkaani esi - isieni luokse. Kuin haikea muisto pyyhkäisee ylitseni, mutta se on vain haikeuden muisto, ei haikeus itse, eikä se sinänsä kosketa minua lainkaan. Karikatyyrimäinen meksikolainen viiksiniekka nököttää omassa kulississaan liikkumatta, kuin ajatuksiinsa vaipuneena:
mitä ihmettä tuollainen mies voi ajatella ? Lampaita, hevosia – korkeintaan vettä.
Päätän jatkaa matkaani, mutta jalkani ovat hyvin raskaat, en saa niitä venytettyä eteenpäin, joten päätän odottaa ja nyt näenkin, kuinka kaukaa etäisyydestä lähestyy pölypilvi, kuin postivaunut tai lauma ratsastajia – kun ne tulevat lähemmäksi näen, että ne ovat lauma ratsastajia – todellisia maantierosvoja tai ainakin hyvin likaisia ja karkeanoloisia miehiä.
He vilkaisevat viiksikarikatyyriä ja painuvat sisään kapakkaan.
Ilta hämärtyy ja voimakas tähden loiste tuo mieleeni peilinpalaset.
Näin täällä siis liikutaan ja suljen silmäni.
Valoavain


TOINEN LUKU - TAI JOTAIN....

Kaikupohjaa, muinainen kello lyö kolkosti, siis seinäkello ja erittäin vanha parrakas ja kumara mies kumartuu sinivihreä, virttynyt kaapu yllään kohti vuodetta. Onko hän todellinen vai William Blaken maalaus – hän kuitenkin liikkuu hitaasti ja kääntää päätään hitaasti ja tuijottaa minua. On, kuin hänen katseensa olisi keltahehkuinen, mutta se on vain heijastusta lampusta, jota hän pitää kädesssään. Se on vanha öljylamppu.
Hän asettuu vuoteelle hyvin hitaasti hengittäen – yrittääkö hän viestittää jotain. Onko tarkoituksena taas katsella Kuolemaa, joka pikkuhiljaa tekee ruumiista nauravaa paperia. Kello lyö – olen ymmälläni. Hän sulkee silmänsä. Mitä tästä nyt pitäisi sanoa. Kuljen haparoiden, hiljaa huoneessa ja kaikki on, kuin seittien unta, melko vienoa ja haikeaa, mutta mitä sitten. On selvitettävä tämä jälkikäteen, kuten myös putoamiseni joen törmäälle myöhemmin.

On parempi palata taksiin ihmisvilinään Mahattanille - keskelle Avenue Of Americasia – on parempi ottaa taksi, joten viittoilen, kuin tuulimylly ja asetun takapenkille. Musta nuori mies hymyilee paljastaen hampaiden tarkoituksen ja sanoo tietävänsä, mitä haen. En ole lainkaan yllättynyt, vaan olen mukavasti, kuin Sielu kohdussa.

Kadut vilisevät ohi, kunnes taksi vihdoin nousee lentoon ja aloittaa kapuamisensa kohti Kuun maisemia. Musta nuorukainen hymyilee taas taaksepäin ja ymmärrän hampaiden tarkoituksen – ne ovat peilinpalasia, joissa Kuu hohtaa hämyisästi ja tarkoittaa, ettei ole hätää. Näiden hampaiden yhdistetty hymy on kuin lasinen viidakko – säihkyvä ja vaarallinen – täytyy päätellä, että varsin usein hampaita käyetään väärin, niillä johdetaan harhaan matkamiehiä, jotka eivät pysy tolkuissaan tai eivät välitä tarpeeksi tai haluavat kostaa itselleen, sitä tietämättä.
Amerikka on suuri Hampaiden Maa, jossa tyhjät lupaukset ovat arkipäivää ja valhe on veljeyden nimi – syödään ontoilta lautasilta ja jaellaan käyntikortteja, joissa lukee kultakirjaimilla HuuHaa, nyt syön sinut.
Suurin kortinvalmistaja on Yhtyneet Hyönteiset Ltd lauseenaan: ”Nopeat syövät hitaat.”
Nääntynen Naurulokin katseessa näen saman – se siivoaa jätteet ja nauraa, se on Jokeri, mutta sitä on edelleen vaikea käsittää. Uskon kuitenkin mustan nuorukaisen rauhoittaviin hampaisiin ja kääriydyn unohduksen villamattoon.

Herään hotellihuoneessani hätääntyneenä ja alasti, kaluni sojottaa kivikovana pystyssä – miten mukava tunne, laukeaisin mielelläni kaikkiin reikiisi, jos voisit ottaa minut vastaan vaatimatta, ottamatta mitään, mutta sitten päätän vain tyydyttää itseni, sillä yksikään nainen ei ymmärrä Runoilijan Rakkautta (tosin yksityisetsivän valepuvussa), vaan luulee, että siihen pitää jotenkin osallistua. Laukean roiskuen joka puolelle, kuin hilpeä vappuserpentiini.


Vedän vaatteet päälleni ja lähden ulos East Villagessa, nyt olen täynnä elämää oleva nuorimies, päässäni on punainen valkokuvioinen huivi ja ilmeisesti opiskelen jossain Villagen koulussa taideaineita.
Tulen koulun käytävään ja vilkaisen seinustalle ja huomaan, kuinka joku katselee minua – se on vaihtuva mies – nainen, joka virnistää pilkallisesti ja sen telepaattinen, möyheä ääni täyttää tajuntani: ” Luuletko, etten tiedä kuka olet – mikään ilmiasusi ei minua hämää ”.

Se kaivelee hammastikullaan jotain paskaa hampaankolostaan ja sylkee sen sitten julkeasti lattialle. En epäile hänen sanojaan, sillä tuollaiset olennot asuvat toisessa syvyydessä ja ne näkevät helposti ihmispeitteen alle. Olisin itse asiassa melkein halunnut sanoa sille, että kerropa sitten, kun kerran niin hyvin tiedät, että mitä helvettiä teen täällä...
Tyydyin sen sijaan toteamaan hänelle ohimennessäni: ” imee munaasi homofriikki ”
Kuumat allot löivät takaraivooni ja tunsin, kuinka se levitti vihansa kenttää takanani, mutta olin liian hyvällä tuulella välittääkseni moisesta. Ikkunasta aurinko ampui säteitään heijastuen ikkunalaudalla olevasta kirkkaasta peilinpalasesta. Sulauduin tyhjyyteen, juuri kun olin koputtamssa luokan ovelle.
Kiinalainen mies
Kiinalainen mies on nyt suoristunut, hänen katseensa viipyy minussa vielä hetken – näkeekö hän ketään, vai onko se kaikki vain sisäänpäin. Hänen haurastuneet sormensa irtaantuvat kravatista ja tiedän että kuvittelu on ohi.

Muutos on tapahtunut – tästä eteenpäin hän opettelee hengittämään, kunnes hänen vartensa putoaa sortuvana tuhkapilarina hautajaisten farssissa, kuin taivutettu klovni.
Hän tietää sen, muttei vaivaudu sitä miettimään.

Hitaasti hän nostaa pistoolin kadulta, kuin ilmoittaakseen katumustaan; vai kätkeekö hän sen muista syistä - ilmeisempi on pelko siitä, että häneen käydään käsiksi ja hän menettää ruumiinsa hallinnan, kuin ne köyden jatkona hulluttelevat meksikolaisäpärätkin. Sitten askeleet... muutama harppaava askel ja hän poistuu kuvasta. Meksikolaiset tyytyvät kohtaloonsa narun päässä. Vain ruumiin nesteet kirmaavat riemuiten takaisin pölyiseen kotiinsa.
Valkoinen paita, kravatti – Kiinalainen mies nojaa pöytään jossain,
Ikkunan läpi, ei kyynärpää – katse.

Miksi hän on niin hidas, tietääkö hän astuneensa Tuomiopäivään vai paistaako hän iltapäivällä kanamunia jostain muusta syystä. Välähdys, pään katse – Timantit kaapissa. Olin siis oikeassa, kyseessä saattoivat olla timantit, sillä ne kelpasivat hyvin symboliksi.

Meksikossa hirttolavalla: köysi pujotetaan kaulaan – lapset imevät kiinnostuneina tikkukaramelleja. Ensimmäinen uloste valuu housuun, vanhukset hymyilevät.

Käsi avaa samettisen pussin ja juuri sieltä ne vierivät hänen kädelleen, aivan kuin elokuvissa - klisee. Säihke. Rep. Timantit vierivät kädelle, jossa ne helpottuneina säteilevät päästessään taas huomion jakamattomaan valokiilaan.

Muistatko sen, jota kutsuttiin todellisuudeksi, juuri tuollainen se on: klisee, sillä muuten me katoaisimme ja sitä pidetään vaivalloisin naruin kasassa, kuin veltostuneita alushousuja lerppuvakyrpäisen miehen yllä, joka vanhuuttaan palellen pitää niistä kovaa kiinni.

Mikä suunnaton vaivannäkö vain siksi, että ne eivät putoaisi ja paljastaisi lerppuvaa, muumiotunutta nahkaa, niikuin Timantit sitä, mistä ei pidetä kiinni. Pateettetista se on - myönnettäköön, mutta toista maata ovat Timantit – ne säihkyvät, laulavat, poreilevat ja elävät aivan toista elämää, kuin me.
Etäällä ajasta, tuskin koskien paikkaan, ne kelluvat ja lepäävät jonkun hanhimaisella, pullealla kaulalla, jonka yläpuolella pää kutsuu niitä omaksi substanssikseen – ikäänkuin sellainen hienous voisi kutsua tuota pulleaa hanhen kaulaa; mutta murhan väärti todellakin, jolloin äkkiä niiden paino imaisee ylläpitäjänsä tavattomaan painovoiman pyörteeseen, jossa musta kuilu imaisee tuon valon sykkeen hetkeksi, kuin epätoivoon, jossa kantaja katoaa, mutta pian tuttu säihke kelluu ilmassa, poissa ajasta – noin sata vuotta myöhemmin uuden hanhi-uhrinsa kaulalla, kuin Hirttolavan lempeästi rupatteleva silmukka. Jotain samaa niissä on – suurta sitoutumista: toisella lähtee henki, toisella ehkä lähtee henki, ne ovat hengeltään sukulaisia ja kummatkin symboleja, siksi tarinat.

tiistai 22. marraskuuta 2011

TAIDE - MURHA / toinen luku

Varjomaailma.

Mutta he eivät tienneet, että minä pakenin siitä reiästä – minulla oli henkireikä, jonne jätin hengitykseni riippumaan ja tulin toiselle puolelle, mutta pakotettuna kiiltäviin mustiin kenkiin, jotka oudoksuttivat minua tai sitten vain nukahdan. Oliko pakonikin vain varjo vai todellisuuden versio... en kuitenkaan kuullut enää paperien rapinaa, enkä käden kosketusta. Autius oli poissa.

Suljin portin jäljessäni, enkä palannut enää koskaan.

Oliko tämä pako puhtaaksikirjoitettuna ollaakseen olemassa – kysyn neuvoa Bunuelilta, joka nyökkää, muttei paljasta mitään.

Helvetin Kiinalaiset palomiehet – aina niin äänekkäinä.

En osaa kieltäkään ja silti niiden sireenit paisuttavat kalloni sisällä kauhuelimiä.
Aivoni (olettamus) painautuvat vasten kalloani – onneksi tämä ei ole minun pääni, mutta miten oletettu kiinalaismies suhtautuu minuun? Hän vilkuilee ulkopuolelta katsottuna lasi – ikkunaa, jossa Bankokin usva leikkii vuorotellen hänen varjomaisen katseensa kanssa. Ei todellakaan mikään sankari – lähinnä afgaaninvinttikoiraa muistuttava, luuytimellä varustettu ei – kukaan, juuri kuten nuo mustat, kiillotetut kengät. Hyvä alku.

Kuoleen Sielu poistuu hiljaa omaan kellertävänhohtoisen harhansa utupalloon – ainakaan ei tarvitse enää yrittää. No, hyvää matkaa... se kai luulee vieläkin ja jatkaa vain loputonta matkaansa ja päätyy ehkä lopulta tyytyväiseksi sammakoksi johonkin helvetin lampeen, jossain – kuka tietää. Ainkaan se ei ole sarjamurhaaja

Muista: Täytyy Pysyä Vapaana!

Se on jatkuva prosessi, jonka eteen on tehtävä lujasti työtä. Nussiminen olisi ollut niin todellista, niinkuin kuvatkin, mutta minut oli pakotettu sukupuolettomaan lapsuuteen saadakseni taas paratiisin portit auki.

Paratiisin Portit? – Tätäkö se muka oli?

Kuollut Kiinalainen kujalla, hahmo, joka ainakaan vielä ei ollut minä – matka, joka ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin aavistus tulevasta vapaudesta. Ehkä sen piti käydä näin – olisin voinut kysyä kiinalaiselta, olinko hänelle jotain velkaa, mutta en kuitenkaan olisi maksanut takaisin, joten miksi vaivautua – jotenkinhan kaikki tapahtuu kuitenkin... olinhan aina pitänyt perinteisistä dekkareista ja nyt minut oli otettu, siirretty, vaikutettu... kadotin kohteen merkityksen, joten oli aika sukeltaa Tietämättömyyteen.

Otin esiin henkilökorttini – se oli tyhjä. Tämä oli seuraava päivä, jossa aika oli sidottu uneliaisiin riippumattoihin ja käsitti, että oli käsitettävä jotain, mutta en olisi millään jaksanut vaivautua. Oliko minusta todella tulossa Jumala tai jotain. Ilmeisesti, sillä Kiinalaisen olin jo hetkeksi unohtunut ja näin Meksikolaisia maisemia – tarkoittiko tämä sitä, että oli aika aloittaa tanssi?

Kuka oikein murhasi näitä ihmisiä tai ainakin näitä, jotka näyttivät ihmisiltä, mutta saattoivat tietysti olla myös marsipaanista tehtyjä näköisnukkeja jossain kummallisessa kuvaelmassa.

Niin, sehän juuri oli Meksikon ydintä: kuollutta ja syödä, murhata ja haukata – heillä totisesti oli käsitystä elämän tarkoituksesta!

Piru vieköön - oli nälkä, sillä identiteettini oli taas vaihtunut ja nyt olin auringonpaisteessa ja olin todennäköisesti jättänyt johtolangat hetkeksi hotellihuoneeseeni.

Kävelin yli kadun, kun ilma muuttui lasiksi ja minä hengityksen mukana vain postikortiksi, jossa luki jotain, mistä en saanut selvää – se oli jotain yhtä typerää, kuin Hola Amigos tai jotain, todella kliseemäistä, mutta juuri sitähän olemassaolo olikin.

Se oli jähmetetty, muutoin olisimme olleet vaarassa kadota ja nyt minun olikin selvitettävä mihin nämä reiät johtivat. Ei tarvinnut, kuin pidättää hengitystä ja tie oli vapaa.
Vilkaisin kumpaankin suuntaan ja maisema kääriytyi auki, kuin mattorulla.
Jotain tipahti eteeni – se oli piippu ja lasisilmä.
Kenelle ne kuuluivat?

Oliko se se Viirullinen Kissa vai oliko tämän pohjalla jotain vielä pirullisempaa?
Hän olen minä, mutta jos hän on minä – kuka minä sitten olen? Missä on nyt Kiinalainen mies, joka silkkaa vaatimattomuuttaan hukkaa mielensä sateenvarjon kannattajatelineeseen.
On pakko keriä auki, ettei olo käy tukahduttavaksi.

On pakko astua ulos postikortista, muutenhan tapahtumat eivät etene.
Mikä tämän tarkoituksena olisi?

Jos olisin ollut aito salapoliisi tai dekkari olisin kävellyt ripein askelin lähimpään kapakkaan, käynyt baaritiskillä ja sulautunut sitten nurkkapöydän varjoihin juomaan tequilaani, mutta tämä ei ollut niin helppoa. Miten saisin nämä henkilöt kiinni tai edes tajuamaan toistensa läsnäolon ja mitä siitä sitten seuraisi. Olisiko se juoni? Olisinko Sam Spaden näköinen mies, vai jotain muuta?

Olin edelleen hieman katkera siitä, että palkkasit minut tehtävään, mutta toki kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut ensin kuolla, niinkuin monen muun voidakseni sulautua Taiteeseen, josta olin lähtenyt.

Alun dramatiikka on epäilystä hypyn reunalla:

Olen Kädetön Taiteilija tarkoittaa, että anna minulle Tissiä
En voi kuvata mitään, mitä olen nähnyt tarkoittaa: olen kastellut housuni.
Elän Helvetissä, joka on kulissi tarkoittaa: ota minut kiinni jos saat!

Astun ulos taulusta ollakseni siinä meksikolaisessa maisemassa, kuitenkin henkilön vieressä- tarkkailen sitä, kuin pyydystävä shakaali - noin kaukaa, matkan päässä arvioiden pituutta, leveyttä kykyjä, varsinkin noita kummallisia viiksiä.
Kuka helvetti haluaa itselleen tuollaiset viikset, mihin esteettiseen tai dialogimaiseen kuvitelmaan kuuluvat tuollaiset viikset?

Ehkä se on rauhaton käteenvetäjä tai siis tarkoitan sellainen henkilö, mies joka vetää aseen käteensä nopeasti. Mutta mitä se tarkoittaa? Luulisi Finnegan´s Waken riittävän päättymättömään tanssin, jossa kaikki vain kirjoitetetaan toisin.
Hauskaa.
Täällä kaikki on mahdollista ja kaikki ovat kutsutut kalojen piiritanssiin – ei olisi uskonut, että tarkoitus on ottaa näin kevyesti.

Käsi silmieni edessä ojentuu, kuin haviseva uni.
Hengitys on taas kosmisen hidasta ja aavistan kuka olen. Solmio riippuu kaulan alla löyhästi, kuulen silkin narahduksen. Kuka saaattoi meidät yhteen – mikä oli Taivaan Tahto ja käsi edelleen ojentuu, kuin hidas, mikä se nyt olikaan – se osa, joka pitenee, kuin teleskooppivapa, työntyen itsensä sisältä ulos. Tunnen itseni ihmismustekalaksi.

Kosketan hänen kasvoaan.
Vahanaamio, Raaka Pullapitko, Sinertävä kalataikina, anatomian luento väsyneellä äänellä.
Mitä siitä jäi jälkeen. Kosketukseni hänen kravatissaan on, kuin eroottista tanssia, nekrofiilinen ikuisuuden syleily – olisiko selitys rakkauteemme se, että meillä kummallakin oli eläessämme kravatit. Olimme huoliteltuja, emme odottaneet äkkinäistä Kuolemaa varsinkaan jossain kujalla, Bangkokin haisevalla laitakadulla lähellä noita kirkkaita peilinsirpaleita, jotka säteilivät epätodellisen säihkyvinä noin kolme, neljä metriä takanani.

Nyt olen melkein kokonainen ja taivun noin viiden, kuudenkymmenen vuoden ikään. Valkoinen paita, ei takkia, moitteettomasti silitetyt housut ja ne kengät, joissa on aavistus samaa, kuin noissa ylikirkkaissa peilinpalasissa.

Luulenpa, että niiden tarkoitus on sitoa meidät todellisuuteen.  Kohta liike on loppunut ja Kiinalainen on ojentunut niin suoraksi, kuin hän tässä elämässä haluaa suoristua, joka ei ole kovin paljon, muta kuitenkin voin kuvitella tai tavallaan tiedän, että hän on jonkinlainen johtaja, ei niin mitätön mies, kuin aluksi oli saattanut luulla ja kun hän katsoo tännepäin, jonka oli pitänyt olla hän - saatan aavistaa, että jokin liittää hänet yhteen tuon kuolleen kanssa.

Onko se hänen poikansa, joka lähti Sanghaihin opiskelemaan ja päättyi, kuten niin monet muutkin Ooppiumin Piipun kyseenalaiseen ystävyyteen ja jatkoi kaukoidän kunniakkaita Kuolemisen ja Verisen Runouden perinteitä.

Tähän viittasi Meksikossa näkemäni lasisilmä ja piippu, vaikkakin ne olivat hiukan erilaisia.

Tarkastellaan asiaa: hänen mietteliäs, elämään uupunut katseensa viestii, että symbolitasolla olen samassa juonessa, mutta merkitys on eri: tämä ei ole hänen poikansa, vaikka mahdollisuus olisi siihen ollut, vaan tämä mies oli hänen vihollisensa, vaikkakin lapsuuden ystävä, joka kyseenalaisesti oli lähtenyt eri teille ja valinnut toisen tien, mutta joka nyt oli päättynyt ja osat olivat kenties vaihtuneet, sillä kunniallisuus olikin nyt murhaaja ja laitapuolen elämän valinnut oli uhri, mutta tätähän me emme vielä tienneet. 

Mutta noissa säteilevissä peilinsirpaleissa se oli nähtävissä.

Melkein, kuin hän kaatuisi, onko hän järkyttynyt vai käsittääkö hän, että hänen järkytyksensä on muisto, joka kallistuu teatraalisesti, kuvastaen hänen filosofista hämmennystään. Oliko hän unohtanut jotain. Hänen kätensä liukuvat hitaasti pitkin kravatin pintaa joka tarkoittaa sitä, että hän muistelee.

Kimmaltelevat lapsuuden vedet- ilman piirtynyt veden pärske, lasten huutojen kaikuja, sininen, metsä – liikkeet taas kuin unta. Sydämen pumppaavat lyönnit. Milloin minusta tuli aikuinen, tunnoton kasa lihaa, jolla oli päämäärä. Kone, jota varten ihmiskunnat muovattiin. Voi lapsuuden kauneutta. Käsi pysähtyy kesken likkeen. Kaikki muukin pysähtyy. Hetken hän saa olla olemassa.
Hänen ystävänsä on avannut hänelle Tien.

Ei ole merkittävää tässä vaiheessa palata siihen, mitä todella oli tapahtunut, sillä ei ole väliä.


maanantai 21. marraskuuta 2011

Taide-murha

TAIDE - MURHA



ESIPUHE
Jossa kaikki on melkein eli mitättömyyden prologi.
Dashiell Hammet olisi ollut kateellinen moisesta mahdollisuudesta ja todennäköisesti kumonnut
viskipaukkunsa nopealla, mutta harkitulla ranneliikeellä kitaaansa.

1 - 2- 3 Kuole.

Tauko

Olen Kädetön Taiteilija.

En voi kuvata mitään, mitä olen nähnyt.
Elän Helvetissä, joka on Kulissi.
Juon Taidetta, mutta ulostan Verta.
Aika on kovettanut sormeni Nauloiksi.
Tavoitan ohikiitävää Huutoa, kuten tavoittelen kadonnutta veljeäni, joka oli Sieluni...
Olen kuollut Arkku, josta ei kasva mitään. Kuvassa ei ole kehyksiä.
Avautuminen alkaa....

Bang, bang

Vastenmielinen Matka näännyttävään laaksoon. 
Häpyjen Viidakko, jossa karvat pistävät, kuin okaat.
On lähdettävä matkalle, silloin, kun on aika.

Löit minua halvaannuttavala lasilla, haalean veden värinen läimäys – sukellan Taiteeseen.
Kirjoituskoneen nakutus tyhjässä yössä.

Unohdan.
Nyt.

Joitain Patologisia Unelmia, kuin nuo kuolleet kalat joissa. Peilinpalat kimmaltelevat kärsineellä asvaltilla – astun eteenpäin pujotellen niiden välistä – koira on jähmettynyt kuvaan.
Käristetty Sika huojuu ilmassa ja tunkee piikkejä sieraimiini. Kaikki on yhtämittaista värinää,
kuin Taulu.

Aistimista.



Ensimmäinen luku - ehkäpä


Kävelen eteenpäin unessa, vaikka aaveet huutavat vierelläni. Sireeni. En pelkää ellen ole välttämättä alasti. Kaikkein masentavinta on, ettet näe minua koskaan – et tervehdi, et ime mehukasta terskaani.
Sammutettuja huokauksia sieltä.

Peilinpalaset kadulla. Tauko.

Jokaisesta heijastuu jotain, on vaikea ymmärtää.
Voihke saa minut vaappumaan, tahtien salamat pirstovat simpukkaani. Voihke, voihke – kuka kuolee jälleen kiitollisena kujalla?

Nääntynyt Naurulokki kääntyy ilmassa, sen veltto katse on julkea. Se on Jokeri, mutta et käsitä sitä.

Taas jaetaan pelikortteja – saiko maassa makaava sotilas sotamiehen vai ässän – tuskin hän oli edes sotilas, vain kohteliaasti puettu mies? Ainakin verta vuosi pirusti. Epäilen Timantteja, sillä nehän ovat vertauskuvia.

Olen Kännissä, kuin käki, mutten elämästä, enkä humaltunut – jotenkin riipuvien harsomaisten viuhkojen takaa erotan yksityiskohtia:
Muotikengät
Mustuneen, mustan käsineen.
Sian haju, poltettu riippuu kujalla.
Sikin sokin naruja – tuonne ja tänne.

Ruostuneita tikkaita, kuin alasvedettyjä kuvitelmia harottaa yksinäisinä seinissä. Pyykki on peltiä ja rahisee kuivassa tuulessa, mutta se ei tuule täällä, vaan kuvassa. Elokuvan kulissit, joihin pakenin ennekuin päätin joutua Taiteeseen. Siitä tuli Murha: siitä se todentotta alkoi. Matka mieleen. Sinuun ja Minuun ja toivottomaan palapeliin – kaipasin yhä enemmän extraterrestiaalia yhdyntää.

Miksi palkkasit minut ottamaan selvää näin epäselvistä viivoista? Oliko se kostonhalua vai ritilä?
Senkin lumppu!

Halusitko minun huutavan, kun et itse antautunut – näin siis rääkätään apinoita Itämailla.
Oletettua Bangkokin sumua. Saatat käyttää sitä myös shaalinasi, koska olet luonnostasi laiska
ja tukit reikäni.

Takanapäin ovat peilinpalaset kadulla – jo kolme, neljä metriä lisää huojuvaaaa, kadotettua unta.
Hetken epäilen Andalusialaisen Koiran kaapanneen minut, mutta Kalman haju on tuore – ei vielä ruumista, vaan Kuollut Henkilö. Niinkuin joku, jota voi verrata henkilökorttiin – olemassa.( ko ? )
Hän viipyy vielä identiteetissään, hahmottomana, muuttuneena, eikä tiedä Historiaa.

Kummarrun hänen puoleensa ollakseni olemassa – hänen puheensä on niin vaimeaa. Otan esiin suurennuslasini ja tarkkailen ilman ohikiitävää värähtelyä ja totta, näen mitä hän tarkoitti kaatuessaan sillä tavalla siihen, kesken liikeradan oivalluksen. Kuinka kummallinen elämä – hän luuli, että sillä olisi ollut tarkoitus. Kuin Kiinalainen Pesula tai Perhosen verkkokuviot.
Nekin piirtyvät puhdaslinjaisina udun keskellä.

Ensimmäistä kertaa hengitän. Se on karheaa.

Tavoittelen käteni merkitystä, jotta voisin tarttua siihen. Koskettaa, kuin elävä kuollutta tai ajaa takaa eläintä tai nähdä unta Vapaassa Tilassa, jossa käteni lipuu eteenpäin, kuin Laivan Kosketus.
Suurennuslasin läpi erottuu nyt suunattoman hitaan värähtelyn aalto – se on peräisin alkumerestä ja tarkoittaa kai sitä, että hengitän.

Onko minun kiittäminen tätä Kuollutta?

Tuota Kiinalaista tai Taiwanilaista taikinapötköä, joka on päättänyt kuolla juuri tuossa, tuohon aikaan – tuolle kujalle – oliko äänen tarkoituksena houkutella minut ulos piilostani?

Miten siirryn tähän ruumiiseen?
Katsellessani alas näen hämmentyneet mustat, kiillotetut kenkäni ja muistan hitaasti uiskentelevat kultakalat. Taidan olla hyvin perusteellinen.
Selitys.

Hahmoni erottuu heikosti lasin pinnalla, vaikka kaikki sekottuu Bangkokin usvan petolliseen viitekehykseen, ajan hampaaseen.

Onko se Taidetta vaiko Sumun huutoa, josta mitään ei tule. Muotimurhaa – on niin muodikasta murhata, voin kertoa teille tuhat kuvottavaa esimerkkiä noista hitaista nautinnoista. Nykypäivänä viedään merkitys ja näin kuolee salakavalasti.

Miksi Kiinalainen – ehkä siksi, että Kulttuurissamme ei ole merkityksiä. Se on raiskattu, kuin pyykkilauta. En puhu Kuolleesta, vaan oletetusta hahmostani.

Silmärakoset – viistojen silmäaukkojen läpi nähtynä kuja kylpee hitaasti tippuvassa valossa, jossa haju kutoo tihenevää harsoa yhdessä sian ja hengityksen värin kanssa. Jos olisin elossa voisin kuvitella olevani elokuvassa tai jossain sen tapaisessa, jolla vielä on merkitystä.

Minun on pakko paeta – ei ollut muuta keinoa, sillä Taiteilijat ovat riistaa. Jouduin paperien ahdinkoon – säännöt ladottiin portailleni ja otit minua kalvaalla kädelläsi niin, että tipuin kuin lasinen karahvi, vailla niin elintärkeää, väljähtynyttä viiniään. Samoin ei minullakan ollut merkitystä, vaan he ajattelivat voivansa syöstä minut vuosisatojen Uneen.